Archive for lokakuuta 2011

#30 A Song & A Reason


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: A Song & A Reason, No Horizon, Brighter, Grand Prize/Fireplace
 
Levyn huumaavuus
7.9


Peräti 5 vuoden levytystauko on tehnyt Kemopetrolille selkeästi pelkästään hyvää, sillä A Song & A Reason on yksi parhaimmista tänä vuonna julkaisuista kotimaisista albumeista. Se on minulle yksi isoimmista positiivisimmista yllätyksistä kuluvana vuonna. Sillä aiemmin Kemopetrolin radioystävällinen Trip-Hopiin kallellaan oleva pop ei ole iskenyt minuun paria biisiä lukuunottamatta ja Laura Närhen viimevuotinen soololevy ei ainakaan nostanut odotuksia levyä kohtaan.

Kemopetrolin soundi on muuttunut ajattomaksi eikä yritäkkään kuulostaa mitenkään modernilta, vaikka pieniä viittauksia tähän kuuleekin esimerkiksi 7 minuuttisessa nimikkokappaleessa joka kasvaa alun pianoon rakentuvan kauniin osansa jälkeen lopussa psykedeelisen junnaavaksi elektroksi.

Levyllä kuullaan myös  kosketinsoittajan/biisintekijän Kalle Koiviston laulua kahdessa kappaleessa ja etenkin  Massive Attack tyyliseen rytmiin perustuva ja yksinkertaisen kiehtova ja tumma Brighter nouseekin yhdeksi levyn kohokohdista ja kun kohokohdista puhutaan, niin  levyn  ehdoton timantti on yli 8 minuuttinen ja kaksiosainen Grand Prize/Fireplace, jonka alun ehkä turhankin raskasointuisen industrial henkisen poljennon ja kauniin hauraiden osien vuorotteli muuttuu 4min kohdalla täysin upeasti pikkuhiljaa kasvavaan kliimaksiinsa ja viimeistään rumpujen kunnolla lähtiessä mukaan olen myyty. Yksi tämän vuoden ehdottomasti parhaimpia kotimaisia biisejä.

Kun levyllä on 10 biisiä, joista ainoastaan sinkkubiisinä julkaistu ja hieman sekavan hahmottomaksi jäävä Changing Lines ja nättiin sointukulkuun rakentuva, mutta tasapaksu Haven't Your Heart ovat levyn ainoita heikkoja kohtia, niin ei voida puhua millään tavalla huonosta albumista. Vaikka Laura Närhen kaunis lauluääni ehkä luokin välillä liian suuren kontrastin musiikin kanssa.

Sopii loistavasti esimerksi iltaisiin bussimatkoihin, joissa kaupunkien katuvalot heijastuvat ikkunasta ja sadepisaroista luoden tietyntyyppisen tunnelman johon ainakin äsken bussissa päässäni soiva No Horizon sopii mainiosti. Kuunnelkaa yllättykää ja ihastukaa!

Levystä ei löydy kappaleita Youtubesta, mutta Spotifystähän tämä löytyy. 

Posted in , , , , | Leave a comment

#29 Mylo Xyloto



Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Hurts Like Heaven, Charlie Brown, Up In Flames

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus:
9.3


Pöhötauti on bändien yksi pahimmista vihollisista. Taudin oireisiin kuuluu se, että ylipitkä teos onkin teemalevy ja isolla soundilla peitetään sävellysten heikkoutta ja todistellaan, että on varaa hommata huippunimet levyn taakse. Mylo Xyloto kärsii jokaisesta taudin oireista, mutta Coldplay tekee tempun, jota ei ihan äkkiä suostu uskomaan. He muuntavat pöhötaudin edukseen.

Mylo Xyloto on levy, jolta hinkkaamisen ja ison budjetin kuulee kilometrien päähän. Yleisin väite tuotetuista levyistä on se, ettei niiltä enää kuule spontaaniutta tai rentoutta. Mylo Xylotolta kuulee, koska se on Coldplayn uran rennoin, riemukkain ja hauskin levy. 

Levy lataa heti kärkeen kolme isointa pommiaan. Hurts Like Heaven, Paradise ja Charlie Brown räiskähtelevät kuin jättimäinen ilotulitus väriskaalan jokaisessa värissä ja ovat siten täydellisiä stadion-anthemeita. Näistä voiton vie Charlie Brown, jonka pienet taustalla olevat yksityiskohdat ovat aivan jumalaisen kuuloisia ja tapa millä biisi räjähtää kertosäkeeseen huimaa joka kuuntelukerralla yhtä paljon. 

Alkujysäyksen jälkeen levy jatkuu hituri-nopea-hituri-linjaa, mikä toimii yllättävän hyvin. Loppulevyn biisit eivät laadussaan pääse lähellekään avauskolmikkoa, vaikka Up In Flames ja Rihannan vierailun siivittämä Princess Of China kaikessa mauttomassa massiivisuudessaan lähelle pääsevätkin. Yksittäisillä raidoilla ei kumminkaan ole loppulevyn suhteen suurta merkitystä, koska kerrankin bändi pystyy pitämään laadun sen verran tasaisena, että levyä on ilo kuunnella loppuun asti. Vaikka tämän sanominen tuntuukin lähes väärältä, niin levyllä ei ole ensimmäistäkään turhaa biisiä ja se on ensimmäinen kerta Coldplayn uralla.

Mylo Xylotoa kuunnellessa tulee mieleen Peter Panin tarinasta tutut Kadonneet pojat. Coldplay luo tällä hetkellä musiikkiaan aivan omilla säännöillään ja antavat hauskanpidon kuulua vapaasti ja koska yhtye on maailman suurin, niin heillä on täydet resurssit myös kaikkien villeimpien ideoiden toteuttamiseen. Sillä keinolla ei luoda suurta taidetta, mutta sillä luodaan viihdettä ja parhainta onkin, ettei bändi ole lähtenyt peittelemään tarkoituksiaan. Levy on täynnä hittejä, jotka eivät haasta, mutta niiden tahdissa ei voi olla hoilaamatta mukana. Coldplay on vihdoin löytänyt oman äänensä ja se on Mylo Xyloto.



Posted in , , | 1 Comment

#28 Stories From The City, Stories From The Sea

 

Levyn huumaavuus
9.8


Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2002
Helmeilevimmät biisit: A Place Called Home, The Mess We're In, This Is Love, We Float
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Polly Jean Harvey. Tuo upea laulaja, muusikko, säveltäjä ja muuten vain ihana brittinainen, joka vertautuu helposti Patti Smithiin, mutta on täysin oma persoonallinen itsensä. Kaksi hänen albumiaan on palkittu Mercury Prizella - tänä vuonna ilmestynyt Let England Shake sekä vuosituhannen alusta peräisin oleva Stories From The City, Stories From The Sea. Jälkimmäinen on ehdoton lempilevyni leidin tuotoksista. Samalla se on myös se levy, joka avasi minulle PJ'n maailman.

Kuten arvosanasta voi päätellä, albumi on täynnä toinen toistaan kauniimpia vetoja vaihtelevine tunnelmineen. Surisevat raidat ovat juuri täydellinen yhdistelmä pimeyttä, rosoisuutta ja leijuvuutta, olematta kuitenkaan mitään liikaa tai mitään liian vähän. Iskevien folk-rytmien välejä täyttävät melankolia ja aavemaisuus, Polly Jeanin hypnotisoidessa ajoittain raastavalla äänellään. Ei ole ihme, että levy sai aikoinaan paljon suitsutusta osakseen.

Napsauta vaikkapa Beautiful Feeling soimaan. Tunnetko viileyden, sen, miten näkymättömät kädet tarttuvat kevyesti ja vaativat sinua mukaansa? Jos ne saisivat tahtonsa läpi, löytäisit itsesi kävelemästä harmaalla suolla, näkemättä eteesi metriä enempää joka paikkaan työntyvän sankan sumun vuoksi. Kun pysähdyt, soi jo This Is Love ja lupa joko tanssia itsensä tainnoksiin tai muilla keinoin purkaa kätköistä löytyvät angstit, on annettu. Jos suo ei miellytä, välistä löytyvä This Mess We're In tarjoaa eskapismia ja on tarkoitettu paitsi PJ'n, myös Thom Yorken haaveksivan laulannan fiilistelemiseen.

Toki pientä niin sanotusti turhaakin täytettä löytyy - ilman hieman perinteisemmälle nainen plus kitara -linjalle lähtevää You Said Somethingia tai revittelevää Kamikazea levy toimisi henkilökohtaisella tasolla loistavasti, muttei kenties yhtä eheästi. Kyseiset kappaleet tuovat ääripäisyydellään vaihtelua kokonaisuuteen ja niiden ansiosta kaikista upeimmat vedot erottuvat entistä vahvemmin edukseen.

Stories From The City, Stories From The Sea -lättyä kuunnellessa haluaa itsellekin tumman rokkitukan, punaiset huulet ja kitaran käteen. Ja kaipaa kipeästi keikalle. Onnekseni sain kunnian nähdä Polly Jeanin livenä ensimmäistä kertaa viime viikonloppuna Tukholman Filadelfiakyrkanissa. Tältä levyltä ei valitettavasti kuultu yhtäkään biisiä, mutta onneksi naisella riittää tajunnanräjäyttävää musiikkia useamman julkaisun verran. ♥



Posted in , , , , , | Leave a comment

#27 TV-resistori

Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Funtsi; Ilta aikaa; Toivon että suukonkin saan; Voi ei, ei voi olla totta
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


 Levyn huumaavuus
8,3

Olen parissa aiemmassa kirjoituksessani ohimennen maininnut nuoruuden ja siitä parhaimmillaan seuraavan innokkuuden, vilpittömyyden ja riehakkuuden olevan olennainen osa näiden levyjen viehätystä. Väittäisinkin, että rock-musiikissa nuoruus on yksi tärkeimmistä voimavaroista. (Lienee paikallaan huomauttaa, että  tässä yhteydessä tarkoitan rock-musiikilla kaikkea Belle & Sebastianista Children of Bodomiin, en pelkästään uuvuttavan tylsää ketjulompakko-ja-tatuoinnit-kohkausta.) Kuitenkin on niin, että ihmiset vanhenevat, jotkut jopa aikuistuvat. Tämän vuoksi näiden ihmisten esittämä musiikkikin kaipaa hienosäätöä – ellei sitten satu soittamaan Kississä tai olemaan Rivers Cuomo.  Musiikillinen aikuistuminen on kuitenkin vaikeaa, koska aikuistuminen helposti tarkoittaa tylsyyttä, varman päälle pelaamista ja tunteen palon katoamista. Parhaimmat osaavat silti aikuistua taidolla. Yksi tällainen esimerkki on, hieman yllättäen, TV-resistori – kilkutteluindien ja naivistisen poppailun suomalainen pää-äänenkannattaja.

TV-resistorin kohdalla aikuistuminen tarkoittaa aikaisempia levyjä täyteläisempää, orgaanisempaa ja jopa iskelmällisempää soundia, Leevi & the Leavings tulee mieleen useammastakin biisistä. TV-resistori ei kuitenkaan ole menettänyt tippaakaan leikkisyydestään. Tämän osoittavat esimerkiksi Koputan puuta -biisin Drop It Like It’s Hotilta lainatut taustakilkuttelut ja biisien nimeäminen Pidän susta, tyhmä -tyyppisesti.

Paitsi musiikillisesti, Leevi & the Leavings tulee paikoitellen mieleen myös sanoituksissa. Esimerkiksi Koputan puuta ja Kaivoin kuopan -biiseissä käsitellään elämän epäonnistujia hieman Göstä Sundqvistin tyyliin. Ja Funtsi-biisin ”Ala-asteen todistuksessa luki luokan filosofi. Eihän sellaisia meriittejä saa, ellei välillä funtsi” -rivi puolestaan muistuttaa Pasilan ”Luokan paras hemoglobiini” -hahmosta.

TV-resistorin kolmas levy on hiukan epätasainen, ja pari biisiä on venytetty turhan pitkäksi. Parhaat hetket ovat kuitenkin hienoja. Mielestäni levyn kohokohta on Toivon, että suukonkin saan, joka liki täydellisenä pop-biisinä olisi parhaimmistoa vaikkapa Karkkiautomaatin Suudelmilla ja Saturday Looks Good to Me:n Every Night –levyjen kaltaisilla ikisuosikeillani.

Kuulemani mukaan TV-resistori jää, tai on jo jäänyt, pitkälle tauolle, mikä on suuri harmi, koska harvassa ovat ne bändit, jotka ovat onnistuneet kolmella peräkkäisellä levyllään näin hienosti.

Tv-resistori: Ilta aikaa by Fonal Records

Posted in , | 3 Comments

#26 A Weekend In the City





Julkaisuvuosi: 2007
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Kreuzberg, Uniform, Flux, Sunday, I Still Remember
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Levyn huumaavuus
9.5



Ajattelin valita tämän päivän levyksi Bloc Partya. Vuonna 2007 julkaistua bändin kakkosalbumia A Weekend In the Citya monet pitävät niin sanottuna siltana bändin punkahtavasta rock-soundista kokeellisempaan elektromatskuun. Itselle se merkkaa henkilökohtaisesti paljon enemmän - levy, josta minun innostukseni Bloc Partyyn käynnistyi vasta toden teolla.


A Weekend In the Cityn ensikosketuksen sain jo sen julkaisuajankohtana. Aikoinaan muuan Xbox-pelin soundtrackilla soinut The Prayer onnistui saamaan pauloihinsa nykivällä rytmillään ja radioissa kiivaasti soinut tykitys Hunting for Witches onnistui lopulta mut sit tutustumaan koko levyyn. Noh, ekan läpikuuntelukokemuksen jälkeen levy ei kylläkään saanut mussa aikoinaan minkäänlaisia fiiliksiä. Jätin levyn hautumaan. Meni itse asiassa yli vuosi, ennen kuin palasin teokseen. Ja kappas vaan, levyhän alkoikin kolahtamaan. Kolahtaa edelleen ja tuntuu ettei sen taika tule ikinä häviämään.


Mikä tästä levystä tekee sitten niin "kolahtavan"? Sanoisinko, että ensimmäistä kertaa löysin albumin, jonka kansitaide ja nimi kohtaavat musiikin kanssa täysin. Levyä kuunnellessa tulee ihan mieleen viikonloppuloma kaupungissa - sykkivät valot, ihmiset, elämä. Tämän lisäksi, joka biisille on onnistunut vangitsemaan niin tajunnanräjäyttäviä kitarariffejä, edestakaisin poukkoilevia rumputykityksiä kuin myös lyriikoiltaan ihan parasta Bloc Partya tähän mennessä. Ja levy onnistuu tarjoamaan ikään kuin "kaikkea", niin tanssittavaa kuin hitaampaakin matskua. Hitaammasta matskusta ja mielestäni kaikkien aikoijen kovimmasta Bloc Party -kappaleesta antaa esimerkin levyn kahdeksas raita Kreuzberg - biisissä on jotain mikä saa mun mielen aina haikeaksi, vähän jopa ahdistuneeksi mutta silti niin onnelliseksi. Yksi kaikkien aikojen lempparibiiseistä.  Eikä Kreuzberg todellakaan ole levyn ainoa helmi. I Still Remember, Sunday ja Uniform kuuluvat myös omiin kaikkien aikojen Bloc Party-lemppareihin. Biisit, joiden mahtavuutta en ensimmäisillä kuuntelukerroilla todellakaan tajunnut. Kaiken kruunaa suorastaan älytön Flux, jota ei löytynyt vasta kuin levyn uusintapainoksesta.


Bloc Party kuuluu niihin harvoihin indie rock -bändeihin, jotka ovat onnistuneet saamaan puolelleen kriitikoiden lisäksi myös tosi suuren kannattajakunnan. Jostain syystä kuitenkin bändin Silent Alarm on vienyt kaiken huomion ja A Weekend in the City muistetaan vain "hyvähkönä kakkoslevynä" - asian laita ei todellakaan ole niin! Jätäppä Kele rauhaan ne omat tuotokset ja palaa bändisi kanssa tulevalla levyllä tän tuotoksen äänimaailmaan. Pliis?



Posted in , , , | 3 Comments

#25 Absolution


Julkaisuvuosi: 2003
Ensikosketus: 2003
Helmeilevimmät biisit: Sopivan fiiliksen sattuessa mikä tahansa biisi levyltä
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9.0



Musen Absolution on yksi tärkeimmistä levyistä minulle, se laajensi musiikkimakuani ja avasi tien kohti uusia bändejä ja erilaista musiikkia. Miksi avasi? Joku voisi kysyä mielessään, minäpä vastaan.
Vuonna 2003 Muse julkaisi suuruudenhullun 14 biisin pituisen ahdistavan, raskaan, surullisen ja toisaalta myös erittäin kauniin albumin, joka syleili maailmaa, ärsytti sekä ihastutti samaan aikaan. Levy myös pysyy kasassa koko pituutensa ajan, vaikka voisi helposti hajota käsiin kasaksi yksittäisiä biisejä.

Levyn aloittavan lyhyen marssi-intron jälkeen stereoista pärähtävä Apocalypse Please kertoo missä mennään. Järjettömän kokoisella pianolla lähtevä biisi on täydellinen aloitus levylle ahdistava ja koukuttava biisi, joka flirttailee myös hetkittäin elektronisella surinallaan joka vie ainakin itseni jonnekin avaruuteen kuuntelemaan klassisenmusiikin ja moderninrokin hybridiä.

Time Is Running Out on levyn selkeästi hitikkäämpää kamaa, joka onkin julkaistu singlenä ja on ainakin itselleni se Musen lopullinen läpimurtohitti. Koukuttava kertosäe ja etenkin eka bridge kertsiin toimii yksinkertaisuudessaan järjettömän hyvin Dominic Howardin rumputyöskentelystä puhumattakaan. Sing For The Absolution jää itselleni vähän hahmottomaksi biisiksi, joka kasvaa kieltämättä ihan hienosti ja toimi vanhassa jäähallissa livenä hyvin vuonna 2007 osittain kiitos hienojen visuaalien.

Sitten on vuorossa biisi joka ainakin itselleni kiteyttää sen, mihin Muse voi parhaimillaan ja halutessaan pystyä. Stockholm Syndrome lähtee mielettömällä ja yhdellä parhaimmista riffistä mitä olen kuullut rockmusiikissa. Viimeistään kertsiin lähtevä järjettömän rosoinen bridge nostattaa niskakarvat pystyyn ja viimeistään kertsissä Bellamyn huutaessa "I wish I Could!" Tiedän, että tämä biisi on yksi parhaimmista mitä rockmusiikissa on tehty. Biisin hienoudesta kertoo että kertsin kitaravallin takana tarkkakorvaisemmat kuulevat arpeggiosynat, jotka tuovat kertosäkeeseen reilusti lisää ulottuvuuksia. C-osan soolo ja outron 3-soinnun pomppuriffittely kruunaavat biisin.

Ennen interlude+hysteria yhdistelmää soiva Falling Away With You on kaunis biisi ja ainakin itseäni ihmetyttää miksi tämä on jäänyt niin vähälle huomiolle, että Muse ei ole edes soittanut sitä kokonaan milläkään keikallaan. Toisaalta ymmärrän, että biisiltä vievät huomion edellä oleva Stockholm Syndrome ja seuraavana oleva Hysteria, joka onkin levyn ehkä toiseksi paras kappale. Mielettömään Wolstenholmen bassoriffiin rakentuva biisi esittää taas bändiä parhaimillaan, koukuttava kertsi, koukuttava soolo, koukuttava outro, jatkanko? Jatkan, sillä blackout on täydellisen vastakohtaisella tavallaan myös koukuttava. Äärettömän kaunis viuluilla kuorrutettu biisi huipentuu rosoiseen, mutta sopivasti alas miksattuun kitarasooloon. Tämän tahtiin ihmiset ovat heilutelleet kynttilöitä ja pistäähän tämä biisi keinumaan temmollaan.

Butteflies & Hurricanes, biisi jonka c-osassa on klassinen pianosoolo, voiko tämmöinen ylilyönti toimia ollenkaan -kyllä voi! Sanat eivät riitä avaamaan tätä biisiä, vaan se pitää kokea itse. Onneksi The Small Print on yksinkertainen ja helppo raskaalla kitaralla varsutettu rokkibiisi Musen mittapuulla.

Endessly on Absolutionin elektronisin biisi joka tuo tunnelmaan tiettyä kaivattua toivoa ja haikeutta rakkaudestahan tässäkin on kyse. Pistää itselleni tietyssä mielentilassa silmäkulmat kosteaksi. Thoughts Of Dyint Atheist on levyn suoraviivaisin biisi, joka vilahtaa ohi ei ärsytä, mutta ei toisaalta aiheuta riemunkiljahduksiakaan. Tylsästi sanoen "ihan kiva."

Levyn päättä rauhallisiin tunnelmiin Ruled By Secrecyyn, joka kasvaa pikkuhiljaa kohti levyn viimeistä kohokohtaa eli dramaattista pianosooloa, jota matthewn ahdistunu, mutta myös vastauksia kysyvä tulkinta tukee täydellisesti. "no one knows who's in control"

Vaikka innostukseni Museen väheni keskinkertaisen ja sillisalaattisen The Resistancen (2009) ja viimeistään rutiininomaisen Kaisaniemen keikan jälkeen, on tällä suuruudenhullulla, mutta myös hölmöllä bändillä paikka sydämessäni. Vaikka levyn ahdistavuudesta en enää niin pidäkkään. Hölmöllä tarkoitan sitä, että bändin jätkien haastattelun perusteella mietin välillä, onko tämäkin levy tehty osittain kieli poskessa? Ehkä, ehkä ei. Nautin tästä levystä silti vieläkin suuresti. Muse pystyy halutessaan ja parhaimillaan yhdistämään lukuisia eri genrejä ja avamaan ovia erilaista musiikkia kohtaan flirttailemalla klassisen-, elektronisenmusiikin ja jopa jazzin kanssa. Tällä levyllä Muse kuulostaa hetken yhdeltä maailman parhaimmista ja innovatiivisimmista bändeistä. Suuruudenhulluutta vai neroutta, päättäkää itse.

Ps. Bändin jätkät eivät ole tosikoita, älä ole itsekään, kun kuuntelet tätä levyä.

Posted in , , , , , , , , | 1 Comment

#24 Noel Gallagher's High Flying Birds

Levy päivässä on saanut jälleen uuden kirjoittajan. Minä olen siis Lauri, johon on voinut törmätä paristakin blogista ennen tätä. No You Girls Never Know ja Cigarette burns ovat ne pari blogia. Olen kirjastotäti, joka rakastaa popkulttuuria ja elää sitä täysillä. Levyjä on enemmän kuin nykyisessä työpaikassani ja keikoilla tulee käytyä aina kuin vain kiireiltäni ehdin. Musiikkimaku risteilee kaikkialla brittipopin, post-punkin, elektronisen musiikin, hip hopin, rockin ja vanhan melodisen punkin välissä. Tätä tulette siis minulta jatkossa saamaan tässä blogissa.



Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: Viikko ennen julkaisua, eli pari viikkoa sitten
Helmeilevimmät biisit: Dream On, If I Had A Gun... ja (I Wanna Live In A Dream In My) Record Machine
Löytyykö levyhyllystä: Ei, vielä



Levyn huumaavuus:
8.4

Oasis oli yksi maailman suurimmista rock-yhtyeistä, joka hajosi huipulla ja vielä kunnon rytinällä. Kuten kaikki vähänkään bändiä seuranneet tietävät, jakautui bändi lopulta kahtia, Liam ja muu bändi perustivat Beady Eyen, jonka debyytti tuli jo alkuvuodesta ja Noel lähti täysin yksin soolouralle. Pitkään odotettu soololevy näki maanantaina vihdoin päivänvalon.

Itse odotin Noelin soololta todella paljon. Oasiksen kaksi viimeisintä levyä osoittivat sen, että Gallagherin veljeksistä lahjakkaampi osaa ja haluaa tehdä myös muutakin kuin kertosäevetoisia kitararock-kappaleita. Soololta voisi odottaa siis jotain aivan uutta ja rohkeaa, jota mies ei olisi Oasiksen kanssa voinut koskaan tehdä.

Noel Gallagher's High Flying Birds ei kuulosta Oasikselta, mikä on hyvä juttu, koska kukaan tuskin olisi halunnut miehen jämähtävän kokonaan menneeseen, mutta tyylillisesti se ei ole ihan sellainen irtiotto, kuin olisin uskaltanut kuvitella. Sovitukset ovat kylläkin massiivisempia kuin miehen musiikissa koskaan. Torvet ja jouset soivat komeasti ja isosti koko levyn, eivätkä tunnu vain päälleliimatuilta instrumenteilta, jotta soundista saataisiin isompi. Ne ollaan sovitettu tyylikkäästi ja komeasti levylle.

Gallagherin sävellystaitoja tuskin tarvitsee sen enempää kerrata, joten sanon vain, että biisit ovat poikkeuksetta todella hyviä koko levyn. Jokaisessa biisissä on tarttumapintaa todella paljon, joten biisit jämähtävät kerralla takaraivoon ja pysyvät siellä todella sitkeästi. Se mitä jään kaipaamaan on tietty spontaanius ja räväkkyys. Levy kuulostaa hyvin tuotetulta ja tarkkaan harkitulta, mutta jopa ehkä liiallisuuksiin asti. Vaaran tuntua tai Oasiksesta tuttua "in your face"-asennetta ei ole tarttunut levylle pätkääkään, mikä ei varmasti ole ollut tarkoituskaan, mutta nyt levyltä ei välity tunteita, jotka vetäisivät lopullisesti puoleensa.

Noel Gallagherin ensimmäinen soololevy on taidokas ja hyviä biisejä täynnä oleva levy, jolta olisi vain voinut odottaa enemmänkin. Näillä biiseillä ei vielä stadioneita huudateta. Nyt odotukset kääntyvätkin ensi keväänä tiettävästi julkaistavaan toiseen levyyn, jonka mies on tehnyt Amorphous Androgonous-poppoon kanssa, joka aikoinaan remixasi Oasiksen Falling Down biisistä 22-minuuttisen psykedeliaeepoksen. Siltä voi odottaa jo jotain aivan muuta. Mitä sitten veljesten keskinäiseen taisteluun tulee, niin Beady Eye jää rannalle uikuttamaan tämän edessä, vaikka sillä spontaaniutta ja vaaraa onkin aivan eri tavalla. Kun vain olisi biisejäkin.

Posted in , , | Leave a comment

#23 What Did You Expect from the Vaccines?



Levyn huumaavuus
8.0


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: Kevät 2011
Helmeilevimmät biisit: Post Break-up Sex, If You Wanna, Somebody Else's Child*
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Kaikilla on varmasti tapana niputtaa tietynlaiset artistit (sanalla tietynlainen ei tässä tapauksessa ole välttämättä niin paljoa tekemistä genren kanssa) samaan kasaan syystä tai toisesta. Itselläni sellaiset kuin The Strokes, Kaiser Chiefs, Arctic Monkeys, The Horrors, Franz Ferdinand sekä jossain määrin jopa Wolfmother ja The Killers kuuluvat samaan kastiin hyväntuulista kitarapoppia, jonka tahdissa on loistavaa pomppia, mutta josta ei välttämättä löydy syvällisyyttä sen enempää. Tai johon on päättömän ihastunut yhden levyn tai muuten rajatun ajanjakson ajan, jonka jälkeen muut maat huutelevat luokseen. Kutsun tätä joukkiota yksinkertaisesti nimellä Strokes-bändit. The Vaccines kuuluu heihin.

What Did You Expect from the Vaccines? -debyytin putkahtaessa maailmaan viime keväänä se soi kyllä kaiuttimista, muttei järin tiuhaan ja lähinnä taustamölynä. Harvemmin nämä Strokes-bändit muutenkaan aiheuttavat elämää suurempia sydämentykytyksiä tai fanitytön kiljahduksia, vaan toimivat pääasiassa hauskanpidon soundtrackina. Livetapahtumat ovat sitten eri juttu - lavalla fiilistä usein luo myös sellainen, joka levyllä ei. Vaccinesia en kuitenkaan pitänyt poikkeuksena.

Kunnes jossain vaiheessa kesää tajusin, että tämähän on todellakin kelpo musiikkia. Levy on melko lyhyt, eikä varsinaisesti valtavirrasta poikkeava, mutta jotenkin henkilökohtaisesti osuva. Eikä se liity sanoituksiin, vaikka Post Break-up Sex onkin lätyn ehdottomia helmiä. Albumilta löytyy tanssijaloille vakavia lihaskramppeja aiheuttavia pirtsakoita vetoja, mutta toisaalta myös raitoja, jotka ovat enemmän mellow kuin garage. Vaihtelevuus estää tylsistymisen, mutta aiheuttaa samalla epätasaisuutta. Debyytille pientä hajoamista toki suotakoonkin. Toisella levyllä voi sitten nousta korkeammalle.

Tulevana lauantaina minun piti olla Tukholmassa pogoilemassa The Vaccinesin tahtiin, mutta kuinkas kävikään - kiertue peruttiin. Tai siirrettiin, mutta uusi päivämäärä ei sovi kalenterini kanssa yksiin, joten väliin jää (ja ketuttaa vietävästi - tai ketutti, tuli muuta onneksi tilalle). Justin Youngin kolmas kurkkuleikkaus vuoden sisään lienee ihan pätevä syy keikkojen perumiseen. Kai. Toivotaan kuitenkin, että tyypit nähtäisiin piakkoin Suomessakin tanssittamassa yleisöä hikeen.


* hidden track


Posted in , , , , , | Leave a comment

#22 Kaksi - nolla

Julkaisuvuosi: 1996
Ensikosketus: En muista, mutta mulla oli tämä vuosia vain C-kasetilla.
Helmeilevimmät biisit: Minun ikioma kesälaulu, Viikonloppu kahdestaan, Ja kesä hiipuu hiljaa
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


 Levyn huumaavuus 
9,0

Ihmisten kanssa musiikista keskustellessaan törmää käsitteisiin syksylevy ja kesälevy yhtä varmasti kuin kesä muuttuu syksyksi, syksy talveksi ja talvi yllättää autoilijat. Ymmärrän toki hyvin, mitä noilla käsitteillä tarkoitetaan, sillä mikäs sen mukavampaa, kuin laittaa kesähelteillä soimaan The Blue Album, Pet Sounds, The Go! Teamin eka tai vaikkapa Karkkiautomaatin Suudelmilla. Ja ainakin ajatuksen tasolla vaikuttaa ihan kivalta idealta tunnelmoida Red House Paintersia kynttilöiden tai sähkökynttelikön valossa. Toisaalta on myös niin, että kun tuulee, sataa, hämärtyy ja vituttaa, ainoastaan halaus, HIMYM, karkit ja ”kesäpoppi” auttavat!

En osaa kuvitella Karkkiautomaattia parempaa piristystä syksyyn, koska Karkkiautomaatin levyillä on aina kesä (paitsi tietysti Kaksi - nolla:n lopussa, jossa se hiipuu hiljaa). Kaksi - nolla vie kuulijan hetkeksi rinnakkaistodellisuuteen, jossa hanavesi pursuaa C- ja halogeenivalo D-vitamiinia ja jossa jokainen on aina nuori, villi, innokas ja vähintään hiukan hupsu.

Epäilen, että Karkkiautomaatti on studioon mennessään ajatellut tekevänsä pirteää punkpoppia (musiikkityyleistä ainoaa, jonka soittamiseen pitäisi olla 20 ikävuoden yläikäraja) mutta lopputulos onkin yksi harvoista suomenkielisistä twee pop -levyistä. Kaksi - nolla kuulostaa kutakuinkin siltä, kuin Tullycraft soittaisi Kari Peitsamon Jatsin syvintä olemusta.

Parhaimmillaan, noin yhdeksän biisin ajan, Kaksi - nolla on innostavinta mahdollista musiikkia. Lisäksi sanoitukset ovat täydellisesti yhtä iloluontoisen musiikin kanssa: ”Radio soittaa shubiduaa. Mulla polla komppiin taas sekoaa”, ”surffilaudat, amerikanraudat” -riimi, ja nuoren miehen epävarmuuden kiteyttävä ”Ihaltaisiin illat minun pop-kokoelmaa. Ja suudeltais myös hieman ehkä jos hän haluaa.” -pätkä ovat tästä ehkä parhaita esimerkkejä. Kaksi - nolla olisi mielestäni täyden kympin klassikko, jollei sen noin 24 minuutin kestosta viisi minuuttia, suunnilleen kolme biisiä, olisi vähän vähemmän parasta täytettä. 

Levyn biiseistä täytyy erikseen mainita Ja kesä hiipuu hiljaa, joka kauniina hiturina poikkeaa täysin muun levyn linjasta, mutta joka aikoinaan antoi vihjeen siitä, miten bändi Suudelmilla-levylle tulisi muuttumaan.

Kaksi - nolla -levyä ei enää levykaupoista löydä, mutta Kaikilla-kokoelmalta se löytyy kaiken muun Karkkiautomaatti-materiaalin tavoin. Valtaisan suuri ostosuositus!




Posted in , , | 4 Comments

#21 Zonoscope



Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Need You Now, Blink and You'll Miss A Revolution, Pharaohs & Pyramids, Alisa
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä




Levyn huumaavuus
9.2



Cut Copy teki tän vuotisella Zonoscopellaan sen mitä Hot Chip teki One Life Standillaan viime vuonna - luultavasti vuoden kovimman tanssilevyn. Australialainen trio on kiehtonut minua jo monta vuotta. Zonoscope oli ennen vuoden starttaamista ehdottomasti se levy, mitä odotin eniten. Jo viime syksynä ulos putkahtaneet sinkut Take Me Over ja Where I'm Going tartuttivat sellaisen Cut Copy-kuumeen mulle, että voi pojat. 


Odotukset tän levyn suhteen itsellä oli aikoinaan siis hurjan kovat. Olin armeijassa, kun levy julkaistiin. Odotin niin niin kovasti sitä ensimmäistä lomaviikonloppua talvella, että pääsen katsastamaan vihdoin sen postiluukusta alas tulevan Cut Copyn uuden levyn. Mutta miten kävikään, ekat kuuntelukerrat olivat jostain syystä TOSI laimeita, tokat jossain määrin myös. Mä olin niin pettynyt, Zonoscope ei jostain syystä toiminutkaan vaikka seuranani oli kaupasta napattu erikoiskalja ja Ristorante-pakastepizza. 


Olinpa kuitenkin viisas ja annoin levylle aikaa kuoriuta kylmästä kuorestaan viikon, kahden verran. Ja kappas vaan, seuraavana lomaviikonloppuna sitten rakastuinkin levyyn, suorastaan hullaannuin - levyn kylmän ulkokuoren alta löytyikin jotain niin arvokasta ja lämmintä tavaraa, jota ei voi kutsua kuin vuoden parhaaksi musiikiksi. Biisi, joka sai minussa aikaan jotain, oli ehdottomasti Need You Now. Mä voin myös ylpeästi sanoa, että tää on itselle se vuoden kovin yksittäinen biisi edelleen ja sinä se tulee luultavasti myös pysymään. Jostain syystä tällaiset ah-kokemukset muistaa edelleen, hyvin tarkkaan.


Bändin soundi on jotenkin niin tyylikäs ja tarttuva, jossain määrin myös uniikki, että voi vain ihmetellä miten Australian pojat sen oikein tekevät. Biisit onnistuu olemaan niin jammailtavia kuitenkaan olematta yhtään pinnallisia. Kertsit on sanoituksiltaan sitä perushuttua, mutta ne saavat suorastaan ihanan Dan Whitfordin äänen saattelemana ihan uuden merkityksen. Myös Cut Copyn älyttömän raikkaat soundit osaa ilahduttaa, tuntuu että bändi on onnistunut vain jalostamaan soundiaan In Ghost Coloursilta. Blink and You'll Miss a Revolution tuo suorastaan viidakon kotiin, Need You Now ilahduttaa sydäntä pakahduttavalla rytmillään ja Pharaohs & Pyramids onnistuu tuomaan Afrikka-fiiliksen lähemmäs kuin yksikään Indiana Jones-leffa.


Mul on vaan yks ongelma tän levyn suhteen, en kyllästy tähän millään. No eihän se nyt mikään ongelma ole, vaan erittäin erittäin hyvän albumin merkki.



Posted in , , , | 1 Comment

#20 Hurry Up, We're Dreaming


Julkaisupäivä: 2011
Ensikosketus: Ilmestymispäivä
Helmeilevimmät biisit: Midnight City, Wait, Echoes Of Mine


Levyn huumaavuus
8.0


Tätä levyä olen henkilökohtaisesti odottanut pitkään jo trailerina julkaistu Echoes Of Mine ja sinkkubiisi Midnight City nostivat odotuksia tätä tupla-albumia kohtaan, jonka kerrottiin olevan eeppinen ja mahtipontinen.

Sitähän tämä levy todellakin on 22 biisin mittainen ja 75min järkäle. Toisaalta levy sisältää kuusi alle 2min biisiä, jotka ainakin itselleni tuntuvat lähinnä täytekappaleilta. Muutenkin levy on harmittavasti vähemmän kuin osiensa summa ja olen miettinytkin, toimisiko tämä levy kenties paremmin tiivistettynä 14 raidan pituiseksi levyksi. Ehkä, mutta jos suoraan puhutaan, niin ei se minua kiinnosta, koska tällä levyllä toimii se tärkein, eli itse biisit.

Gonzalez on haastatteluissa maininnut levyn kertovan unista/unelmoinnista lapsen, teini-ikäisen kuin aikuisenkin näkökulmasta ja jo avausbiisi loogisesti nimetty intro kertoo missä mennään kerrostalojen korkuinen biisi, joka on silti unelmoiva ja pehmeä kuin hattara ilman ällöefektiä. Vierailijana toimivan Zola Jesuksen omaperäinen ääni sopii biisiin mainiosti. Heti perään lävähtävä Midnight City onkin levyn ja kenties tämän vuoden yksi parhaimmista biiseistä, jonka kukonkiekunnalta kuulostavat samplet tuovat etäisesti mieleeni myös loistavan Cariboun Odessa- biisin. Myös saksofoni on eksynyt kappaleen loppupuolelle ja miten hyvin se toimiikaan!

Vaikka levy kuulostaa itselleni Before The Dawn Heal us (2005) ja Saturdays=youth (2007) levyn hybridiltä, niin silti tässä levyssä on myös paljon uutta. Mainitsin jo saksofonin, mutta levyltä löytyy myös erittäin Sufjan Stevenmäisesti nimetty ja myös kuulostava akustista folk-tunnelmointia sisältävä "One Year, One Ufo" joka kyllä paisuu lopulta jättimäiseksi pilvienhattaraksi. Coldplayn mieleentuova "Wait" sisältää M83:lle harvinaista akustista kitaraa ja biisi kuuluukin levyn kauneimpien ja ehdottomasti parhaimpien biisien joukkoon, kunpa Coldplay tekisi tämän tasoisia biisejä itse. Vaikka suurimmalta osalta uudistukset toimivatkin, niin esimerkiksi peukkubassoa sisältä "Claudia Lewis" tuo väärällä tavalla 80-luvun mieleen.

Hurry Up, We're dreaming sisältää monia vuoden parhaimpia biisejä, mutta kokonaisuutena se yltää juuri ja juuri kouluasteikolla hyvän puolelle, ehkä tämä järkäle vaatii enemmän sulattelemista, niin että lukuisat välisoitot sulautuisivat osaksi kokonaisuutta, toivottavasti ei vaan ala ällöttämään.

Ps. vaikka levy julkaistiin virallisesti vasta eilen ja suomessa vasta keskiviikkona, niin on tämä levy ollut kuunneltavissa jo Spotifyssä melkein viikon ajan, sinne siis ennakkoon kuuntelemaan jos kiinnostuitte! 




Posted in , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

#19 Biophilia



Levyn huumaavuus
8.3


Julkaisupäivä: 2011
Ensikosketus: Ilmestymispäivä
Helmeilevimmät biisit: Mutual Core, Virus, Dark Matter
Löytyykö levyhyllystä: Ei


Björkin seitsemäs studioalbumi on ultramoderni, outo ilmestys, joka vastaa nykypäivän musiikkibisneksen haasteisiin tuomalla mukaan uusia tasoja. Vaikka islantilaiskeijukaisen kokeilunhalu ja taidokkuus tunnetaankin, on projektin kunnianhimo huipussaan. Biophilia ei nimittäin ole perinteinen pitkäsoitto. Se on sävelletty osaksi iPadilla, ja levyn oheen kuuluukin jokaiselle biisille räätälöidyt omat applikaatiot, jotka tuovat visuaalisia ärsykkeitä verkkokalvoille ja täydentävät kuuntelukokemuksen useamman aistin kokonaisuudeksi.

Needless to say, että muurahaiskeossa on käynyt kova kuhina. Talouteeni ei ole yhtäkään iLaitetta eksynyt, joten appsien toimivuus käytännössä jää muiden kokeiluista lukemisen varaan. Ehkä siksi kokonaisuus tuntuu musiikillisestikin hieman hajanaiselta ja etäiseltä. Kuin ei saisi yhteyttä galaksin toiseen päähän. Kymmenen raitaa eivät kareile jatkuvasti yhdestä seuraavaan, vaan kilpailevat yksittäin tai pareittain huomiosta. Ensisinkku Crystalline on kilkatuksineen ehkä varminta Björkiä, Mutual Core iskee takaraivoon kovaa, muttei kipeästi, ja Hollow'ssa liikutaan jossain psykologista trilleriä varten lavastetussa huuruisessa metsässä.

Teemallisesti levy pyörii elämän ja sen synnyn ja katoamisen pauloissa. Kosmoksesta ammentaminen ja virukset, teknologia ja elävät organismit mahtuvat kaikki samaan pakettiin, eikä ole edes ahdasta. Soitinarsenaali on tietenkin kekseliäs, ja uusiakin instrumentteja piti luoda prosessin aikana. Voisi kuvitella, että tuntemattomilla vesillä samoilu tällaisessa mittakaavassa aiheuttaisi kuuntelijalle samanlaisen olotilan kuin Ikean alennusmyynneissä konsanaan, mutta lopputulos on yllättävän levollinen. Se on kuin talvi - kaunis, mutta kylmä. Viileydestä huolimatta levyä on mukava ja jopa helppo kuunnella. Sydämen valloittajaksi siitä ei kuitenkaan ole ainakaan tämänhetkisellä perehtyneisyydellä.

Björk on aina ollut edelläkävijä, joka ei ole pelännyt astua pimeään. Vaikka tulevaisuus vierii varmasti yhä enenevissä määrin erilaisten teknologisten kombinaatioiden suuntaan, en voi olla surkuttelematta sitä, että itse musiikki jää Biophilian tapauksessa liiaksi kaiken muun varjoon. Ääni kellossa olisi todennäköisesti erilainen, mikäli pääsisin osaksi iPad-elämystä.


Posted in , , , | Leave a comment

#18 Meds

 

Levyn huumaavuus
9.9


Julkaisupäivä: 2006
Ensikosketus: Ilmestymispäivä
Helmeilevimmät biisit: Meds, Post Blue, Pierrot the Clown
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Henkilökohtaisen elämäni suurimpiin rakkauksiin (ja obsessioihin, for that matter) kuuluu ehdottomasti Placebo. Neljä kertaa livenä nähdyn orkesterin keulakuva Brian Molko on kuuminta ikinä, vaikka alkuaikoina hivenen lammasta muistuttava lauluääni särähtikin korvaan turhan ikävästi ja andgrogyyni imagokin on vuosien varrella vaihtunut mainstreamimmaksi perheenisän rooliksi. Mutta se ulkoisista seikoista, antaa musiikin puhua.

Jo Medsiä edeltänyt levy Sleeping With Ghosts toi brittibändin kitaravetoista, rämäpäistä soundia modernimpaan suuntaan ripauksella koneita ja suuren luokan särövalleja sekä entistä tarkemmalla lopputuloksen hionnalla. Tässä vaiheessa myös fanikunta jakautui kahtia: osa jäi 1990-luvun tyylin kannattajiksi ja luopui uudenlaisen lumelääkkeen kuuntelusta. Paria vuotta myöhemmin Meds jatkoi SWG'n luomaa hahmotelmaa, mutta surisevammalla ja pimeämmällä linjalla.

Ensimmäinen julkaistu sinkku Song To Say Goodbye pyöri tiuhaan radio- ja tv-kanavilla ja sai monen sellaisenkin kiinnostumaan bändistä, jolta en varsinaisesti olisi moista temppua odottanut. Tarttuvasta kertsistään huolimatta jollain tapaa Twenty Yearsia muistuttava kipale ei mielestäni ole levyn sykähdyttävimpiä tuotoksia, vaan melankoliaa ja angstia tihkuvat biisit nousevat omiksi suosikeiksi. Esimerkiksi nimiraita ja koko paketin avaava Meds on loistavimmasta päästä. Nykymittapuulla albumi on suhteellisen pitkä kolmellatoista raidallaan, ja osa paketin kappaleista hukkuu muiden joukkoon. Kuitenkin esimerkiksi Drag toimii henkilökohtaisesti levyn sijasta loistavasti livenä, ja Michael Stipen vierailulla höystetty Broken Promise on tietynlaisten tilanteiden tunnari. Monet lyriikat kertovat ongelmista päihteiden kanssa, mikä lisää ahdistavaa tunnelmaa.

Pian levyyn liittyvän kiertueen jälkeen Placebo ilmoitti rumpali Steve Hewittin jättäneen pestin. Kaikilla albumeilla debyyttiä lukuun ottamatta soittaneen miehen ero kolmikosta tuntui pahalta, mutta jälkeenpäin ajateltuna uusi, huomattavasti bändikavereitaan nuorempi jenkki-Steve toi kaivattua potkua soundiin. Nimittäin keikoilla näkyi pientä väsähtämistä ja kenties sitä eripuraakin bänditovereiden välillä. Seuraava levy kuulostikin sitten melkoisen erilaiselta. Medsin tasollehan sillä ei päästy, mutta ainakin livesetit puhkuivat energiaa.

Edellisestä keikasta on jo ihan liian monta vuotta, ja kaipaan Placeboa kovin. Uutta musiikkia luulisi ilmestyvän joskus ensi vuoden aikana, ja pidän sormet ristissä bändin Suomeen tulon puolesta. Until then, aina voi fiilistellä livevideoita! Vuonna 2008 Placebo sai harvinaislaatuisen kunnian soittaa Kambodzan Angkor Watissa ihmiskaupan vastaisessa konsertissa. Blindin levyversio ei tokikaan ole näin riisuttu ja rauhallinen, mutta kyllä tämä Angkor Wat -muunnelma toimii järjettömän hyvin. Suosittelen etenkin kohtaa 2:14 - I know you're broken.



Posted in , , , , , | Leave a comment

#17 Suudelmitar

Julkaisuvuosi: 2004
Ensikosketus: 2004
Helmeilevimmät biisit: Taiwanin kuut, Dans ma cabane, Lumiaurojen laulu, Wien
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


 Levyn huumaavuus 
8,3

Viime aikoina entinen iskelmäprinssi Ville Leinonen matkustanut paljon Taiwanin kuita korkeammalle häröilyn avaruuteen. Noille reissuille en laiskuuttani ole jaksanut miestä seurata, mutta nämä metsäpolkujen ja merten rantojen balladit maistuvat vuodesta toiseen.

Suudelmittarella ollaan musiikillisesti sen verran kaukana mukavuusalueeltani, että kuulemani kuvailu on parhaimmillaankin hieman heppoista. Jotenkin näin se kuitenkin menee: akustiseen kitarointiin yhdistellään bossanovaa ja psykedeliaa, jotakin ranskalaista ja jotakin välimerellistä, paljon keveyttä ja hitusen myrksyä. Väittäisinpä kuulevani myös pingispallon poukkoilua. Paikoin mieleen tulee Van Morrisonin Moondance-klassikko.

Suudelmitaren satumaailmassa kuuntelija kohtaa muun muassa kaipausta, ensi-ihastusta, uskonnollista tunnustusta, talvisia syysaamuja ja Afrikan kuumuutta. Leinonen osaa kuitenkin annostella satupölyn sekään arkisempaa romantiikkaa siten, ettei edes kaltaiseni fantasiakirjallisuutta vieroksuva tylsimys saa ihottumaa. Aiemmassa tuotannossa kimaltelevien unelmien seassa nimittäin pilkahtelee ”Hani mä tuun sun luokse junalla halki Suomen koko yön.” -tyylisiä virkkeitä, joista saa pitävän otteen ensimmäisellä kurotuksella. Suudelmittarella puolestaan tanssahdellaan pitkin metsäpolkua lumottuun kahvilaan – lapaset taskuissa.



Posted in , , | Leave a comment

#16 Employment


Julkaisupäivä: 2005
Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: Modern Way, Everyday I Love You Less And Less, I Predict A Riot
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä




Levyn huumaavuus
8.0

Ensi perjantain Kaiser Chiefs -keikkaa odotellessa on mitä mainoin pistää tarkasteluun levy kyseessä olevalta brittiorkesterilta. Bändin tähän asti kovimpana levynä pidän ehdottomasti debyyttiä, Employmentia - sopivan energinen, kantaaottava ja vielä sävellyksiltään oikein kelpo Employment on kaikin puolin todella miellyttävää kuunneltavaa. 

Kaiser Chiefsiä on koko uransa aikana ivattu "yllättämättömyydestä" ja siitä, että he eivät brittirockin varsinaisina kulta-aikoina olisi millään päässet samanlaiseen suosioon kuin 2000-luvulla. Eikä Kaiser Chiefs oo omiin kestosuosikkeihin ikinä kuulunutkaan. Se ei kuitenkaan poista sitä asiaa etteikö Employment olisi levynä mainio! Levyltä on kuultavissa kaikuja niin Parklife -ajan Blurista kuin myös 70-luvun lopun punkista.

Employment onnistuu pitämään otteessaan muutamalla todella mainiolla ja energisellä vedolla. Ykköshittien (Everyday I Love You  Less and Less, I Predict A Riot) alta kuoriutuu lisää erittäin hyviä (Modern Way, Saturday Night, Oh My God) ja ennen kaikkea tanssittavia biisejä! Mitään kovin persoonallistahan levyn soundissa ei ole, mutta näppärän melodiset biisit osaavat tarttua päähän kyllä kovin helposti. Olen lisäksi oppinut pitämään Ricky Wilsonin junttimaisesta äänestä laulaa, siinä on jotain samaa mitä löytyy myös James Murphyn äänestä. 

Kaiser Chiefs oli ennakkoon vuonna 2005 ehdottomasti The Braveryn ohella kovin levydebytöidä Briteissä. Jännää, että näinkin kunnianhimoisen bändin kohdalla se debyytti on tähän astisista levyistä ehdottomasti se kovin, viimeisen kolmen levyn aikana Kaiser Chiefs on menettäny ainakin omissa silmissäni yllätyspotentiaalin lähes nollaan.

Toivottavasti Kaiser Chiefs soittaa perjantaina oikein paljon biisejä Employmentilta, soittaisivat ainakin tämän:




Posted in , , , | 2 Comments

#15 Crushing Digits


Julkaisupäivä: 2008
Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: Built to Fail, You Say Yes I Say Yes

Levyn huumaavuus
8.0


Veto saapuu suomeen joulukuussa neljälle klubikeikalle sen takia tänään onkin lähemmässä tarkastelussa Vedon 3 levystä keskimmäinen eli vuonna 2008 julkaistu Crushing Digits.

Toisella levyllä Veto teki perinteiset ja siirtyi selvästi elektronisempaan suuntaan, vaikka eka vuonna 2006 julkaistu There's A Beat In All Machine jo flirttailikin elektronisen musiikin kanssa ja bändin musiikkiin ovat aina kuuluneet syntikat, niin silti levyn pääpaino oli melankolisessa indie rockissa. Kuten jo sanoin toisella levyllä pääpaino kallistui elektronisen musiikin puolelle ja ekan levyn tunnelmointi on vaan enää mausteena sopassa, mutta uusi resepti myös toimii.

Levyn kohkohtia on kolme, toisena kuultava Built to Fail kuulostaa briteissä pari vuotta sitten villinneeltä New Ravelta, mutta Veto tekee sen paremmin kuin suurinosa brittikolleegoistaan. Biisi sisältää myös levyn mieleenpainuvimmat lyriikat c-osassaan.

"You lift me up from
The world of falling
You kept me going
And this is how i thank you"

You Say Yes I Say Yes kiehtoo jo nimellään ja tämä neljäntenä levyllä soiva 2min vaille 4 minuutin biisi pistää jalat liikkeelle ja valloittaa yksinkertaisuudessaan, toimiva komppi yhdistettynä erittäin yksinkertaiseen kitaraan sekä keinuvaan rosoiseen syntikkamattoon vaan toimii. Levyn tärkein osa itselleni on biisikolmikko joka toimii yhdessä, mutta ei erikseen. Crooks, Digits ja Unite. Ensin mainittu biisi toimii "introna" Digitsille joka onkin levyn vauhdikkaimpia biisejä ja vaikka halpa rumpusoundi itseäni kyseisessä biisissä häiritsee, niin toimiihan tämä kuin se kliseeksi muodostunut junan vessa, etenkin kuin vielä Unite toimii Digitsin "outrona". Yhdessä nämä muodostavatkin minulle levyn sisällä olevan oman 10min kokonaisuutensa.

Levyn loppupuoli laskee arvosanaa vaikka Duck Husk And Be Still onkin erittäin hieno päätösbiisi hyvälle, mutta toisaalta myös tasapaksuhkolle levylle, joka toimii tietyssä mielentilassa erinomaisesti. Haluat tanssia, mutta rahkeesi eivät riitä muuhun kuin musiikin tahtiin keinumiseen tai vaihtoehtoisesti agressiiviseen hyppimiseen. Toimii kuumassa hikisessä klubiolosuhteissa tanssittajana, mutta ei ehkä sittenkään baarin puolella taustamusana tanssilattialla ja hyvä niin.



Ja niin ne keikkapäivät, menkää ihmeessä katsomaan, sillä Veton keikkoja on kehuttu erittäin hyviksi ja lämppärinä on vielä lupaava eestiläinen bändi nimeltä Ewert And The Two Dragons

VETO JA EWERT AND THE TWO DRAGONS

Ke 7.12.2011 Helsinki, Tavastia
To 8.12.2011 Tampere, Klubi
Pe 9.12.2011 Jyväskylä, Lutakko
La 10.12.2011 Turku, Klubi

Posted in , , , , , , , , , , , , , | 1 Comment

#14 Portamento

Julkaisupäivä: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Days, Hard to Love, Book of Revelation, Money
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä




Levyn huumaavuus
8.4



Muutama hyvä ystäväni ei ole koskaan pitänyt The Drumsista. He haukkuvat bändin joko yhden hitin ihmeeksi (Let's Go Surfing), samaa kaavaa joka biisillään toistavaksi mömmöbändiksi tai sitten vain simppelisti tylsäksi yhtyeeksi. Itse olisin ehkä voinut kompata ensimmäisen albumin jälkeen nuo väitteet jollain mittakaavalla, mutta tämä toinen levy sitten sattuikin pistämään asiat aivan ylösalaisin - Portamento on hemmetin hieno albumikokonaisuus.

Vaikka levyn kansi on yksi hirveimpiä mihin oon tänä vuonna törmännyt ei se sisällöltään hirveätä ole nähnykään. Poppoo onnistunut jalostamaan uusimmalle levyllensä ehdottomasti kolmikon parhaat palat. Viime vuonna julkaistun esikoisen biisit saattoivat olla jossain määrin vähän liian "tylsiä" - Portamentolla biisit osaavat koukuttaa helkkarin hyvin, lähes jokaisesta kappaleesta löytyy yleensäkin hemmetin hyvä kertosäe. Lisäpotkua kertseihin antaa myös Jonny Piercen suorastaan loistava ääni. Ääni, joka on kuin luotu junnaamaan ihmisten päähän.

Kakkoslevyllä mukaan astuvat myös synat. Ne antaa pirtsakan vivahteen muuten kovin synkähkölle albumille niin lyriikoiltaan kuin soundeiltaan. Tästäkin levystä tulevat mieleen ensimmäisenä mitkäs muutkaan kuin New Order ja Joy Division. Mutta esi-isien näyttämää suuntaa on hemmetin hyvä jatkaa! Levyn ehdottomasti parhaat kiksit antaa viides raita Hard to Love! Sitä kuitenkaan en tuubista onnistunut löytämään, joten nauttikaa Moneysta:





Posted in , , , , | Leave a comment

#13 Adore



Levyn huumaavuus
9.5


Julkaisuvuosi: 1998
Ensikosketus: Ilmestymispäivä (?)
Helmeilevimmät biisit: Crestfallen, The Tale of Dusty and Pistol-Pete, Blank Page
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Mellon Collie and the Infinite Sadness –tuplalätyn jälkeen chicagolaisrokkareiden Adore oli vuoden 1998 odotetuimpia tapauksia. Aluksi huhut kertoivat täysin akustisesta äänimaailmasta, sitten teknosta ja post-rockista, jolloin kukaan ei lopulta tiennyt mitä tuleman pitäisi. Lopputulos onkin vähän kaikkia mainittuja sekaisin. Soundillisesti totutusta poikkeavan levyn perään kriitikotkin huokailivat, mutta suuri yleisö valitettavasti ei niinkään. Paitsi minä.

Pumppari-faniuteni oli alkanut jonkin verran aiemmin, mutta Adore oli ensimmäinen levy, jonka ostin uutena heti sen ilmestyttyä. Ensimmäisen singlen Ava Adoren konerytmit ja yhdenaikainen kepeys ja raskaus hullaannuttivat helposti sekä audion että videon muodossa. Aluksi kyseinen raita olikin koko levyn parhaimmistoa. Herkempien vetojen auetessa niistä kuoriutui loputon kasa pimeän huoneen lattialla fiilistelyä ja kokonaisuus alkoi hahmottua. Albumin äänitykset olivat bändille vaikeita useampien henkilökohtaisten kriisien vuoksi, mikä näkyy paitsi koneellisina rumpukomppeina (rumpali Jimmy Chamberlin oli potkittu ulos yhtyeestä), myös äärimmäisenä surullisuutena. Vaikka Adore julkaistiin alun perin kesäkuussa, se ei missään nimessä ole kesälevy.

Ymmärrän sen, että moni fani oli suuntamuutoksen jälkeen pettynyt. Zeron tai Bullet With Butterfly Wingsin kaltaisista kitaramätöistä ei ole tietoakaan, eikä edes Disarmin passiivinen aggressio välity muuten hitaanpuoleiseen levyyn. Minä en kuitenkaan pienistä tyylivivahteista hätkähdä, ja Adore nousikin lopulta yhdeksi ikisuosikiksi. Edelleen se tuo muistumia lukioajan alusta ja tietyistä ystävistä.

Plattaa ei oikeastaan voi kuunnella taustamusiikkina, vaan se vaatii täydellisen keskittymisen kynttilänvaloineen. Herkkyyden on annettava virrata läpi, yrittämättä pysäyttää sitä arkisella puuhastelulla tai triviaaleilla päähänpistoilla. Vain siten Adoresta voi saada kaiken irti.




Posted in , , , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.