Viikon levyt yhdellä kertaa 2

     Keskitien poppauksesta viileään koneiluun

Viime viikolla kirjoittelin indiehköstä poppauksesta ja rokkauksesta, mutta kyllähän sitä tulee kuunneltua myös muutakin. Viime päivinä kuuntelussa on ollut niin sliipatumpaa poprokkausta kuin lumoavaa koneilua. Ja kyllä, kuuntelin myös Kendrick Lamarrin uutta. Ehkä seuraavina päivinä kuunteluun tulee otettua taas indiempää menoa, pitää miettiä.

John Mayer: The Search of Everything (2017)
John Mayer on amerikkalainen kaupallisesti menestynyt laulaja-lauluntekijä, jonka uusin levy toimii yllättävän hyvin. Etenkin r'n'b/soul-vivahteilla varustetut biisit, kuten Still Feel Like For Man ja Rosie, ovat piristäviä, mutta myös herkempi meno onnistuu koskettamaan. Hetkittäin niin Mayerin laulu kuin kitarointikin kuulostaa liian smoothilta, mutta suurimman osan ajasta Mayer jättää itsestään ihan symppiksen kuvan.  


Michelle Branch: Hopeless Romantic (2017)
Myös Michelle Branch on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, ja Mayerin tavoin hän koki läpimurtonsa 2000-luvun alussa. Toisin kuin Mayerista, Branchista ei ole kuulunut paljoakaan alkumenestyksen jälkeen. Nyt 4. soololevyllään hän poprokkaa hittiä hakematta mutta tarttuvasti. 14 biisiä on ehkä hitusen liikaa, mutta biiseissä ei ole vikaa, kuten nimibiisi osoittaa. 

 
Leela James: Did It For Love (2017)
Vahvasti ja taitavasti tulkitseva Leela James on perinteisen r'n'b/soulin osaaja ja jatkaa laadukkaalla linjallaan myös uusimmalla levyllään. Suurimmalla osalla biiseistä James tunnustaa antaumuksella ikuista rakkauttaan miespuolista rakastaan kohtaan mutta on levyllä myös erobiisejä, kuten nimibiisi ja Don't Want You Back, eli ei Leela Jameskaan ihan kaikkea siedä.  


Tei Shi: Crawl Space (2017)
Jos James pitää yllä r'n'b/soulin perinteitä, niin Tei Shi rikkoo aktiivisesti genrerajoja. Debyyttilevyllään Tei Shi liikkuu r'n'b/soulin, unipopin ja elektronisen musiikin välillä ennakko-luulottomasti, ja levyä kuunnellessaan saa kerran jos toisenkin ”wonder what's your next move” Tei Shi, niin kuin hän itse laulaa Year 3K:llä. Videobiisi How Far antaa hyvin kuvaa siitä kuinka pitkälle Tei Shi on valmis menemään.

Little Dragon: Season High (2017)
Ruotsalaisen Little Dragonin imagoon ja musiikkiin kuuluu tietty outous, joka ei äidy kuitenkaan liian vieraannuttavaksi, eli outoilussa on mukana myös tarpeellinen määrä poppia. Viidennelle levylleen nelikko on saanut aikaiseksi niin tanssittavaa poppia (Sweet, Inner Cityn Good Lifea lainaava Push) kuin seesteisempiä tunnelmointeja (Butterflies, Don't Cry), ja lopputuloksena on kiehtova ja innostava kokonaisuus.

Vanbot: Siberia (2017)
Ruotsalaisen Vanbotin kolmoslevyllä on kiinnostava taustatarina – levy on tehty junamatkalla Moskovasta Pekingiin. Biisejä kuunnellessa voikin kuvitella matkaavansa junassa jonain aurinkoisena päivänä. Biisit ovat pääosin utuisia ja levollisia, eli vaikkapa ambient-poppia, kevyenä poikkeuksena hitusen tiukemmin elektropoppaava Collide – Krasnoyarsk.


Roland Tings: Each Moment A Diamond (2017)
Aina silloin tällöin pitää tarkistaa onko Cascine julkaissut jotain uutta kiinnostavaa. Tällä kertaa se on tehnyt niin julkaisemalla (Yhdysvalloissa) australialaisen Roland Tingsin uusimman EP:n, joka tarjoaa hyvinkin pätevää tanssittavaa koneilua. Nylon vokalisoima Higher Ground voisi toimia jopa radiosoitossa, muuten biisit ovat viileähkö mutta riittävän melodista ja sykkivää koneilua Hedonistin tavoin.

Posted in , , , , , , , , , | Leave a comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 1

                     Brittipoppausta ja amerikanindietä
  
Tämän vuoden puolella ei ole tullut bloggailtua paljonkaan – ainoastaan kolme kertaa – eli johtopäätös olkoon, että yhteen levyyn keskittyvien levyarviointien kirjoittelu ei ole oikein lähtenyt. Koska bloggailu kuitenkin kiinnostaa ja ihan kiinnostavia ja kuunneltavia levyjäkin julkaistaan jatkuvasti, niin kehittelin tälläisen tekstityypin, jota kutsun nimellä Viikon levyt yhdellä kertaa. Ja tarkoituksena on nyt siis kerran viikossa julkaista bloggaus, jossa kerron levyistä (niin EP:istä kuin kokopitkistä) joita olen viimeisten päivien aikana kuunnellut. Tällä tavoin pääsen kirjoittamaan myös levyistä, joista ei muuten tulisi kirjoiteltua. Tästä lähtee!

The Big Moon: Love In The 4th Dimension (2017)
Big Moon on brittipoppia: kuivakkaa, kevyesti kyynistä ja ihanasti melodista kitarapoppista. Bändin debyyttilevyllä on paljon hienoja biisejä, etunenässä sinkkuina julkaistut Sucker, Cupid, Silent Movie Susie ja todella nätti Formidable, mutta myös muut biisit, kuten vaikkapa poikkeuksellisen energinen Bonfire ja kuivakkaampi The Road, ovat hyvin vahvoja esityksiä. Brittipopfanina Love In The 4th Dimensionista on helppo innostua.

Desperate Journalist: Grow Up (2017)
Big Moonin tavoin myös Desperate Journalist olisi sopinut hyvin -90-luvulle poprokkaamaan. Etenkin Jo Bevan palauttaa laulannallaan mieleen brittipoppareita, päällimmäisenä Genen Martin Rossiterin. Alkuun tuntuukin, että Bevanin laulanta onkin se mieleenjäävin asia Grow Upilla, mutta kyllä ne tummanpuhuvast poprokkaavat biisitkin paljastuvat muistettaviksi, kuten vaikkapa Be Kind ja herkkä Radiating osoittavat.  

PINS: Bad Thing (2017)
Manchesterilainen PINS  musisoi jossain Raveonettesin ja Savagesin välimaastossa, eli sen biiseistä löytyy niin retroa poprockausta kuin post-punkin sävyjä. Uusimmalla EP:llään he versioivat Joy Divisionia (Dead Souls) ja saavat vieraakseen itsensä Iggy Popin (Aggrophobe), mutta pärjäävät ehkä parhaiten poprokatessaan ihan omin avuin  tiukasti ja niukasti nimibiisillä ja All Haililla.

Club De Lay: Loviisankatu EP (2017)
Lahtelainen Club De Laykin on julkaissut vastikään EP:n, ja PINSin EP:n tavoin mukaan ei ole päätynyt yhtään ”turhaa” biisiä. Mukavan monipuolistakin meno on; kuuden biisin joukkoon mahtuu niin symppis poppis A Song, kuin kiivaammat Halo ja nimibiisi, sekä ylväästi poppaava Kite. Club De Lay on aiemminkin osannut (britti-)poprokata, mutta nyt meno on – kiitos vahvojen biisien ja niiden hyvän toteutuksen – vielä erityisempää kuin aiemmin. 

Happyness: Write In (2017)
Vaikka Happyness onkin brittibändi, niin kansallisuudestaan huolimatta se kuulostaa aivan täysin Atlantin takaiselta kitararokkibändiltä tyyliin Wilco. Mutta se ei tietenkään haittaa, etenkään jos biisit ovat näin mainioita ja levykokonaisuus ylipäätään on niin miellyttävä kuin Write In on. Sanoisin, että tämä voisi olla kesän tai ainakin kevään 2017 huoleton, ajaton ja rento poprokkilevy. Anna, Lisa Calls on levyn energisin biisi, muuten meno on suht' levollista.

Spoon: Hot Thoughts (2017)
Spoon tuntuisi olevan yksi omaleimaisimmista nykyisistä indie rock -bändeistä. Suuri kiitos menee tietenkin laulaja Britt Danielille, mutta ylipäätään bändin musisoinnissa on jotain todella innostavaa. Spoon osaa rokata, mutta tarjoaa myös jatkuvasti yllätyksiä. Hot Thoughtsilla yllätyksestä käyvät elektronisesti tanssittava Pink Up ja modernista jazzista käyvä päätösbiisi Us. Muuten bändin yhdeksänneltä levyltä löytyy takuuvarmaa Spoonia, kuten Can I Sit Next to You

NE-HI: Offers (2017)
Siinä missä Spoon on omaleimainen, niin NE-HI taas vaikuttaisi olevan melko tyypillinen USA:lainen indiebändi: rennosti ja hitusen huolimattomasti poprokkaava bändi, joka taitaa melodisen, tarttuvan ja viihdyttävän biisin teon. Kakkoslevy Offersille he ovat saaneet niitä aikaiseksi useammankin, kuten vaikkapa Buried On The Moonin, Stay Youngin ja herkemmän Everybody Warned Youn. Sinänsä Offers tarjoaa vain huoletonta ja symppistä poprokkia, mutta eihän sitä aina muuta tarvitsekaan.

Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

#506 Yours Conditionally

              Retrosaundia ja moderneja naisia


 
Julkaisuvuosi: 2017
Ensikosketus: 2017
Helmeilevimmät biisit: Ladies Don't Play Guitar, Matrimony, Baby Don't Believe
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    7.2
Alkuvuodesta ei ole lopultakaan ilmestynyt montaakaan levyä, jotka olisivat innostaneet minua kirjoittamaan niistä. Norjalaisen Sondre Lerchen uutukaisesta olisi voinut periaatteessa kirjoittaa (tuttua Lercheä, muutama tanssittavampi biiisi, olisin namedropannut ainakin Aztec Cameran ja Dutch Unclesin), niin kuin myös toisen norjalaisen, Ine Hoemin, kakkoslevystä (skandipoppia Lykke Lin ja Jennie Abrahamsonin välimaastossa), mutta siinäpä ne. Mutta nyt vaikuttaisi siltä, että useampikin vakiintuneempi indiesti poprockaava bändi on julkaissut tai julkaisemassa levyä – Shins julkaisi uutukaisensa ihan äsken, ja tänä perjantaina ilmestyy ainakin Real Estaten ja Spoonin uudet levyt – joten kaipa sitä voi aktivoitua hetkeksi bloggailemaan.

Kun kirjoitin aikanaan Tenniksen kolmannesta levystä, olin hitusen pettynyt ja toivoin, että duon (ihanasti laulava Alaina Moore ja ihanasti kitaroiva Patrick Riley) seuraavalla levyllä olisi enemmän menoa ja pontevampaa rummutusta. Niin ei oikeastaan ole tapahtunut, mutta kyllä Tennis on silti petrannut tekemisensä tasoa. Yours Conditionally on levynä ehyt ja vaivaton, ja tarjoaa odotetusti vahvasti -70-lukua henkivää tunnelmointia. Varsinaisia hittejä levyltä ei löydy, mutta ihan tarpeeksi tarttuvuutta ja etenkin kauneutta biiseissä – kuten vaikkapa In The Morning I'll Be Better osoittaa – kuitenkin on.

Posted in , , , | Leave a comment

#505 Little Fictions

              Kirkkautta ja kauneutta, kevättä


Julkaisuvuosi: 2017
Ensikosketus: 2017
Helmeilevimmät biisit: Trust the Sun, All Disco, Little Fictions
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
                                    8.7

Tällä viikolla huomasin, että päiväaikaan voi olla jo hyvinkin aurinkoista, mikä on hienoa. Tämä on henoa myös brittibändi Elbowin 7. levylle, koska levyn biisien lempeys, kauneus ja kirkkaus välittyvät parhaiten auringon paisteessa. Pimeällä kuunnellessa levy ei lumoa yhtälailla, mutta auringonpaisteessa sen toiveikkuus, rakkaudentäyteisyys ja hyvyys säteilevät tehokkaasti myös sen kuulijaan. Eli Elbow on siis tehnyt oikein toimivan kevätlevyn, joka tuo parhaina hetkinään (Trust the Sun, nimibiisi) mieleen Talk Talkin myös hyvin kevääseen sopivat mestariteokset. Lempeä All Disco ja rytmikäs Gentle Storm antavat hyvän kuvan levystä, sillä juuri lempeys ja rytmikkyys määrittävät Little Fictionia vahvasti ja tekevät siitä niin lumoavan kuin se on.

Posted in , , | Leave a comment

#504 Lost in Between

                     Kolkkoa mutta tarttuvaa


Julkaisuvuosi: 2017
Ensikosketus: 2017
Helmeilevimmät biisit: Find a Way, Dive In, Night Haze
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    8.0
 
Joulutauko venähti hieman, mutta nyt alan taas bloggailemaan levyistä kerran pari viikossa tahtiin. Vuoden ekan bloggauksen kohteena olkoon helsinkiläisen Soliti-levymerkin uudemman bändin, Sonic Visionsin, eka EP, Lost in Between. Muita vaihtoehtoja ekaksi bloggauskohteeksi olivat: Koria Kitten Riotin Songs of Hope and Science, Pintandwefallin Red and Blue Baby, Zacharius Carls Groupin Quiet Despereation, Disco Ensemblen Afterlife ja Rainbowlickerin I Saw the Light but Turned It Off, jotka ovat kaikki omissa tyyleissään (respectively siis amerikanindie, indie poprock, indie folkrock, poprock ja electropunk) onnistuneita tapauksia.

Kuten vaikkapa myös Solitille levyttävä Big Wave Riders, Sonic Visions on vahvasti vaikuttunut brittiläisestä -80 -ja -90-lukujen poprokkauksesta. Tosin kun BWR tuo mieleen kesän, niin Sonic Visionsin musisointi herättää assosiaatioita kylmempiinkiin vuodenaikoihin, tai ainakin niihin kesän koleimpiin hetkiin. Sonic Visions tarjoaa siis hitusen kylmemmän, etäisemmän ja hämyisemmän version menevästä brittiläisestä poprokkauksesta kuin moni muu bändi, mutta silti menettämättä sitä tarttuvuutta. Voisi ainakin kuvitella, että moni Definitely Mayben aikaisesta Oasiksesta pitävä huumaantuisi myös Lost in Betweenin biiseistä, etenkin niistä kolmesta viimeisestä, eli Find a Waysta, hitusen lempeämmästä Dive Innistä ja hienoon moniminuuttiseen kitaramellakkaan päättyvästä Night Hazesta. Ja kyllä ne kolme ekaakin ovat ookoita, vaikkapa Lights Go Out, minä vain jo kuuntelin ne omalta osaltani ”loppuun”, kun ne julkaistiin sinkkuina viime vuoden puolella. Kokonaisuudessaan EP, joka puolituntisessa mitassaan kyllä käy ihan oikeasta levystä, on kivan ehdoton poprokkilevy, joka ei kalpene bändin esikuvien vastaaville.

Posted in , , , , | Leave a comment

Vuoden 2016 parhaat - Pekan valinnat

Vuosi on lopuillaan. Perinteisesti se on tarkoittanut tässäkin blogissa vuoden parhaiden levyjen ja biisien listauksia. Viime vuonna listoja ei ilmestynyt, mutta jotta tänä vuonna täällä olisi edes vähän vuoden 2016 musiikillisen tarjonnan läpikäyntiä, niin teen nyt bloggailutaipaleeni ekan listailun ja tarjoan oman näkemykseni vuoden 2016 parhaista levyistä ja biiseistä. 

Vuoden aikana kirjoitin lukuisista tämän vuoden puolella julkaistuista levystä – eli siis Neat Neatin, Swaying Wiresin, Pinkshinyultrablastin, Lee DeWyzen, Matti Jasu and the Loose Trainin, Flowersin, Skunk Anansien, Brettin, Tanita Tikaramin, Tweetin, Breakbotin, Niki & The Doven, Katy B:n, Big Pharman, Majid Jordanin, Dami Imin, Sandhjan, Big Wave Ridersin, Weird Dreamsin, Beaty Heartin, Deloreanin, Slow Clubin, Sophie Ellis-Bextorin, Dodgyn, Happy Divingin, KT Tunstallin, Myzican, Avec Sansin, Nite Jewelin, Skye & Rossin, Skylar Greyn, Kaiser Chiefsin, Tom Chaplinin, Jim Jamesin, FaltyDL:n, Alpinesin, Dragonetten ja Pixie Geldofin kokopitkistä ja KATÉAn ja Ameriien EP:istä – ja mainitsin tai ainakin viittasin jollain tavalla myös ainakin The Scenesin, Bloc Partyn, MONEYN, Savagesin, Junior Boysin, Ronan Keatingin On Volcanon, Primal Screamin, Underworldin, Cats of Transnistrian, Lisa Alman, Yumi Zouman, Maria Usbeckin, Kristin Kontrolin, Fifth Harmonyn, Big Thiefin, The Monkeesin, Mantarayn, Ed Harcourtin, The Feelingin, Divine Comedyn, Teenage Fanclubin, Ladyhawken, Jessy Lanzan, Rosie Lowen, AlunaGeorgen ja Bat For Lashesin kokopitkiin. Tuosta nipusta löytyy paljon hyvää ja aivan varmasti myös top 10 -tason levyjä, mutta tänä vuonna olen enemmänkin kuunnellut yksittäisiä biisejä kuin levykokonaisuuksia, joten päätin listata levyistä vain top 3:n ja tehdä sen niin, että siinä on vai levyjä, joista en ole bloggaillut. Pähkäilin etenkin ykkösen suhteen pidemmän aikaa, mutta lopulta vuoden parhaat levyt minun osaltani ovat:


 1. The Radio Debt. Running Out Of Love
Tietyssä määrin Radio Debt päätyy minun ykköslevyksi vanhojen suoritustensa perusteella, mutta hieman etäisemmäksekin jäävä Radio Debt. on silti parasta mahdollista musaa. Swedish Guns antaa hyvää kuvaa levyn ehdottomuudesta, vaikka löytyy sieltä lempeämpiä ja kauniimpiakin hetkiä.

 

2. Fjeld All We Need
Raumalainen Fjeld indiepoprokkaa All We Needillä herkästi, ilmavasti ja polveilevasti NEØVin, Rubikin ja Mewin malliin. Debyytillään he luovat miellyttävää saundia sekä lämmittävää ja hentoa tunnelmaa varsin onnistuneesti, ja vaikka yksittäiset biisit – pienenä poikkeuksena Like a Drunken Parachute Man – eivät välttämättä jätäkään tarkkaa muistikuvaa, niin kokonaisuus toimii hienosti.


3. Tre-Funk III Planeetta Funk
Tre-Funk III eli 6mäki, Haamu ja Hannibal tähyilevät pakoa maapallolta, jossa räppiryönät vaivaa ja keikoillakaan ei saa olla rauhassa ja luovat Planeetta Funkilla eskapistisen utopian, jossa mieli saa rauhan ja on hyvä olla. He onnistuvat sen verran hyvin, että ovat saaneet aikaan oikein rennon ja rentouttavan, ja siten vuoden parhaisiin kuuluvan, levyn.
Ja nyt sitten tärkeämpään listaukseen eli vuoden top 10 -biisilistaan, johon on päätynyt biisejä, jotka aina kuunteluun päätyessään saavat minut innostumaan syystä tai toisesta:

1. Underworld Nylon Strung (levyversio) 
Huumaannuin biisistä sen ensi kerran kuunnellessa, ja kyllä se edelleen toimii.
2. Runaway Zoo Youngwildblood 
Hitusen hölmö mutta myös varsin loistava indietanssibiisi porvoolaiselta omakustannebändiltä. Levysoppari ja maailmanvalloitussuunnitelma Runaway Zoolle!
3. Niki & The Dove Everybody Wants to Be You 
Todella pysäyttävä ja riipaiseva hienosti kasvava balladi.
4. Ruger Hauer Auf Wiedersehen
5. Pijall Tuntematon sotilas
6. Mute Contour Let Me Go
7. Traffic Island Via Las Vegas
8. Yoo-Yoo Pet Shop Boys
9. Katy B Dreamers
10. Shakira Try Everything

Posted in | 2 Comments

#503 I'm Yours

                   Rakkautta, surua, lumoa


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: I'm Yours, Wild Things Grow
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    8.3

Monien muusikoiden lapsistakin tulee muusikoita. Esimerkkejä riittää, mutta yksi ajankohtaisimmista esimerkeistä on Boomtown Ratsista ja hyväntekeväisyysprojekteistaan tutun Bob Geldofin tytär Pixie Geldof, jonka debyytti ilmestyi nyt marraskuun alussa. I'm Yoursin perusteella voisi olettaa, että Geldof on tutkaillut isän levyhyllyä ja löytänyt monenmoista kiinnostavaa -70-luvun lopun ja -80-luvun alun levyä, vaikka tietenkin Geldofin eteerisen tunnelmoivalle popille löytyy uudempiakin vertailukohtia, kuten vaikkapa Bat for Lashes ja Lana Del Rey.

I'm Yours on vahva kokonaisuus, jonka jokaisessa biisissä on oma lumonsa: vaikkapa Woman Go Wild on ihanan rakkaudentäyteinen, Rain Comes Down rikkoo eteerisyyttä sopivasti hitusella rosoa, jopa Lana Del Reyn tunnelmissa Kaliforniassa liikkuvan Close to Youn kuuntelee ilman suurempaa ärtymystä, koska Geldofin tulkinnassa on tarpeeksi omaa. Muutkin biisit ovat omin tavoin kauniita, herkkiä ja kiehtovia, ja kaiken kaikkiaan I'm Yours tarjoaa rauhoittavan kuuntelukokemuksen.

Posted in , , , | Leave a comment

#502 Royal Blues

                                           Poppia ja EDM:ää

Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Royal Blues, Detonate, Love Can't Touch Me Now
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.0

Kun kirjoittelin pari viikkoa sitten Alpinesista, niin kuvasin heitä elektropopiksi. Sitten aloin miettimään, että ei brittiduo oikeastaan ole mitenkään kovinkaan pop, vaikka elektroninen onkin, eli ehkä elektropop ei olekaan heille sopiva lokero. Mutta oli miten oli, niin nyt käsiteltävänä olevan kanadalaisen Dragonetten neloslevy ainakin on niin elektroninen kuin pop eli siis elektropoppia, vaikka EDM:ääkin on mukana tekemässä kolmikon saundista ajankohtaista. Dragonettehan, tai ainakin laulaja Martina Sorbara, joka lauloi jo kymmenen vuotta sitten Basement Jaxxin Take Me Back To Your Housella, on vieraillut viimeaikoina EDM-tuottajien biiseillä, kuten vaikkapa Lennon aina ja ikuisesti parhaalla biisillä, The Bestillä, joten ei ole ihme, että niitä sävyjä löytyy nyt myös heidän omasta musiikistaan. 

Lopputulemana tästä popin (vaikkapa Lonely Heart) ja EDM:n (vaikkapa Sweet Poison) yhdistelmästä on lämminsävyinen ja väliin sydänsuruinen mutta kauttaaltaan hyvin tanssittava ja tarttuva levy. Levyn keskivaiheilla siitä tulee ehkä vain hyvien biisien kokoelma, etenkin kokonaisuuteen huonommin sopivien, ihan liian menevien Save My Neckin ja High Fiven takia, eli joitain biisejä karsimalla ja biisijärjestystä vielä tarkemmin miettimällä levy olisi ollut toimivampi ja yhtenäisempi kokonaisuus, mutta alkupuoli levystä on oikein onnistunut ja loppupuoleltakin löytyy hyvää poppista.

Posted in , , , , | Leave a comment

#501 Another River

                    Lumoavaa brittisaundia


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Another River, Completely, Heaven, How It Hurts, Under the Sun
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.



Levyn huumaavuus
                                    8.7

Alpines (Catherine Pockson ja Bob Matthews) on brittiläinen sielukas elektropopduo, josta tulee mieleen niin Jessie Ware kuin AlunaGeorgekin, eli heidän toiselta levyltään löytyy etenkin tyylikästä tunteilua mutta myös rytmikkäämpää modernia dancepoppausta. Levy alkaa vahvasti nimibiisin ja Completelyn muodossa, eikä loppulevykään petä. Kyllä levyllä pari kolme vähemmän mieleenjäävääkin biisiä on, mutta kun vastapainona on viisi kuusi vaikuttavaa ja lumoavaa biisiä – jo mainittujen biisien lisäksi ainakin vaivattoman kohottava Heaven ja tyylikkäästi ja hillitysti toteutettu, Pocksonin tulkinnalle tilaa antava voimaballadi How It Hurts – niin Another River voi hyvinkin olla vuoden parhaimpia elektropoplevyjä. Levyllä ei välttämättä ole helposti avautuvia, radiokelpoisia hittejä, mistä johtuu että duo ei välttämättä ihan kaikkialla kuulu ja näy, mutta jos tykkää brittisaundista ja voimaa ja herkkyyyttä yhdistävästä tulkinnasta niin Another River voi hyvinkin toimia. 

Posted in , , , , | Leave a comment

#500 Heaven Is for Quitters

         Ilmavuuden ja painostavuuden välillä


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Infinite Sustain, Bridge Spot
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   6.2

FaltyDL tekee konemusaa joka enemmänkin luo tunnelmaa kuin tanssittaa, vaikka rytmikkyyttäkin löytyy. Kuudennella kokopitkällään, Heaven Is for Quittersilla, hän tasapainottelee ilmavuuden ja painostavuuden välillä, ja etenkin levyn puolenvälin jälkeen painostava äänimassa saa valitettavan liikaa tilaa (vaikkapa Whisper Diving). Levyn alkupuoli on kuitenkin toimiva, ja ehkäpä joku löytää levyn kautta Infinite Sustainilla laulavan Hannah Cohenin ja Drugsilla vierailevan Rosie Lowen.

Posted in , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.