Archive for syyskuuta 2013

#337 Doppelgänger

                                          Energiaa piisaa




Levyn huumaavuus
8.0
 
Julkaisuvuosi: 1992
Ensikosketus: 200?
Helmeilevimmät biisit: Horror Head, Sandpit, Split Into Fractions
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, myös Spotify, yms.

Päädyin tämänkertaisen levyn käsittelyyn monen mutkan kautta. Ensin aikomukseni oli arvostella englantilaisen SPC ECOn (lausutaan space echo) juuri ilmestynyt Sirens and Satellites. Mutta SaS on 80 minuuttia kestävä pläjäys dreampoptunnelmointia, jonka keskeyttää aina välillä 1990-lukulaisittain "rankka" elektrorokkaus, joten päätin siirtyä suosiolla yhtyeen 2010 julkaistuun debyyttilevyyn 3D:hen, jota olin kuunnellut jo aiemminkin. Sekään ei oikein inspiroinut, vaikka SPC ECO keskittyikin siinä lähinnä dreampoppaukseen, joten palasin uudestaan SaS:n pariin. Pääsin levyyn hieman paremmin sisään, mutta tajusin samalla, että SPC ECOa enemmän minua kiinnostaa yhtyeen toisen vakijäsenen Dean Garcian aiempi bändi Curve. Curve toimi 1990-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin ja julkaisi urallaan viisi kokopitkää. Näistä levyistä otin tarkempaan kuunteluun duon minulle jo ennestään tutun debyyttilevyn Doppelgängerin. Vaihto SPC ECOsta Curveen osoittautui oikeaksi: Curve on ainakin vielä SPC ECOa kiinnostavampi bändi.

Curven voi luokitella shoegazevaikutteista huolimatta electrorockbändiksi eli toisin sanoen 1990-lukulaisittain moderniksi rockbändiksi Garbagen ja 1990-luvun Depeche Moden ja U2:n tapaan. Noihin kahteen jälkimmäiseen bändiin Curven yhdistää myös Doppelgängerin tuottaja Flood, joka on urallaan toiminut samassa roolissa mm. DM:n Violatorilla ja U2:n Popilla. Curvea ei voi tietenkään menestyksessä ja maineessa verrata noihin mainittuihin yhtyeisiin, mutta ainakin Doppelgängerillä Curvella on energiaa vaikka muille jakaa. Laulaja Toni Halliday joka muistetaan ehkä parhaiten tästä on vahvassa vireessä, ja Dean Garcian luoma äänivalli on hetkittäin mahtavan kuuloista. Kappalemateriaali ei ole aivan huippua; levyllä on yksi hidas tunnelmointi levyn päättävä Sandpit ja 9 äänekästä ja menevää electrorockbiisiä, jotka ovat kategoriaa "hetken huumaa", eli ne toimivat kuunteluhetkellä, mutta eivät jää korvien väliin soimaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tuo poikkeus on Horror Head, jossa on mahtava energialataus ja päähän jäävä kertosäe. Myös Split Into Fractions pitää mainita, koska siinä on todella komeaa kitaran mouruntaa, Hallidayn loistavaa heittäytymistä ja kaikin puolin kova draivi päällä. Muutkin biisit kyllä toimivat siinä hetkessä oikein mainiosti. Teksit ovat tummasävyisiä, kuten musiikkikin, ja keskittyvät lähinnä parisuhteen riitatilanteisiin, mutta toimivat koska Hallidaylla on asenne hallussa.

Curve on niitä yhtyeitä, joiden ura ei mennyt ihan niin kuin piti; ura oli katkolla jo toisen levyn jälkeen, ja lopullinen katko Garcian ja Hallidayn yhteistyölle tuli 2005. Nykyään Garcia toimii siis SPC ECOssa, jossa laulajana toimii hänen tyttärensä Rose Berlin. Hallidaykin on julkaissut yhden levyn nimellä Chatelaine ja jatkoakin voi olla tulossa. Sitä odotellessa voi tutustua Curven tuotantoon ja tsekata SPC ECOkin. Ja tietenkin katsoa Horror Headiä. Laitan tähän kuitenkin levyn toisen sinkkubiisin Fait Accomplin videon, ihan vain osoitukseksi siitä, että Curvella riitti energiaa ekalla levyllään:  


 

Posted in , , , , | Leave a comment

#336 Jossain On Tie Ulos

Kun bändi on kadottamassa itseään


Levyn huumaavuus
7.0

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Juhlat
Löytyykö levyhyllystä: Spotify


Sanotaan näin heti alkuun, että Pariisin Kevät on minulle tärkeä bändi ja Meteoriitti on yksi 2000-luvun parhaimmista suomalaisista levyistä - ainakin yksi parhaimmista debyyteistä jos ei muuta. Bändin kakkoslevy Astronautti oli lievä notkahdus musiikillisesti vaikka sisältikin hyviä yksittäisiä biisejä. Viime vuonna julkaistu Kaikki On Satua toimi itselleni hyvin. Kyseinen levy ei kumminkaan myöskään yltänyt Meteoriitin tasolle, mutta oli erittäin miellyttävä kokonaisuutena ja etenkin Kesäyö sekä Kevät olivat erinomaisia kappaleita.

Jossain On Tie Ulos on siis Pariisin Kevään neljäs albumi ja se on samalla selkeästi bändivetoisin albumi. Arto Tuunelan aloittamasta sooloprojektista kuullaan enää vaan kaikuja lähinnä itse Arton laulun ja sanoituksien myötä, mutta melkein kaikki muu ympärillä on muuttunut ja se on sääli. Pariisin Kevät on kasvunsa myötä samalla menettänyt sen minkä takia se aikoinaan oli selkeästi omaperäinen sympaattinen ja erottuva yhtye Suomessa.

Levy alkaa kyllä mukavasti ja hetken uusi tyylisuunta tuntuu jopa luontevalta ja toimivalta, mutta viimeistään Odotuksen kertsissä huomaa levyn ensimmäisen kompastuskiven - todella kuivat soundit. Oikeasti, mietin ekalla kerralla levyä kuunnellessani onko kajareiden asetuksissa vikaa, mutta ei. Kitarat oikeasti puuroutuvat, kun säröä vähänkin lisätään ja kuulostavat todella kuivilta. En tiedä onko tämä harkittu tuotannollinen kikka, mut minulle se ei toimi. Sillä etenkin säkeistöt, jossa säröä ei kuulla ja kitarat vetävät kliinisti ovat oikeasti miellyttävän kuullosia - miksi siis tämä kontrasti? Alkoi tulla ikävä Kaikki On Satua levyn erinomaisen kuulasta soundimaailmaa.

Hyvät biisit kumminkin pelastaisivat selkeästi kehnot soundit - harmittavasti niitä on tälle levylle eksynyt liian vähän. Vaikka levy alkaakin mukavasti Viimeisen Illan ja Odotuksen myötä vajotaan viimeistään Jalokiviä biisin mukana suoraan suohon. En tiedä mistä aloittaisin tai en tiedä haluanko edes eritellä mikä biisissä ei toimi. Täysin kertosäkeestä irrallinen ja raivostuttavalla laululla sekä riffillä varustetut säkeistöt vaan ärsyttävät. Kertosäekin on perus Pariisin Kevättä eikä erotu mitenkään edukseen tasaisesta massasta. Seisminen järistys jatkaa samaa harmaata massaa ja huomaan olevani jo kyllästynyt sekä huolissani.

Lähde kuulostaa jo selkeästi paremmalta ja kyseinen biisi sopisi sävellyksenä vanhemmille levyille ja olen jo hetken innoissani että biisimateriaali taso nousisi ja harha-askeleet olisi jo otettu.

Oveton Ovi on taas näitä biisejä, jotka eivät aiheuta itselläni mitään reaktioita - ihan kiva, mutta jotenkin hajuton ja mauton. En ole tottunut saamaan Pariisin Keväältä "vain kiva" - fiiliksiä, se ei vaan riitä.

Mielikuvituksen tuotetta lähtee käyntiin mukavalla melodiakululla joka johdattelee koko biisiä, voisin kuvitella tämän oleva seuraava sinkkubiisi. C-osassa kuullaan yksi levyn parhaimmista hetkistä - tämmöiseltä Pariisin Kevään kuuluukin kuulostaa.

Juhlat lähtee rosoisella syntikalla ja suoraviivaisella rumpukompilla - yksinkertaisista aineksista saadaan kokoon ehkä levyn yksi parhaimmista biiseistä. Fiilikseni on hieman haikea ja huomaan että tämä on ensimmäinen biisi joka oikeasti koskettaa minua. Aiemmin parjattu soundimaailma sopii elektronisempaan tyyliin erinomaisesti - nautin biisin tarjoamasta vajaasta 5 minuutista.

Varjot ja Ihmiset, kiva riffi, ihan kivat lyriikat, ihan kiva ja ihan kiva. Ei tämäkään lähde ja en vaan jotenkin saa tästä irti monellakaan kuuntelulla vielä oikein mitään. Menettelee, mutta jotain puuttuu mitä löytyi kahdelta edelliseltä biisiltä.

Levyn päättävä Peittävää Kohinaa on oikeastaan aika perinteinen levyn päätösbiisi. Astronautin Astronautti ja etenkin Kaikki On Satua päätösbiisi Häikäisee ovat veistetty kuin samasta puusta. Siinä missä Häikäisee oli vielä haikean surumielinen on Peittävää Kohinaa jo selkeästi astetta synkempi ja surumielisempi, se päättää levyn varsin tummiin sävyihin. Kaukana ollaan Meteoriitin Alkemistin iloisuudesta, leikkisyydestä ja fanfaarisuudesta - huomaan kaipaavani sitä.

Pariisin Kevät on kasvanut, niinkuin jokaisen bändin pitääkin kasvaa, mutta on menettänyt samalla matkallaan jotain omaperäistä, jotain joka teki bändistä aikoinaan ainutlaatuisen. Se on uponnut melkein massaan, mutta nostaa silti päätänsä Arton persoonallisen laulun, sanoituksien ja yksittäisien biisien verran. Ehkä olisi parasta, että ennen seuraavaa Pariisin Kevät levyä Arto terottaisi sävelkynäänsä Major Labelin parissa ja palaisi sivuprojektinsa pariin entistä ehompana. Sitä toivon, sillä Pariisin Kevät on minulle tärkeä yhtye ja haluan sen olevan yhä sitä.



Posted in , , , , | 2 Comments

#335 Uusi maa

                          Elämänarvoja kyseenalaistamassa




Levyn huumaavuus
7.6

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Oodi, Viimeinen, Tuntematon voima
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Katri Ylanderilla on menneisyys, josta en tiedä paljoakaan. En seurannut hänen taivaltaan Idolsissa, enkä ole kuunnellut hänen kolmea levyään, kuullut vain sinkkukappaleen tai pari. Jo niiden kappaleiden perusteella tiesin, että Ylanderilla on hyvä ääni ja että hän on vahva tulkitsija. Mutta siitä huolimatta, että pidän Ylanderin lauluäänestä, otin Uuden maan hieman pelonsekaisin tuntein kuunteluun.

Minun ennakkokäsityksiini suomeksilaulavista (nais-)artisteista nimittäin kuuluu, että heidän musiikkinsa on suoraan radioille räätälöityä iskelmäpoprockia, jossa elämä on apeaa ja vastoinkäymisiä täynnä. Ja niin, kyllä Uudella maallakin on aimo annos – jopa liiallinen – apeutta ja muutama iskelmällisempikin kappale on levylle päätynyt, mutta levyllä on myös tarpeeksi raikasta iskelmävapaata poprokkausta, kiinnostavia tekstejä sisäisen rauhan etsinnästä ja tietenkin Ylanderin vahvaa ja heleää tulkintaa. Myös Yksinäinen yhtye eli Matti Salovaara, jolla pienen googlauksen perusteella on musiikillinen menneisyys Lost Souls Division -nimisessä 2000-luvun puolivälin poprock-bändissä, on soitollaan, sävellyksillään ja sovituksillaan tärkeä osa Uuden maan (osittaista) onnistumista.

Levyn aloittava Manifesti kertoo nimensä mukaisesti paljon siitä mitä levyltä on odotettavissa: avoimia tekstejä epävarmuuden tunteesta ja muutoksen etsinnästä, sovituksellista rikkautta ja poprokkausta. Vielä Manifestissa tuossa yhdistelmässä ei täysin onnistuta, sillä hyvän alun jälkeen kappale alkaa rönsyilemään vähän liikaa. Levyn toinen laulu Oodi on sitävastoin melkolailla täydellinen onnistuminen, energinen ja vilpitön laulu toisen ihmisen – tai ehkä jonkin suuremman – kohtaamisesta ja siihen liittyvästä epävarmuudesta.

Oodi onkin levyn selvä huippukohta. Sitä seuraa niin enemmän tai vähemmän elämänmyönteistä poppausta (Onni, Uusi maa, Viimeinen, Tuntematon voima), arvoja kyseenalaistavia, meneviä mutta myös hieman kireitä poprockbiisejä (Käännyn ja katson pois, Naamiot, Nykymaailma) ja vakavampaa tunnelmointia (Tyhjä kenttä, Huuhtoja, Karkaan, Valssi). Näistä kappaleista etenkin herkemmät popbiisit Viimeinen ja Tuntematon voima, joissa on vahvasti läsnä levyä leimaava henkistymisen ja sisäisen rauhan löytämisen teemat, erottuvat joukosta edukseen. Toisaalta etenkin Tyhjä kenttä, jonka voi yhtälailla tulkita sodanvastaisena lauluna kuin metaforana elämälle, tuntuu hieman joukkoon sopimattomalta, vaikka korostaakin levyn vakavahkoa tunnelmaa. Muutenkin levyn vakavammat biisit lähestyvät liiaksi apeaa iskelmällisyyttä, vaikka ovatkin täysin kuunneltavia.

Tekstit – jotka ovat kansivihon mukaan Ylanderin ja Salovaaran yhteistyötä – ovat levyllä hyvin tärkeässä osassa. Joskus niiden kappaleeseen lisäämät sävyt ovat onnistuneita ja joskus eivät. Niihin on todennäköisesti vaikuttanut myös itämaiset uskonnot, sillä levyn kansivihkossa olevissa teksteissä jokaisen kappaleen nimen jälkeen on suluissa sankriitiksi jokin sana tyyliin Uusi maa (tattva). Naamiot-kappaleessa on myös lause "Sattvaan kotiuduin ja täältä loistan/viimeinkin". Ylipäätään levy kokonaisuutena vaikuttaa yksilön pyrkimykseltä löytää uusia tapoja elää. Nykymaailmassakin lauletaan "nykymaailma kai saanut on/jonkinlaisen tuomion/ei, ei kuulu minun suunnitelmaan". 

Uuteen maahan on helppo suhtautua kyynisesti, mutta levy on kiinnostava, ja sen parhaimpina hetkinä kyynisyydelle ei jää tilaa. Oodi on siitä paras esimerkki: 

 

Posted in , , , | Leave a comment

#334 Crimes of Passion

Pääsyy mun hymyyn

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: I Like It in the Dark, She Splits Me Up, Gimme Some Annihilation
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8,7

Crocodilesin neljäs albumi Crimes of Passion kuulostaa Psychocandyn kevytversiolta ja vesitetyltä Screamadelicalta ilman esikuvilleen ominaista uhkan ja vaaran tuntua, vaikka sanoituksissa ja biisien nimissä viliseekin konekiväreitä, syntiä, tuhoa ja kyyneleitä ja vaikka Crocodiles-poppoo epäilemättä kylpeekin nahkatakeissaan ja aurinkolaseissaan. Crimes of Passion ei myöskään tihku seksiä, vaikka yksi biisi on nimetty markiisi de Saden mukaan ja toisessa julistetaan, että I Like It in the Dark, vaikka valot päällä on paljon kivempaa. Crimes of Passionin tuottaja on The Raveonettesin Sune Rose Wagner ja se kyllä kuuluu - sama levy julkaistiin jo vuosi sitten nimellä Obervator.

Näillä sanoilla Crocodilesin Crimes of Passionia kuvailisi sellainen Jarmo, joka ei ymmärrä muutamaa perusasiaa elämästä ja musiikista. Ensinnäkin popmusiikissa ei lopulta ole kyse omaperäisyydestä ja toisekseen Crocodiles on särönsa alla pohjimmiltaan 60-lukuinen popbändi ja tässäkin lajissa paljon enemmän With the Beatles kuin White Light/White Heat. Tänäkään vuonna ei ole ilmestynyt kovin montaa I Like It in the Darkin, Marquise de Saden tai Gimme Some Annihilationin veroista biisiä. Kokonaan oma lukunsa on She Splits Me Up - virheetön voimapophelmi Just Like Honeyn ja Twisterellan välimaastosta. Siinäpä vasta biisi, jossa jokainen yksityiskohta on täydellisesti paikalllaan.

Hieman huolestunut olen siitä, kuinka kauan Crimes of Passion kestää kuuntelua, kun levy avautui välittömästi ja on kieltämättä on kasattu hyvin tutuista ja usein käytetyistä elementeistä. Tuollainen pohdinta unohtuu kuitenkin nopeasti, kun CD-levyn laittaa soittimeen - 17 sekunnissa kasvoille leviää hymy, joka kestää levyn loppuun saakka. Kymmenen vähintäänkin hyvää biisiä, makeita bassolinjoja, hienoa laulua, muistettavia melodioita, koukkuja oikealta ja vasemmalta, tarttuvia kertosäkeitä ja puupäisiä, miltei lovemetallisia, sanoituksia - viiskauttaviis!

Crocodiles esiintyy Kuudennella linjalla huomenna (26. syyskuuta). Menisin.


Posted in , | Leave a comment

#333 Invisible In Your City

                                    Lempeä haukotus


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Invisible In Your City, Why Didn't You Call
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp

Levyn huumaavuus
5,8


Sielukkaan laulun ja elektronisen musiikin yhdistäminen on yksi viimevuosien mielenkiintoisimmista musiikkisuuntauksista, ja James Blake on varmasti tästä paras, vaikkakaan ei ainoa esimerkki. Tähän samaan kategoriaan voi miesartisteista laskea Blaken tavoin englantilaisen Will Ozannen alias Gang Coloursin, jolta on nyt ilmestynyt toinen levy, Invisible In Your City. Gang Colours on Blaken tavoin näkemyksellinen tuottaja, mutta laulajana hän ei ole yhtä sielukas ja persoonallinen kuin Blake. Värittömän laulun ja osittain myös liiallisen rauhallisuuden takia IIYC jää valitettavan usein pelkäksi miellyttäväksi taustamusiikiksi. Joitain valonpilkkuja levylle on kuitenkin päätynyt, joten päätin ottaa levyn käsittelyyn vaikka Gang Colours ei mikään iso nimi olekaan.

Levy alkaa hieman hahmottomalla The Rhythm The Rebelillä, mutta jo seuraavalla kappaleella, levyn nimibiisillä, Gang Colours löytää koko levyn kestävän rauhallisen temmon ja fiiliksen. Tuolla biisillä hän siinä onnistuukin vielä erinomaisesti. Myös sitä seuraava kotikaipuusta kertova Home, johon ilmestyy puolivälin jälkeen tunnelmallinen saksofoni, voi laskea onnistumisten joukkoon. Up The Downsissakin on vielä Princen 80-luvun surumieliset balladit mieleen tuova kaunis pianomelodia, mutta samalla siitä alkaa alamäki, jonka pohja nähdään pitkäveteisellä River For Dinnerillä. GC:n väritön laulu ja lempeään fiilistelyyn tyytyvät taustat kyllä kiteyttävät sen urbaanin yksinäisyyden tunteen, mitä GC taitaakin tavoitella, mutta eivät tee levystä kiinnostavaa kuunneltavaa. 

Levy ei ole kuitenkaan aivan toivoton tapaus. Tilannetta auttaa paljon RFD:ä seuraava levyn toiseksi viimeinen kappale Why Didn't You Call, joka on symppis biisi parista, joka kohtaa iltahumussa, ja sisältää mm. tämän hienon tekstinpätkän: "I said I'm on a carousel/I'm about to sick on your purse". Kappaleelle tekee paljon hyvää hieman rytmikkäämpi tausta ja Lulu Jamesin vastausvokaalit. Jos Gang Colours vielä tulevaisuudessakin julkaisee levyjä, niin muiden vokalistien käyttö ainakin osassa lauluja olisi hyvin suositeltavaa, etenkin jos he ovat Lulu Jamesin tasoisia.

Gang Colours tekee sielukasta ja lempeää musiikkia, jolle on tietysti aikansa ja paikkansa, ja levyn nimibiisi ja WDYC osoittavat, että hän on lupaava artisti. GC keskittyy kuitenkin toisella levyllään liikaa tunnelmointiin, ja lopputuloksena on vain kuulijan haukotuksia.
 
Levyn biiseistä ei ole tehty vielä videoita joten videobiisiksi päätyy GC:n ekalta levyltä löytyvä Fancy Restaurant, joka kiteyttää paljon myös GC:n toisesta levystä.


Posted in , , | Leave a comment

#332 Pull My Hair Back

                             Rakkautta ensi kuulemalla


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: 5785201, Keep Moving, Strange Emotion
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
9.0

Ysäri-teemaviikko on ohi ja Levy päivässä siirtyy taas nykyisyyteen. Itse asiassa jokainen tämän viikon levy on tältä vuodelta, ja neljä viidestä levystä on julkaistu nyt syyskuussa. Ensimmäisenä käsittelyssä on Kanadan Hamiltonista tulevan Jessy Lanzan debyyttilevy Pull My Hair Back.

Ensin pakollinen maininta: Jessy Lanza on tehnyt levyn yhteistyössä Junior Boysin JB on modernin elektropopin suuria nimiä myös Hamiltonissa asuvan Jeremy Greenspanin kanssa. Eli siis aidosti yhteistyössä, niin että Lanza ja Greenspan ovat 50/50-mentaliteetilla tehneet musiikkia yhdessä, ja Lanza on sitten siihen päälle vielä laulanut. Lisää musiikintekoprosessista voi lukea täältä. Mutta sitten itse asiaan, eli onko musiikki hyvää? On, todella hyvää.

PMHB on sensuellia soulahtavaa elektroa hieman Jessie Waren viimevuotisen Devotionin tapaan. Kaunista, tunnelmallista, melodista ja rytmikästä fiilistelyä, jota kantaa yhtälailla Lanzan pehmeä, jopa välillä huokaileva, mutta silti määrätietoinen ääni kuin hillityt, mutta vahvat taustatkin.

Jessy Lanza ei ole kovinkaan hittihakuinen musiikissaan, eli levyltä ei löydy mitään helposti mieleen jäävää soulpophittiä. Levyn videobiisi Kathy Leekin on hitiksi hieman liian persoonallinen tapaus. PMHB onkin siis enemmänkin levykokonaisuus, joka pysyy vahvana alusta loppuun. Levyn loppupuolella on kyllä pieni vaara, että aistikasta tunnelmointia voisi olla liikaakin, mutta jokainen kappale on tarpeeksi laadukas ja koukukas, että kyllästymistä ei ehdi syntyä. Yksittäisistä kappaleista voisi mainita mielenkiintoisesti alkavan 5785021:n – kyllä, se on puhelinnumero johon voi soittaa –, jossa Lanza leikittelee äänellään, hillityn kiihkeän tanssipala Keep Movingin ja viimeiseksi hitaaksi sopivan 70-luvun lopun hengessä tunnelmoivan Strange Emotionin.

Jessy Lanza on PMHB:llä hyvin tyylitajuinen. Tästä tyylitajusta hyvä osoitus on Kathy Lee:

 

Posted in , , , | Leave a comment

#331 Nowhere

Haikeus


Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Vapour Trail
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
7.0


Noniin, tänään päättyy teemaviikko jonka teemana on ollut vuosi 1990. Itselleni arpaonni toi kohdalle Riden debyyttialbumi Nowheren.

Tiesin että Ride on shoegazea ja odotin levyn kuuntelua hieman mietteliäänä. Tykkään toki shoegazesta jonkin verran, mutta vain tämän vuosituhannen puolella tehdystä, Minulla oli siis omat ennakkoluuloni ja heti ensimmäisenä kuultava Seagull vahvisti niitä - negatiivisessa mielessä.

Ensimmäinen asia joka rasittaa Seagull:ssa on shoegazelle tyypillinen särötetty ja kaiutettu kitarasoundi, joka on itselleni käytännössä pelkkää mökää. Lisäksi tuntuu että rumpalilla on jokin kiire jonnekin - komppi ponnahtelee sinne tänne ja kokoajan kiilavat fillit vaan lisäävät hermostunutta vaikutelmaa. Lisäksi kun laulu on harvinaisen ponnetonta ja tylsää laahausta, niin ei tämä nyt lähde vaan yhtään ja pelkäänkin jo koko levyn olevan samanlaista pökälettä.

Kaleidoscope kuulostaa jo paremmalta, mutta taas se laulu - tylsää ponnetonta laahausta johon ei saa tarttumapintaa. Rumpalilla tuntuu taas olevan kiire jonnekin ja turhaa kikkailua on aivan liikaa näinkin suoraviivaiseen biisiin - phuuh. Ei tämäkään lähde.

Sitten tapahtuu jotain In A Different Place lähtee käyntiin rauhallisella tomittelulla ja kitaroidenkin yksittäisistä soinnuistakin saa selvää. Laulussakin on ekaa kertaa järkeä ja tätä kuuntelee jopa mielellään. Rumpalikin malttaa vetää kerrankin hieman suorempaa komppia - joka toimii itselleni huomattavasti paremmin kun päämäärätön kohellus. Toki tässäkin on läsnä Shoegazelle tuttu soundimaailma, mutta se uppoaa näin rauhallisempaan tempoon huomattavasti mukavammin kuin nopeampiin biiseihin.

Polar Bear ja Decay - en saa näistä biiseistä oikein mitään irti. Periaatteessa biiseissä ei ole mitään vikaa ja pieniä kivoja soundillisia juttuja löytyy, mutta en voi vaan mitään et itselleni nämä ovat jotenkin puuduttavia. Etenkin Decayn loppuhokemat vaan lähinnä rasittavat - en kai vaan ole sitten oikeaa kuuntelijakuntaa.

Dreams Burns Down taas aiheuttaa samoja positiivisia viboja kuin In A Different Place. Biisi lähtee käyntiin mukavalla kompilla ja mukavalla sointukululla. Selkeästi, kun bändi laskee tempoa, niin biisitkin muuttuvat itselleni miellyttävämmäksi kuunnella ja alan jopa hetken ymmärtämään miksi monet pitävät Nowherestä. Toki biisiin mahtuu perinteistä shoegaze kaahaustakin, mutta kerrankin se toimii eikä ärsytä.

Paralysed jakaa hyvällä havaitulla linjalla, mutta laulu on taas heikoin lenkki ja biisin parasta antia onkin etenkin loppupuoliskon parin minuutin instrumentaaliosuus, josta löytyy levyn selkeästi parasta rumpusoundiakin ja pientä jammailun makua, joka piristää ainakin itseäni.

Levyn päättävä Vapur Trail taitaa olla Riden yksi tunnetuimmista biiseistä ja on päässyt mm. Pitchforkin parhaimmat -90 luvun tehtyjen biisien listalle sijalle 145 ja voin jopa ymmärtää et miksi. Ensimmäistä kertaa laulu kuulostaa levyllä oikeasti hyvältä ja on tasapainossa soundimaailman kanssa. Etenkin kertosäkeessä on jotain todella mukavaa fiilistä lallatteluineen. Biisi ja koko levy päättyy mukavaan outroon, joka päättää levyn haikeisiin tunnelmiin, mitä tässä ollaan varmaan haettukin. Ehkä alankin ymmärtämään jo Nowhereä paremmin ja sen hakemaa tunnelmaa - haikeus on se sana joka kuvailee ehkä tätä kaikkein parhaiten ja siinä Ride lopulta onnistuukin.

"We never have enough
Time to show our love" 

Posted in , , , , | 2 Comments

#330 Cowboys from Hell

Soittimien rääkkäystä ja metallikiljuntaa
    

Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: -
Löytyykö levyhyllystä: EI!


Levyn huumaavuus
1,1

Arponni suosi minua ja sain arvosteltavakseni Panteran Cowboys from Hell -levyn vuodelta 1990. Voin tässä vaiheessa jo huomauttaa, että äskeinen lause on kirjoitettu sarkastiseen sävyyn ja että minulla on huomattavat ennakkoluulot ko. levyä kohtaan. Sillä olen aina luokitellut Panteran karmeaksi tiluliluörinäksi, jota en ole kuunnellut edes pahimmissa teiniangsteissani. Epäilen, etten halua kuunnella Cowboys from Helliä enää toista kertaa, joten kirjoitan arvion kappale kappaleelta, samalla kun kuuntelen levyä. Valmiina? Minä en ole...

Cowboys from Hell
Kappale alkaa juuri niin kuin olin kuvitellutkin, raskas kitarointi tulvii kuulokkeistani. Laulu alkaa nololla "C'mon"-huudahduksella. Kuulostaa Metallicalta, eikä se ole hyvä juttu. Oudot ghostbustermaiset välikuiskaukset saavat oloni epämukavaksi. Kuinka yllättävää, tilulilu-kitarasoolo! Ja raskasta rummutusta. Tätä jatkuu vielä 11 kappaleen verran... I'm in hell.

Primal Concrete Sledge
Nolo nimi. Mättö tulee nopeammalla paineella tässä kuin edellisessä. Laulu kuulostaa pikkuoravalta, joka fanittaa metallimusiikkia. Ja ah, ihanaa! Rummutusta, tiluttelua ja örinää. Huh, loppui onneksi nopeammin kuin edellinen.

Psycho Holiday
Huoh... Miten nämä erottaa toisistaan? Yritän keskittyä sanoihin, mutta en saa niistä kovin hyvin selvää. My blood is freezing? Frustration! No shit, kyllä minuakin turhauttaa! Ja välillä taas rääkätään kitaraa. Olo alkaa olla jo vähän psykoottinen.

Heresy
Eikö Nine Inch Nailsillä ollut saman niminen kappale? Voi kun olisinkin saanut NIN:in levyn tämän sijaan. Yritän eläytyä kappaleeseen hytkyttämällä päätäni ylös ja alas, mutta en silti saa tästä mitään irti. Judgement day... Siinä laulaja Phil Anselmo on kyllä oikeassa, tämä torstai tuntuu tuomiopäivältä. Ja nyt tilutellaan niin antaumuksella, etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. 

Cemetry Gates
Mitä?! Onko Pantera tehnyt coverin the Smithsin Cemetry Gatesista? Ei onneksi, vaan imelän metalliballadin sen sijaan. Onko laulaja sama kuin aiemmissa kappaleissa? Pelonsekaisin tuntein odotan kertosäettä, jos hetken saisi hengähdystauon tiluttelumätöltä? En saanut. Hämmästykseni huomaan, että kappale kuulostaa hämärästi tutulta. Lyriikat keskittyvät jätetyn miehen avautumiseen, you stole my youth... the memory still remains... Aika herkkää, mutta empatiani ei nyt riitä Anselmolle. Ei varsinkaan, kun huomaan kappaleen kestävän yli 7 minuuttia!!! On mahtanut olla vaikea ero. 

Domination
Jotain, jotain, motherfucker! Ja kappale jatkuu räjäyttävällä mätöllä. Olo vaan alkaa olla jo aika turta ja puolet levystä on vielä kuuntelematta. Ensin huudetaan dominoinnista, sen jälkeen öristään kuin pahimmassa krapulassa ja välillä nauretaan röhönaurua. Tätä lyriikallista ihanuutta seuraa korviasärkevä kitaran rääkkäys. Kiroan mielessäni surkeaa onneani ja Juhon levyvalintaa. Kiitti.

Shattered
Shattered, vähän niin kuin korvani tällä hetkellä. Tiluttelulla lähdetään liikkeelle, yllättyikö joku? Pikkuorava laulaa vielä korkeammalta kuin levyn alkupuolella. Ainoa lohdutus on, että tämä ei kestä kuin reilu 3 minuuttia. Olen yllättynyt, että Anselmon laulu kuulostaa näinkin paljon sukkahousuhevilaululta. Olin odottanut enemmän örinää ja mörinää. Pahinta on kuitenkin loppumaton kitaran huudattaminen. Ooh, kappale loppuu särkyvän lasin ääneen! Aika rankkaa.

Clash With Reality
Jos särkyvä lasi oli viime kappaleen erottava tekijä, on megafoni Clash With Realityn erikoisuus. Muuten tämä kuulosta samalta kuin kaikki muutkin. Rumpumättöä ja kitarointia kuorrutettuna Anselmon rääkynällä. Vika on varmaan minussa, mutta en ymmärrä miten niin moni nauttii tästä. 

Medicine Man 
Yritän keskittyä taas lyriikoihin. Tulee mieleen lapsuudessa kerrotut kauhujutut, kyseessä on kai joku tarina lääkintämiehestä? Luultavasti raustalla on jotain syvällisempää, mutta erotan vain yksittäisiä sanoja - venom, angel, take his hand... Luovutan. Mutta jatkuvasta tiluttelusta on vaikea keksiä uutta sanottavaa. Kappale heikentyy hiljalleen loppua kohden, siinä Medicine Manin erikoisuus. 

Message in Blood
Kappaleen nimestä tulee mieleen teinien nolot angstirunot verestä, ruusuista, lumesta, tuskasta, jne. En jaksa enää keskittyä kuuntelemaan, onko myös Message in Bloodin sisältö sama. Olen kokovartalopuuduksissa, koska tämä levy oikein loppuu?! Kappaleen lopussa hoetaan kappaleen nimeä, kuinka kekseliästä.

The Sleep
Toinen balladi? Ei, alku vain hämäsi. Meno rauhoittuu kuitenkin hetkeksi, mutta arvaa kertosäkeen muuttavan kaiken. Aika sama, toiseksi viimeinen kappale kyseessä. Loppukiri, selviän tästä! Eikä vielä olla päästy mättöosuuksiin, ehkä niitä ei tule ollenkaan? Ehkä tämä on sittenkin balladi, puoliballadi. En olisi ikinä kuvitellut kaipaavani Guns'n'Rosesin Slashin kitarointia, mutta November Rainin kitarasoolo kuulostaa aika helvetin hyvältä tämän kuuntelukokemuksen jälkeen. 

The Art of Shredding
Viimeinen biisi. Pieni voitontanssi ja nyt yritän keskittyä viimeistä kertaa. Heilutan päätä ja yritän tuntea jotain muutakin kuin ärtymystä. Rääkäisy. Keskityn enemmän hytkyntään kuin itse kappaleeseen, en saa sanoista mitään selvää. Rumpukalvoja hakataan, tahti hiljenee. Rääkäisy. Ja taas mennään. Kitarat otetaan mukaan, ilmarummutan näkymättömiä keppejä. Kohta tämä on loppu. Ja samalla kappale loppuu. Hiljaisuus, telkkarista kuuluu Ville Ahosen ihana ääni. Ei enää koskaan Panteraa.



Posted in , , , | 2 Comments

#329 Violator

Emme nauti hiljaisuudesta


Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 2006 tahi 2007
Helmeilevimmät biisit: Sweetest Perfection, Waiting For The Night, Enjoy The Silence
Löytyykö levyhyllystä: Löytyy

Levyn huumaavuus
9.2

Pidän Depeche Modesta. Olen aina pitänyt heistä. Muistan edelleen sen 90-luvun lopun musiikkivideon, jossa yhtye kiertää eri kuppiloita. En vain muista kuollaksenikaan kappaleen nimeä.

Asiaan, sain arvosteltavakseni bändin kiistatta tunnetuimman, arvostetuimman ja rakastetuimman levyn, Violatorin. Aloitin itse aikoinani bändin kuuntelun Playing The Angelista, jota pidettiin aikalaisarvosteluissa paluuna Violatorin huippuaikoihin. Itse asiassa aikalaisarvioissa kaikki, mitä yhtye tekee, vertautuu aina Violatoriin. Niin iso on levyn vaikutus ollut niin yhtyeen kuin synapopin historiassa.

Tässä varmaan pitäisi sitten kertoa, onko Violator historiansa väärti, koska en ole elänyt levyn aikaa ja olen ns. tabula rasa. Rehellisesti sanottuna, en tiedä.

Toki sillä on ansionsa. Vaikka tietyt soundiratkaisut ovatkin aikansa eläneitä, niin Violatorilla yhtyeen tummempi soundimaailma, joka nykyisillä levyillä on normi, on iskostunut bändiin lopullisesti. Ajattomuudesta kertoo jotain se, että Sweetest Perfection ja Waiting For The Night voisivat ihan hyvin mahtua yhtyeen myöhemmillekin tuotoksille. Se kertoo ehkä jotain yhtyeestäkin, mutta ei mennä siihen.

Violatorin erottaa edukseen sen vahvat kappaleet. Liki jokainen kappale toimii niin omana itsenäisenä teoksena kuin levykokonaisuuden yhtenä rattaana. Soundimaailma on ehyt, joten valitettavaa ei löydy. Ja sitten ovat ne hitit, jotka kuluneisuudestaan huolimatta eivät erotu levyltä turhan paljon edukseen. Sekin kertoo levyn vahvuudesta.

Ja siihen oikeastaan sanottavani jää. En aikoinani Violatorista innostunut, joten en siihen ole tutustumisen jälkeen juurikaan palannut. Tärkeimmät Depeche Moden albumit itselleni ovat aivan jotkut muut. Ja koska sen status on mikä on, niin olen sitä myös kavahtanut. Nyt vasta oikeastaan tajusin, että aivan turhaan. Se on hyvä levy, josta aivan varmasti löytyisi syvyyttä, jos lyriikoihin ja taustoihin paneutuisi tosissaan. Kuten kohdallani on käynyt liki jokaisen yhtyeen levyn kohdalla. On ne velikultia, nuo synkistelevät synapapat.

Posted in , , , , | Leave a comment

#328 Heaven or Las vegas

                                             Dreampoptunnelmointia




Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 200?
Helmeilevimmät biisit: Cherry-Coloured Funk, Heaven or Las vegas ja Road, River and Rail
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
                                                   9,3

Public Enemyn hiphopklassikolla alkanut teemaviikko jatkuu "hieman" erilaisissa tunnelmissa. Skottibändi Cocteau Twinsin Heaven or Las Vegas kun ei ole vihainen, kantaaottava tai rääväsuinen ainakaan millään itsestäänselvällä tavalla. Klassikkolevy tämäkin tosin on, dreampopklassikko nimittäin. Ei säröjä ja aggressiota, vain pääosin kauniita äänimaailmoja, Simon Raymonden jäntevää bassottelua, Elizabeth Fraserin kuulasta ja lumoavaa laulua ja ripaus elämänkokemusta ja vakavuutta.

Mulle Heaven or Las vegas on levy, jonka otan kuunteluun kun haluan kuunnella rauhallista ja kiireetöntä musiikkia, joka ei kuitenkaan tunnu turhan kepeältä. Mitään kaiken kattavaa analyysiä levystä en kuitenkaan osaa tehdä. Tämä johtuu siitä, että vaikka Fraserin laulu on tärkeä osa kappaleita, ja jokaisessa laulussa on tekstit, niin sanoista ei oikein saa Fraserin laulutavan takia otetta. Toisin sanoen en tiedä mikä on Fraserin sanoma tällä levyllä. Muutaman lausepätkän ja sanan perusteella veikkaan, että Fraser laulaa äitinä olemisesta ja naiseudesta ja ehkä myös ihmissuhteista. Ainakin näistä asioista hän laulaa HorLV:a seuranneella Four Calendar Cafella (1993), jossa sanoista saa paljon paremmin selvää. Mutta koska CT ei ole laittanut sanoja levynkansiin hyväksyn sen, että laulun on tällä levyllä tarkoitus olla vain tunnelmanluoja. Ja tunnelmat ovat oikein hienot, jopa sanoinkuvaamattoman upeat. 

Cocteau Twins on itsessäänkin hieno yhtye, mistä Heaven or las Vegas on loistava osoitus. Täytyy kuitenkin mainita, että yhtyeen jäsenillä on ollut merkittävää musiikillista elämää CT:n ulkopuolella jo yhtyeen ollessa koossa kuin sen lopetettuakin. Fraser on laulanut lukuisilla muillakin levytyksillä, esim. Massive Attackin Teardropilla, ja basisti Simon Raymonde ja kitaristi Robin Guthrie perustivat 90-luvulla levy-yhtiö Bella Unionin – nykyään mm. Beach Housin, Helsingissä ja Tampereella tällä viikolla keikkailevan Ballet Schoolin ja lukuisten muiden kiinnostavien indiebändien ja artistien levy-yhtiö – jota Raymonde nykyään pyörittää. 

Videobiisiä päättäessä olin hieman kahden vaiheilla. Toisaalta levyn nimibiisi on niitä kappaleita, joita voisi soittaa repeatilla ties kuinka kauan, mutta sen video on melko kehno. Eli päädyin Iceblink Luckiin. Video on ok, ja kappale on ehkä levyn popein:

 

Posted in , , | 2 Comments

#327 Fear of a Black Planet

Mahtipontinen hiphop-teatraali on silkkaa nautintoa



Julkaisuvuosi: 1990
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Revolutionary Generation, Welcome to the Terrordome, Leave This Off Your Fuckin Charts
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
8.8

Meillä käynnistyy tällä viikolla ysäriteemaviikko! Jokainen viikon julkaisu on ysäriltä peräisin, tarkemmin sanottuna oikeastaan vuodelta 1990. Itse en ollut vielä kerennyt edes syntyä tuolloin. 1990 oli kuitenkin musiikin osilta loistava vuosi. Sen todistaa muun muassa Public Enemyn järjestyksessään kolmas albumi: massiivinen Fear of a Black Planet, joka ei jätä ketään kylmäksi.

En ole ennemmin tutustunut Public Enemyyn kuin muutaman singlen muodossa. Lauri tarjosi minulle ysäriviikoksi tämän mestariteoksen ja minähän päätin kokeilla. Olen nyt viikon sulatellut Fear of Black Planetia ja löydän joka kuuntelukerralla lisää kerroksia. Se on vihainen, kantaaottava ja moniulotteinen hiphop-albumi. Se on ihan varmasti yksi parhaista hiphop-levyistä, joita olen koskaan kuullut.

"elvis was a hero to most but he never meant shit to me you straight up racist that sucker was simple and plain mother fuck him and john wayne"


Sanoituksiltaan Fear of Black Planet on niin rääväsuinen levy kuin vain hiphop-pioneereilta voi odottaa. Kunniansa saavat kuulla niin Elvis Presley kuin John Waynekin. Kekseliäitä vittuilua ja suorasanaista hävyttömyyttä - "TNT" saa sen kuullostamaan vain yksinkertaisesti niin hyvältä. 

Fear of Black Planet on monella tapaa sämpläysklassikko. Vaikka sampleja on enemmän kuin laki sallii, se ei silti kaadu omiin jalkoihinsa missään vaiheessa. Se on toteutukseltaan täydellinen levy. Kaikki rumpulyönnit, sämplet, skrätsit ja instrumentaalipätkät toimivat erinomaisesti. 20 biisin mittainen levy ei tunnu edes pitkältä!

Se on alusta loppuun asti hurjaa musikaalia - vaikka levyn julkaisusta on kulunut 23 vuotta, se on edelleen iskukykyinen ja pesee nykyajan hiphop-levyillä lattioita.


Posted in , , | Leave a comment

#326 Right Thoughts, Right Words, Right Action



Vielä saa tanssia! 


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Right Action, Evil Eye, Stand on the Horizon
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
7.2

Kukaan 2000-luvulla elänyt nuori ei ole varmasti voinut välttyä Franz Ferdinandilta. Vuonna 2004 huikean Take Me Out -hitin päräyttänyt skottilaisbändi jäi historiaan heti debyyttilevyllään. Se nousi isojen festarien päälavoille ja radiokanavien primetime-listoille hetkessä - Uusi tähti brittien rock-taivaalle oli syntynyt. 

Tähän mennessä Franz Ferdinand on tehnyt kolme hienoa levyä, joista kaksi ensimmäistä ovat lähes kympin arvoisia suorituksia. Toisin sanoen Franz Ferdinand ei ole toistaiseksi vielä epäonnistunut yhdelläkään levyllä. Eikä se epäonnistu neljännelläkään - Right Thoughts, Right Words, Right Action on hyvää musiikkia mutta se ei vain onnistu yllättämään yhtään. 

Suurin osa neljännen levyn biiseistä on sävellyksellisesti näppäriä. Niissä on energiaa, hauskuutta ja kivoja melodioita. Se on lyhyesti sanottuna erittäin koukuttavaa indie-rockia, sellaista jonka tahdissa on erittäin helppo tanssia.

"This time, same as before, I'll love you forever"

Pidän suuresti tyylistä, millä Alex Kapranos laulaa. Ja sitten kun hän oikein venyttää artikuloiden hienoa ääntänsä. Niin huikeaa!

Franz Ferdinand ei tee uudella levyllä mitään väärin - se on edelleen juurikin sillä mukavuusalueella millä se on ollut viimeiset yhdeksän vuotta. Vuonna 2013 kuitenkin odottaisi, että Franz Ferdinand keksisi jotain uutta ja mullistavaa. Right Thoughts, Right Words, Right Actionia kuunnellessa herää kysymys, että ovatko Glasgown nerot jämähtäneet paikalleen? Onko tämä saman vanhan toistoa? Kyllä se mielestäni on.

Levyn parhaat palat tarjoaa Stand on the Horizon ja Evil Eye. Eivätkä singletkään Right Action ja Love Illumination hassumpia ole. Ne täydelliset pankinräjäyttäjät puuttuvat, mutta kyllähän tätä kuuntelee.

Rutiinisuoritus 2000-luvun menestysbändiltä jättää kuitenkin vähän nälkäiseksi. 




Posted in , , , | Leave a comment

#325 Heaven Up Here

                                      Ylevää epätoivoa




Levyn huumaavuus
9,2

Julkaisuvuosi: 1981
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Promise, The Disease, No Dark Things
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Viime tiistaina kirjoitin Weekendin uudesta post-punklevystä ja siiinä kirjoittaessani ja levyä kuunnellessani tajusin, että se mitä minä odotan post-punkilta määrittyy oikeastaan ihan pariin 80-luvun alun levyyn. Yksi näistä levyistä on Echo and the Bunnymenin toinen levy Heaven Up Here, josta löytyy sitä rosoa ja vimmaa, mutta myös ylevyyttä, joilla määritin post-punkin viime viikolla. Niin Ian McCullochin yhtä aikaa särmikäs ja ylevä laulaminen, tekstien kyynisyys ja epätoivosta pois rimpuilu kuin soiton hillitty aggressiivisuus kiteyttää paljon siitä, mitä post-punk on parhaimmillaan.

Kappalemateriaaliltaan levy on tasavahva kokonaisuus kohtalokkaita ja tummasävyisiä, mutta samalla sopivan rokkaavia biisejä, joista jokaisesta löytyy jokin koukku niin soiton kuin laulunkin kohdalla. Klassikkolevyllä täytyy tietenkin olla myös ainakin yksi joukosta erottuva huippu, ja tällä levyllä se on A Promise, joka on ehkä levyn popein ja suoraviivaisin kappale, mutta samalla tarpeeksi kiihkeä ollakseen post-punkbiisi. Levyn toinen huippu, The Disease, taas edustaa post-punkin synkempää tunnelmointia. Molempia kantaa Ian McCullochin kappaleiden tunnelmiin mukautuva laulanta. McCulloch onkin hyvä esimerkki laulajasta, joka heittäytyy kappaleisiin ja pystyy välittämään tunteensa myös kuulijalle. 

Lukemani perusteella Echo and The Bunnymen ei ikinä saavuttanut aivan sitä menestystä, mitä yhtye ehkä tavoittelikin, mutta toisaalta yhtye ei ole jäänyt myöskään vaille huomiota ja arvostusta niin kuin muutamille muille 80-luvun alun post-punk-yhtyeille kävi. Vaikka Heaven Up Here ja Ocean Rain (1984) ovatkin yhtyeen ainoat mestariteokset, niin Mcculloch ja yhtyeen kitaristi Will Sergeant ovat levyttäneet pitkään 80-luvun alun huippuvuosien jälkeenkin. Laulaja Ian Mcculloch on tullut tunnetuksi myös soolourastaan ja julkaisi viime vuonna tutustumisen arvoisen levyn Pro Patria Mori. Siltä ei kuitenkaan löydy A Promisen kaltaista klassikkoa:




Posted in , , | Leave a comment

#324 MGMT


Olen shokissa





Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Alien Days
Löytyykö levyhyllystä: Ei


Levyn huumaavuus
2.5

Kuuntelin ensimmäistä kertaa viikonloppuna MGMT:n kolmatta pitkäsoittoa. Ensimmäisenä virallisena sinkkuna lohkaistu Your Life is A Lie ei iskenyt millään mittakaavalla eikä bändin lupaama "psykedeelisin albumimme tähän mennessä"-lupaus saanut innostumaan yhtään tulevasta levystä. Miksi täydellisten pop-kappaleiden tekijänä tunnettu duo oikein vaihtoi astetta psykedeelisemmäksi?

Tähänhän löytyy ihan "oikea" syykin. Columbia uhkasi alkaa yhtyeen suhteen toimenpiteisiin, jos seuraava albumi olisi yhtä psykedeelinen kuin edeltäjänsä (Congratulations 2010). Andrew Van WynGarden ja Ben Goldwassel taas saivat tästä "uhkailusta" yhä enemmän nostetta lähteä musiikillaan psykedeelisempään suuntaan. Hehheh.

Vaikka duo olikin uponnut puolittain psykedeliaan jo edellisellä levyllä, minä kuitenkin tunnistin klassikko-MGMT:n happoisten biisien pohjilta ja pidinkin Congratulationsista suuresti. Siinä oli sopivissa määrin kaikkea. Yksi vuoden parhaita levyjä.

MGMT:ksi nimetty kolmas levy taas on aivan toista maata. Mielestäni biisit on vedetty aivan överiksi. Duo koittaa niin kovasti keksiä jotain uutta ja mullistavaa mutta kaikki meneekin täysin puihin.

Biiseissä ei ole mitään järkeä. Ennen yhtyeen velttoilu ja kulmikas Neo-Psykedelia olivat vielä varsin hellyttävää kuunneltavaa, nyt ei ole jäljellä minkäänlaista suuntaa. Se haluaisi olla uudella levyllä jokin uusi The Flaming Lips mutta oikeasti se ei ole yhtikäs mitään.

Levyn paras biisi on Alien Days. Se muistuttaa jollain tapaa vielä vanhasta MGMT:stä. Loppulevy on tosi häiritsevä, outo ja mitäänsanomaton. Albumin nimestä päätellen yhtyeen uusin levy voisi merkitä uuden alkua tai jotain vastaavaa. Toivotaan kuitenkin, että ei.

Olen itse asiassa vieläkin vähän shokissa, että tämä levy oli oikeasti näin huono. Yksi lisäpiste kuitenkin kunnianhimoisuudesta.



Posted in , , , | Leave a comment

#323 Shadows


Nimi, joka aiheuttaa ennakkoluuloja




Julkaisuvuosi: 2011

Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Opium, True Lies, Saturday Nights
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
8.0


The New Divisionin vuonna 2011 julkaistusta debyyttialbumi Shadowsista on minun pitänyt kirjoittaa jo kauan, mutta jostain syystä se on vaan aina jäänyt. Joko ei ole ollut fiilistä tai levy on jäänyt minulle unholaan. Kumminkin nyt kesän taittuessa hitaasti kohta syksyä on Shadows noussut yllättävän isoonkin kuunteluun.

Bändin nimestä voisi jo päätellä mistä vaikutteita on lähetty ottamaan ja toki Shadowsilla kuuluukin Joy Division, New Order sekä Depeche Mode ja kuullaanpa kaikuja myäs Cut Copysta ja Foalsista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että The New Division olisi lähenyt kopioimaan vaan kuulostaa omalta itseltään selkeistä vaikutteista huolimatta. 

Shadows on synkähkö levy ja aiheet liikkuvat niin huumeiden käytön (Opium) murhaajan murhaajan (Shallow Play) väkivallan (Violent) ja luottamuksen puutteen (True Lies) parissa. Löytyyhän joukosta myös rakkauttakin, mutta siinäkin on kyseessä sen yleisestä hankaluudesta tai esimerkiksi erossa pysymisen vaikeudesta. Toki levyn viimeinen biisi Saturday Night on jo toivekkaampi öisestä pohjasävystään huolimatta. On kumminkin mukava huomata ettei lyriikoissa sorruta kliseisyyksiin vaan ne ovat perinteisiä poppitekstejä kiinnostavampia.

Vaikka lyriikat olisivatkin peruskauraa kiintoisampaa, niin biisien pitäisi toimia myös. Onneksi Shadowsin biisimateriaali onkin pääosin hyvää, vaikka joukkoon mahtuukin pari hieman turhempaakin raitaa suoraviivaisen puuduttavien Munichin ja Softin muodossa. Sen sijaan esimerkiksi levyn avaava Opium ja Shallow play ovat erinomaisia biisejä, joista Opium onnistuu jopa hieman kenties yllättämäänkin. Itselleni levyn ehdottomaksi helmeksi kohoaa True Lies, jonka "i can't trust you" laini on jäänyt soimaan päähän lukuisia kertoja ja kyseisen kohdan laulumelodia onkin yksi levyn mielyttävimmistä. Sillä muutoin John Kunkelin lievästi nasaali lauluääni voi olla joidenkin mielestä peräti ärsyttävä. 

Levyn ehkä musiikillisesti pärähdyttävin hetki koetaan lähes yhdeksänminuuttisen Mementon parissa. Hieman ehkä puuduttavasti alkava biisi nousee puolenvälin jälkeen uusiin sfääreihin Foalsmaisen kitaroinnin ansiosta ja voi kuinka biisi potkiikaan hyvin! Ei tämä mikään Spanish Sahara ole, mutta erinomainen osoitus silti bändin muuntautumiskyvystä. 

Shadows on mielestäni erittäin onnistunu debyyttilevy, jolla bändi kuulostaa selkeästi valmiilta.  Levy ei rönsyile vaan kuulostaa eheältä ja mietityltä kokonaisuudelta. Toki voidaan kysyä onko nykyään tämmöselle New Wavemaiselle musiikille kysyntää enää tai vielä - onneksi New Division kuulostaa kumminkin tarpeeksi nykyaikaiselta ja raikkaalta ansaitaakseen paikkansa musiikkimaailmassa omana itsenään. Vaikka bändi on ainakin vielä jäänyt suht koht pienten piirien yhtyeeksi.

ps. mielestäni bändin parhain biisi on ekalta ep:ltä löytyvä Starfield, jonka oon linkannu tähän myös.





Leave a comment

#322 Empty Estate

Kun kasari sai liikaa valtaa
    

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Ocean Repeating (Big-Eyed Girl), Ride
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
7,1
 
"Empty Estate on vain välityö, irrallinen EP ennen seuraavaa kokopitkää Wild Nothing levyä. Joka on aivan varmasti yhtä lumoava kuin kaksi Wild Nothingin edellistä kokopitkää levyä." Tämä on se mantra, jolla lohdutan itseäni. Sillä Empty Estate oli minulle pettymys, vaikka yritin niin kovasti pitää siitä. 

Sillä minä rakastan Wild Nothingia. Jack Tatumin yhden miehen dream pop-projekti on ollut yksi suurimmista musiikillisista ihastuksistani viime vuosina ja herran kaksi pitkäsoittoa, Gemini (2010) sekä Nocturne (2012) ovat soineet jatkuvasti kuulokkeissani. Eikä Wild Nothing pettänyt livenäkään, ei pienellä lavalla Kuudenella Linjalla eikä suurella ulkolavalla Primavera Soundissa. Bändillä korvattu yhden miehen show kuulosti luonnolliselta ja yhtenäiseltä. Ehkä Empty Estate kärsi liian suurista odotuksista, mutta levystä jäi tyhjä olo. Se on yksikertaisesti tylsä ja ajoittain liian kasari. Pelkästään levyn kansitaiteesta tulee mieleen 80-luvun Dire Straitsin levyt.

Levyn aloittava The Body In Rainfall on ihan hyväksyttävä kappale, jolla Tatum kuulostaa hämmentävän paljon John Lennonilta. Mutta minä haluan Wild Nothingilta enemmän. Haluan lumovia unenpätkiä ja lämpimiä sylejä, en keskenkertaisia ja haaleita renkutuksia. Valitettavasti myös levyn instrumentaalit, On Guyotin sekä Hachikon unohtaa heti ne kuunneltuaan. Mutta pahin kaikista on A Dancing Shellin metallinen puhelaulu! Myös kappaleen kasarisaksofoni saa irvistämään ja minä olen sentään kasarin ja fonin ystävä.

Mutta ei Empty Estate sentään ole täysin menetetty tapaus. Riden heleät lauluosuudet ja joydivisionmainen taustatahti lohduttavat hieman. Levyn ehdoton pelastus on kuitenkin Ocean Repeating (Big-Eyed Girl), joka saa minut edelleenkin uskomaan Tatumin nerokkuuteen. Aalloista, virtauksista, kaipuusta, merenneidoista, pehmeistä lauseista, taitavista soinneista ja kaiuista - niistä on yksi vuoden 2013 parhaista kappaleista tehty. Pettymyksestä huolimatta jään odottamaan Wild Nothingin seuraavaa pitkäsoittoa luottavaisin mielin. 




 

Posted in , , , | 1 Comment

#321 Negative Time

                                    Viileää meininkiä



Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Technowater, Liquid Hologram, IO
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

                                   Levyn huumaavuus

                                               7,3

Jori Hulkkonen on varmasti etenkin Sin Cos Tanin ansiosta nousemassa yhä suurempaan tietoisuuteen myös Suomessa, ja maailmalla huomiota herättää uunituore John Foxx + Jori Hulkkonen EP, mutta hän on jo pitkään julkaissut levyjä myös omalla nimellään eli Jori Hulkkosena. Noita levyjä leimaa jatkuva kehitys; jokainen levy on ollut selvä askel uuteen suuntaan. Negative Timen kohdalla näin ei oikeastaan ole, vaan levy tarjoaa Hulkkosen aiemmilta levyiltä tuttua viileyttä ja sykettä ilman mitään selvästi uutta. Ehkä levyä ei kannatakaan pitää virallisena Jori Hulkkonen levynä, vaan todellakin ensimmäisenä Jori Hulkkonen as Third Culture levynä.

Toisin kuin esim. Sin Con Tanin kanssa levyssä ei ole kyse elektronisesta popista, vaan aidosta konemusiikista, joka on hetkittäin hyvinkin tummasävyistä ja jumittavaa. Etenkin levyn alkupuolelta löytyvä Technowater toimii oikein hyvin, mutta vähitellen junnaus alkaa uuvuttamaan. Tilannetta ei auta hieman liiankin viileät lauluosuudet, joita kuullaan viidessä kappaleessa. Näistä kappaleista onnistuneita ovat vain Hulkkosen itse nimimerkillä JiiHoo vokalisoimat Liquid Hologram ja Vile Talk. Levyä auttaakin paljon, kun Hulkkonen siirtyy ilmavampaan ja valoisampaan äänimaailmaan, ensin levyn puolivälissä (IO) ja sitten levyn päätteeksi (Negative Education).

Negative Time ei ole siis Hulkkosen tuotannon kiinnostavin tai nautittavin levy, mutta se on ehdottomasti vahva ja keskittynyt kokonaisuus, jossa ei ole viileää meininkiä ja hieman lämpimämpää sykettä keskeyttäviä kokeiluja tai häivääkään popista. Ainakin sitä popimpaa Hulkkosta kuullaan varmaankin Sin Cos Tanin tulevalla kakkoslevyllä.








Posted in , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.