Archive for tammikuuta 2013

#269 Follow The Leader

Örr örr friikki remmin päässä.


Julkaisuvuosi: 1998
Ensikosketus: 1999
Helmeilevimmät biisit: Freak On A Leash, Dead Bodies Everywhere, Pretty
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
6.8


Aika on rajallista. Kaikki on rajallista - myös mielenkiinto mättömetallia kohtaan. Onhan se tietysti ihan kiva, että kaikella on se oma aikakautensa, fifteen minutes in fame, enkä väitä, etteikö KoRn-faneja löytyisi ympäri maailmaa varmasti vieläkin. Angstimusiikkia se ainakin on parhaimmillaan. Se on örinää ja mörinää, mutta ei varsinaisesti death metaliin viittaavaa tai liian itsemurha-altista. Sopii jännästi myös naispuolisille, herkemmän musiikin ystäville.

Mietin, mikä olisi reaktio, jos Follow The Leaderin laittaisi pyörimään lasten mehukesteillä. Alkaisivatko lapsoset itkeä? Ja kävisikö lopulta samoin aikuistenkin keskuudessa? Kappaleiden luomaa pelottavaa ilmapiiriä ei nimittäin voi väheksyä. Monesta biisistä löytyy kyllä jujua, ja sävellykset sekä murisevat bassot edelleen jossain määrin kutkuttavat sielua, vuosien jälkeenkin. Raidat eivät levyä tuntemattomalle erotu toisistaan, mutta jokaisella on oma sävynsä, joka palaa helposti mieleen silloin, kun lättyä on luukuttanut lukemattomia kertoja. Huonoimpien joukkoon kuuluu tylsä Children Of The Korn (feat. Ice Cube), kun taas aikoinaan lempparini oli ehdottomasti All In The Family (feat. Fred Durst). Tänä päivänä mielipide-ero näiden biisien välillä ei ole ihan niin radikaali.

Sen sijaan se, mitä en voi enää sietää, on Jonathanin laulu. Tai "laulu". Kappaleet iskisivät edelleen, jos rääkättävän eläimen tilalla kuultaisiin kuulaita vokaaleja ja soundeja olisi muutenkin puhdistettu hieman. Vastaavia yrityksiä on kyllä kuultu KoRnin uudemmassa tuotannossa, ja onnistuttukin siinä ajoittain. Tämän levyn vasrin subjektiiviset pisteet kuitenkin tulevat tällä(kin) kertaa puhtaasti nostalgiasta. Ja Freak On A Leashin hienosta videosta.


Posted in , , , | Leave a comment

#268 One Mississippi

Jos sie tarttet oikein hyvää poppia, tässä on sulle sellasta!

Julkaisuvuosi: 1996
Ensikosketus: Yläasteikäisenä
Helmeilevimmät biisit: Bird's Eye View, Sittin' Pretty, Emma J
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9,1



Brendan Benson oli yksi nuoruuteni suurimmista popsankareista. Innostuksen aiheuttivat kaksi liki täydellistä voimapoplevyä (One Mississippi ja Lapalco), ja sen sammutti vuoden 2005 vaisuhko Alternative to Love -albumi. Lopullisesti kiinnostuksen teloitti The Raconteurs, vaikka bändin väkinäisestä rokkauksesta pitäisikin Brendan Bensonin sijaan syyttää Jack Whitea.

Bensonin mestariteoksista Lapalco on monipuolisempi ja taitavampi, mutta One Mississippi on raikkaampi ja räiskyvämpi, kuten monet onnistuneet debyytit tuppaavat olemaan. Voimapoplevyjen yhteydessä jauhetaan jatkuvasti samoista bändeistä (The Beatles, Big Star, The Byrds, The Beach Boys jne), eikä Brendan Bensoninkaan kohdalla vaikutteita voi (tai tarvitse) kiistää. Merkittävämpää on se, että biisinkirjoittajana Benson on suunnilleen samalla tasolla kuin Paul McCartney tai Roger McGuinn, mutta kuitenkin kaukana Alex Chiltonista tai Brian Wilsonista.

One Mississippi alkaa noin minuutin mittaisella Beatlespopilla (Tea), jatkuu puolentoista minuutin rypistyksella, jossa akustinen kitara soi samalla vimmalla kuin Neutral Milk Hotelin In the Aeroplane Over the Sea -klassikolla (Bird’s Eye View) ja jatkuu tavanomaisemman poplaulun mittaisella Sittin’ Pretty -helmellä, joka pintatasolla kertoo häiriintyneen tarinan kidnappaajasta ja hänen uhristaan mutta joka oikeasti tuntuu käsittelevän yksipuolista rakkautta (edelleen varsin häiriintyneesti). Koko biisikolmikko on editoitu yhdeksi jatkumoksi, enkä usko, että olen toista yhtä hienoa levyn aloitusta eläissäni kuullut. 

One Mississippi ei ole kokeileva tai muodikas (saapa nähdä, koska indiemaailman muotivirtaukset kulkevat kenkientuijottelusta Posies-tyylin voimapoppiin), mutta se on tarttuva, ilahduttava ja innostava vielä yli kymmenen kuunteluvuoden jälkeenkin.

Posted in , | 2 Comments

#267 Valkoisten dyynien ratsastajat

Bileiden paskainen loppu




Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Syö mun suklaata, Jee jee, Ä=Ä, Punainen 11
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
7.2

Lähtökohdat: kaksi levyä julkaissut "supertrio" Teflon Brothers on aiemmin leikitellyt helsinkiläisten kaupunginosien stereotypioilla. Ensimmäinen levy T oli itä-helsinkiläistä gangstailua asianmukaisilla taustoilla, C leikitteli taas punavuorelaisuudella bossa novasta ammentaneilla taustoilla. Kolmannella levyllään Teflonit hyppäävät alueelle, jota ei voi paikallistaa.

Jos on seurannut yhtään genrefanaatikkojen reaktioita Valkoisten dyynien ratsastajien kohdalla, niin heidän vastenmielisyyttä ei ole voinut jättää noteeraamatta. Monelle kun levyn nykyisin mainstreamia edustavat teknotaustat ovat suuren yleisön kalastamista ja sielun myymistä rahan suursaatanalle. Ehkä single-biisit olivat huonosti valittuja, mutta silti reaktio kuvaa vain sitä, ettei haluta nähdä pinnan alle.

Tällä levyllä kun parodia on kaukana. Tekstit ovat muuttuneet pintaliitokansaa kritisoiviksi, eikä bilepinnan alta juuri kimalletta löydy. Toukasta eroon ja Lähestymiskieloja ovat varmaan parhaat esimerkit siitä, ettei humalasta ja krapulasta löydy vitseiksi yltäviä punchlineja. Mitään Raptoria tai Nygårdia on ihan turha pelätä.

Mutta mitä tämä levy sitten on? DJPP:n taidolla luomia taustoja ja Heikki Kuulan, Pyhimyksen ja Volin taitavia riimejä. Silti taustoista löytyy levyn ongelmatkin. Nykytyyliin taustat tuuttaavat rytmiä ja syntikkaliidejä päin pläsiä, eikä niistä juuri tunnu löytävän nyansseja tai monipuolisuutta, joka varsinkin C:n kohdalla on pitänyt levyn tasaisesti stereoissa. Viikon kuuntelun jälkeen taustojen elektroninen muovi käy jo aiheuttamaan pientä väsymystä. Pelkillä teksteillä ei räpillä ole ennenkään klassikoita luotu.

Kun osaa laittaa teknotaustat omaan arvoonsa ja keskittyy levyn sisimpään, niin Valkoisten dyynien ratsastajilta löytyy sama yhtye kuin aiemmiltakin levyiltä. Aivan edellisten levyjen tiukkuuteen ei kolmonen yllä, mutta miellyttää näinkin.

Posted in , , , | Leave a comment

#266 I'm not Afraid of You and I Will Beat Your Ass

Indieveteraanit vetreinä


Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: Black Flowers, I Should Have Known Better, The Story of Yo La Tango
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9,3


Aluksi muutama fakta: 1) Yo La Tengo on liki 30-vuotias yhtye Hobokenista, New Jerseystä. 2) Äskettäin ilmestynyt Fade on erinomainen levy. Kirjoitan siitä oman merkinnän, kunhan olen kuunnellut enemmän ja paremmin. 3) Yo La Tengo on maailman paras rockbändi. 4) Uuden levyn kunniaksi on suotavaa kirjoittaa myös jostakin aiemmasta Yo La Tengo -pitkäsoitosta.

Noin seitsemän vuoden takainen I’m not Afraid of You and I Will Beat Your Ass ei ehkä ole Yo La Tengon paras levy (paras on I Can Hear the Heart Beating as One tai Painful), mutta silti se on levy, josta Yo La Tengo –ummikon kannattanee tutustuminen aloittaa, sillä yli 70 minuutin mittainen albumi esittelee yhtyeen kaikki eri puolet: mukana on säröistä poppailua, ambienthuhuilua, krautjumitusta, The Kinks -henkistä barokkipoppia, melua ja helkkyviä kaunokkeja.

Kun albumilla on mittaa reilut 70 minuuttia, on selvää, ettei turhia rönsyjä ole juuri karsittu. Mielestäni tämä on kuitenkin iso osa levyn viehätystä, sillä I’m not Afraid of You and I Will Beat Your Ass on kuin kirjahylly, jonka ääripäihin on laitettu jykevät merkkiteokset (tässä tapauksessa yli 10 minuuttia kestävät Pass the Hatchet, I Think I’m Goodkind ja The Story of Yo La Tango), joiden välissä runot, novellit, sarjakuvat, pilapiirrokset, valokuvat, matkamuistot ja posliinieläimet pysyvät järjestyksessä ja lattialle putoamatta.

I’m not Afraid of You:n tähtihetkiä ovat Sugarcuben ja Double Daren jalanjäljissä kaahaava I Should Have Known Better, valtavaksi kitaramyrskyksi kasvava The Story of Yo La Tango ja pasuunan koristelema Black Flowers, joka on Stockholm Syndromen jälkeen bändin uran hienoin ja kaunein hetki.

Posted in , | 4 Comments

#265 Silent Shout: An Audio Visual Experience

The Knife - Ymmärrätkö sinä Dreijerin sisaruksia?




Levyn huumaavuus

9.5

Julkaisuvuosi: 2007
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: Heartbeats, Kino, We Share our Mother's Health, The Captain
Löytyykö levyhyllystä: Ei



Göteborgista kotoisin olevat Dreijerin sisarukset Olof ja Karin muodostavat bändin nimeltä The Knife, joka saapuu vihdoin suomeen 7 elokuuta Flown avajaiskonserttiin. Toki onhan Karin piipahtanut aiemmin suomessa Fever Ray sooloprojektillaan ja Olof vastaavasti omalla Oni Ayhun projektillaan, mutta vihdoinkin sisarukset saadaan samaan aikaan lavalle ja jo on aikakin! The Knife on viimeksi ollut kiertuueella vuonna 2006 ja sitä ennen bändi ei keikkaillut ollenkaan, joten Flown tuleva keikka on todella harvinaista herkkua. Onneksi peräti 7 vuoden  takaiselta kiertueelta on olemassa live-DVD Silent Shout: An Audio Visual Experience joka on todellakin nimensä arvoinen teos.

The Knife on mystinen naamioihin verhoutunut kaksikko - musiikin Twin Peaks. Karinin ääntäkin muokataan välillä tuntemattomaksi, mutta silti sisarukset ovat jotenkin läsnä. Karin tanssii samalla eläytyen laulamiseen. Olof paiskoo biittejä, joko hysterisellä temmolla tai rauhallisesti samalla tunnelmoiden. Projektorit sylkevät taustalle maisemia, piirrettyjä animaatioita, abstrakteja geometrisia kuvioita ja nähdäänhän taustalla peräti surfaustakin. Bändin "kolmantena" jäsenenä toimii positiivaria soittava animoitava hahmo, jonka kasvot muuttuvat biisien mukaan.  Kamerat eivät missään vaiheessa liiku zoomauksia lukuunottamatta, leikkaaminen on tehty täysin biisien ehdolla ja pariin otteeseen meno yltyy hektiseksi, mutta pysyy silti kasassa. Ääni- ja kuvamaailma on tummanpuhuvaa, jota kaaressa olevat neonvalot elävöittävät. Kaikki toimii, jokainen yksityiskohta on suunniteltu tarkkaan ja tuntuukin siltä, että katsoisi 50min pituista minimalistista musiikkivideota. Toki kuvanlaatu on verrattain huono (tarkoituksellisestiko?) mutta itse tärkein eli äänimaisema on erinomainen.

Musiikki on toki tälläkin levyllä kaikki kaikessa. Keikka keskittyy nimensä mukaisesti Silent Shout levyyn, mut mukana on myös Debyytiltä löytyvä Kino, sekä läpimurtolevy Deep Cutsilta Pass This On, You Make Me Like A Charity sekä tietysti itse Heartbeats. Kyseiset biisit ovat kokeneet varsinaisen kasvojenkohotuksen ja ovat ajettu Silent Shout nimisen äänifiltterin läpi. 

Suurimman musiikillisen muutoksen kokee yllättäen Heartbeats, jonka liveversio on äärimmäisen kaunis ja toimiva! Mainitsin jo Twin Peaksin aiemmin ja vertaus sopii erinomaisesti Heartbeatsin liveversioon, joka on kuin suoraan Angelo Badalamentin sävelkynästä - todella kaunista!  Myös keikan aloittava Pass This On on muuntautunut samanlaisen filtterin läpi rauhalliseksi tunnelmapalaksi.

Eihän keikka toki pelkkää tunnelmointia ole, vaan myös tanssittavia hetkiä löytyy. We Share Our Mother's Health ja etenkin Kino ovat erittäin riehaikkaita vetoja ja suorastaan hengästyttäviä.  Silti levy keskittyy erinomaiseen mystiseen tunnelmointiin, jonka Knife hallitsee vaikuttavasti. Silti melkeinpä jokaiselle live dvd:lle mahtuu joku suvantovaihe ja niin on myös tälläkin levyllä. Vaikka muiden biisien liveversiot ovatkin järjestäen loistavia on levyllä todella kaunis ja erinomaisen melodiakoukun omaava Marble House pilattu täysin liiallisella pidättyväisyydellä ja rauhallisuudella. Se on todella sääli sillä levyversio on yksi The Knife lemppareistani.

The Knifen keikka ei ole pelkästään audiovisuaalista tykitystä - se on myös tunnetila. Toivon että se sama tunnetila, joka on tällä live-DVD:llä on myös elokuun keikalla. Toki tähän vaikuttaa se miltä Knifen tuleva Shaking The Habitual levy kuullostaa ja millä filtterillä vanhemmat biisit vedetään läpi. Silti odotan keikan  ainutlaatuinen musiikillinen elämys, sillä vaikka The Knifesta olisi mitä mieltä tahansa on se silti omituisen omanlaatuinen ja uniikki elektropop-yhtye.




Posted in , , , , , , | Leave a comment

#264 Out of Time


Mainetta ja mandoliinia




Levyn huumaavuus
7.0

Julkaisuvuosi: 1991
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: Radio Song, Losing My Religion, Shiny Happy People
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Athensista kotoisin oleva vaihtoehtorock-yhtye, R.E.M. hajosi tuossa vähän yli vuosi sitten. Minua se aikoinaan hieman kirpaisi, kun en kovana R.E.M.-fanina bändiä koskaan livenä todistamaan  edes päässyt. Murmur on omasta mielestä yks maailman parhaista levyistä ja Michael Stipe on ihan oikeasti tosi symppis jätkä. Mä haluan tänään jakaa teidän kanssa näkemykseni bändin järjestyksessään seitsemännestä albumista, Out of Timesta.


Kun tarkastellaan REM:in uraa, on ihmisillä tapana jakaa bändin ura kahteen osaan: I.R.S.-vuosiin (1983-1987) ja Warner-vuosiin (1988-2011). Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että jotain todella olennaista ja tärkeää kuoli, kun R.E.M. aikoinaan siirtyi pienestä IRS:stä isomman lafkan leipiin. Out of Time on toinen tuotos Warner-leiman alla. Jos kolme vuotta aikaisemmin julkaistu Green teki REM:istä kuuluisan, tuli Out of Timen siivittämänä REM:istä todellinen maailmanluokan yhtye.

Joskus vain yksi biisi voi muuttaa kaiken. Losing My Religion auttoi Out of Timen listaykköseksi ympäri maailman ja siitä tuli vuoden 1991 ehdoton tunnuskappale. Losing My Religion on täydellinen pop-biisi, josta huoksuu melodisuus ja jossain määrin myös melankolisuus. Ja se mandoliini - Michael Stipe kaivoi kappaletta varten esiin tämän muinaisen soittimen, jota ei juurikaan edellisvuosikymmenellä pop-kappaleissa käytetty.

Kysymys kuuluukin, että onko ykköshitti Losing My Religionin lisäksi Out of Timen sisällä yhtään elämää? On ja ei. R.E.M. on historian aikana joka levyllä osannut tehdä suhteellisen hyvän avausraidan - Radio Song päräyttää levyn oikein hyvällä meiningillä käyntiin. Oikeastaan kuusi ensimmäistä raitaa voisin sanoa olevan oikein onnistuneita, joista varsinkin Shiny Happy People B-52:n Kate Piersonin avittamana saa aina niin hyvälle tuulelle! 

Mutta varsinkin minä, joka olen tykästynyt REM:in I.R.S.-tuotantoon kovin kovasti, en saa Out of Timesta kokonaisuutena oikein otetta. Belong on tylsä hoilausraita, joka on selvä tunnelmantappaja. Loppupuoliskolla R.E.M. ei oikein tiedä haluaako se olla tylsä jenkkikantribändi jostain Kaliforniasta vai oikeasti mielenkiintoinen vaihtoehtorockin suunnannäyttäjä Athensista.

Out of Time ei ole bändin paras hetki, mutta takuuvarmaa viihdettä kaikille bändistä kiinnostuneille. Nauttikaa tästä videosta:





Posted in , , , | Leave a comment

#263 Medium

Maailma ja ihmisyys 50 minuutin paketissa

 
Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: 0, WTF?, Odotellessammekin
Löytyykö levyhyllystä: Jeppisjepajeejee

Levyn huumaavuus
10

Pyhimyksen Medium on mestariteos. No niin, nyt se on sanottu.

Montaa rautaa jo pari vuotta sitten tulessa pitänyt Pyhimys kypsytteli Mediumia kiusallisen kauan, mikä levyä kuunnellessa ei tule yllätyksenä. Livebändin kanssa levytetty albumi kun käsittelee vaatimattomasti maailmaa ja ihmisyyttä. Aiheet käsittelevät niin ihmisen vieraantumista luonnosta (Ei mennä enää koskaan landelle), ihmissuhteita (Kaunotar ja Sirviö, Odotellessammekin), kuluttajuutta (Vatos Logos) kuin politiikkaakin (WTF?). Ja toki vielä paljoa, paljoa muutakin.

Ensikuunteluilla Mediumin massiivisuus voikin olla luotaantyöntävää. Pyhimyksen riimeistä ei löydy tarttuvia one-linereita, eikä Medium-yhtyekään mene sieltä, mistä aita on matalin. Bändin soitto leikittelee eri genreillä, mikä alkuun tuntuu silppumaiselta. Mitä enemmän levyä kuuntelee, niin sitä enemmän Pyhimyksen riimit uppoavat ihon alle ja soitosta löytää vastustamatonta groovea.

Levyä onkin ihan hemmetin vaikea purkaa osiin. Jokainen kappale on toki oma osansa, mutta kun kokonaisuus on näin hemmetin laaja aiheiltaan, niin yksittäisten esimerkkien kaivaminen tuntuu turhalta. Levyn kappaleista kun liki jokainen on täydellisesti soitettu ja räpeissä on joka biisillä sanomaa enemmän kuin keskivertoräppärien uralla yhteensä.

Ja näiden seikkojen vuoksi Mediumista on vaikea kirjoittaa ilman ylisanoja. Se on vain niin lähellä täydellistä, kuin annan teidän uskoa. Räpit ja taustat sointuvat yhteen täydellisesti, Pyhimyksen riimit osuvat maaliin kerta toisensa jälkeen ja yhtyeen soitosta tuntuu saavan joka kuuntelukerralla jotain uutta irti. Vastaavia ylistyssanoja voi harvalle levylle sanoa. Siksi Pyhimyksen Medium on mestariteos ja kaikkien aikojen paras Suomirap-albumi.


Posted in , , , | 1 Comment

#262 Elysium


Eloisa levy kaksikolta, joilta ei bändikuvissa paljon hymyä piisaa




Levyn huumaavuus
7.0

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Leaving, Invisible, A Face Like That
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Pet Shop Boys pamautti syksyllä ulos yhdennentoista albuminsa, Elysiumin. Elysium sattui sopivasti tällöin aika tiukkaan albumisumaan, joten se jäi valitettavasti heti julkaisun aikoihin tyystin kuulematta. Kerkesin tutustua kyseessä olevaan tuotokseen vasta joulun tienoilla. Jouluna saivat joululaulut sitten ihan oikeasti jäädä, Elysium oli mun viime joulun ehdoton teemalevy.

Minun ja Pet Shop Boysin kaveruussuhde alkoi itse asiassa jo ollessani 9-vuotias. Meillä oli tapana velipojan kanssa nauhoitella c-kaseteille aina radiosta tulleita meneviä biisejä talteen. Yksi kerta satuimme kuulemaan Pet Shop Boysin It's A Sinin Radio Mafialta - yhden yhtyeen kovimmista ja  tunnetuimmista hiteistä. Sehän upposi meihin kuin kuuma veitsi margariiniin. Silloin aikoinaan englannin kieltä taitamattomina emme kuitenkaan tienneet mitä laulun kertosäkeessä oikein sanotaan: me väännettiin "It's a Sin" pienissä päissämme "Eksosiniksi". Netistä ei kuitenkaan  silloin aikoinaan löytynyt mitään "Eksosiniin" viittaavaa biisin nimeä, joten biisi jäi meille vuosiksi täysin mysteeriksi. Saatiin sitten tietää kappaleen oikea esittäjä ja nimi vasta monien monien vuosien päästä, kun kysyin suorassa lähetyksessä Parasta Ennen-Matilta, että oisko sillä hajua mikä kappale on oikein kyseessä. Ja Mattihan tiesi!

Mistä puusta se Elysium on oikein sitten veistetty? Kaikki te Pet Shop Boys-kuuntelijat, jotka pidätte Behaviourista ehdottomasti eniten: tulette diggaamaan myös Elysiumista. Äänimaisemiltaan liikutaan ehdottomasti yhtyeen neljännen albumin maastoissa. Uskokaa tai älkää: Leaving on lähes yhtä vakuuttava avausraita kuin vuonna 1990 ulos tulleen Behaviourin Being Boring. Se sytyttää ja saa kuuntelemaan yhä uudelleen ja uudelleen. Milloinkohan jättämisen vaikeudesta on kirjoitettu näin täydellinen pop-kappale? Minä en oikeasti edes muista. Invisiblen ja A Face Like Thatin voinemme myös listata parhaiden biisien joukkoon.

Pet Shop Boys kuullostaa edelleen niin vanhalta kunnon Pet Shop Boysilta, että se on jopa ihan kunnioitetttavaa. Pet Shop Boys on ollut minulle jo pitemmän aikaa bändi, jonka musiikin tahdissa sielu ihan oikeasti lepää. Rakastan sitä, että Elysiumilla Pet Shop Boys on edelleen tunnistettava itsensä ja musiikin suunta on edelleen sama. Helposti päähän jäävät synamelodiat, ysärikasari-discobiitit ja tunnistettavat pop-lyriikat - ne kaikki löytyvät myös Elysiumilta.


Elysiumia on haukuttu mediassa yhtyeen heikoimmaksi albumiksi. Vaikka mukana on muutama heikompi lenkki (Ego Music, Hold On, Your Early Stuff), kyllä se nyt aina edellisen levyn eli Yesin pesee. Hyvä levy, sanon minä.




Posted in , , | Leave a comment

#261 Majakanvartijan uni


”Mun piti kertoo siitä kaikesta, taivaasta toivosta sulle… mut jos mä kerron kuitenkin ensin tän unen…”





Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: vaihtelee
Löytyykö levyhyllystä: joo



Levyn huumaavuus
9.6

Suomenkielinen musiikki on minulle kiinni identiteetissäni lyriikoiden kautta, se tulee ihon alle ja se on enemmän omaani kuin mikään muu. Nuorena villikkona sydämeni etsi tietään sen pariin tekemättä mitään ihmeellisempiä löytöjä. Ville Leinoseen törmäsin ensimmäistä kertaa Radio Suomipopin aalloilla yläasteen alkupuolella. Muistuu mieleeni, kun ystävääni haukuttiin iljettäväksi Leinoseksi. Kovisten puheet jättivät leiman mieleeni, ja siitä leimasta pääsin eroon vasta Suudelmittaren löytämisen myötä 2010. Ville Leinosen ura lähti liikkeelle Einstürzende Neubauten –vaikutteisesta Raastinlauluja –levystä. Nopeasti tämän jälkeen hän löysi iskelmäprinssi-identiteettinsä Valumo-yhtyeen kanssa; Majakanvartijan unta edeltänyt aikakausi huipentui kuitenkin soololevynä tehtyyn Suudelmittareen.

Teemalevyissä on tärkeää lukea käyttöohjeet heti alussa jos niitä löytää levyn kansien välistä. Majakanvartijan unen kohdalla ne voi onneksi löytää. Yksinkertaistettuna käyttöohjeet kertovat, että Majakanvartijan unta varten on löydettävä oikea rentoutumisen tila, jota ei muuhun maailmaan keskittymällä voi saavuttaa. Levyä tehdessään Leinonen on kertonut löytäneensä uudenlaisen vapautuneisuuden sisältään ja se näkyy ensisilmäyksellä täydellisenä suunnanmuutoksena kappaleiden nimissä.

Majakanvartijan ”hölynpölyisyydessä” on kyse siitä, että alitajunnasta tulevan luovuuden ja levylle päätyvän musiikin ja lyriikoiden välillä oleva järjen muuri on murrettu. Tämän vuoksi unimaailmaa kuvaava teos vaatii oman rauhallisen kuuntelupaikkansa, jossa matala vireystila auttaa siihen maailmaan pääsemisessä. Levy tekee työtään mielessä hiljalleen – sen sekaisuus on pelkkä hyve. Unessa käsitellään huolta ihmiskunnan tulevaisuudesta ja kaipuuta lapsuuden maailmaan.

Musiikillisesti Majakanvartijan uni on jonkin sortin psykedeelistä folkkia, jota ajoittain säestetään erilaisten kilistimien avulla. Levyn tyyli risteää Devendra Banhartin, Animal Collectiven hissumpien kappaleiden ja klassisten lastenlaulujen välillä. Tempo vaihtelee ja luo dynamiikkaa levyyn kokonaisuutena. Itselleni tärkeimmiksi kappaleiksi ovat kasvaneet hitaimmat kappaleet L'Ancre, La Croix, Le Coeur, Sumunummienunilillukka ja Tiike-Rini osittain julistavuuden vähäisyyden ja absurdiuden ansiosta. Kappaleet sopivat toisiinsa ja yhdessä luovat matkan alitajuntaan. Ainoa häiritsevä puoli tuntuu olevan liian päällekäyvä ilmastonmuutospelko – Tai vaan toi von taa on kertosäkeeltään todella suoraa puhetta.

Majakanvartijan unen sisäistin itse viimeistään siinä kohtaa, kun vuosi sitten kävin klassikkolevykeikalla Tavastialla. Kokemus oli tajunnanräjäyttävä, todellista toimivaa hullua sekoilua ilman mitään tekotaiteellisuuden tunnetta. Keikka oli askel levyn sisälle syvempään transsitilaan. Väitän, että livemuusikkona Leinonen on maailman aivan ehdotonta huippua. Keikalle todellakin kannattaa eksyä.



Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.