Näytetään tekstit, joissa on tunniste teemaviikko. Näytä kaikki tekstit

Julkaisuvuosi: 1997

Ensikosketus: 2012

Helmeilevimmät biisit: Fresh, Around the World

Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus:

5.0

Todella pitkään olen vältellyt Daft Punkia. Kokonaista levyä en ole kuunnellut koskaan ja tiedän vain pari hittiä, joista  toinen, Around the World, löytyy tältä Homework-levyltä.  Kotityöt (heh) on tehty siis huonosti. Daft Punk on  ranskalainen elektro-duo joka tekee tanssittavaa elektro-poppia, Homework on heidän debyyttilevynsä. :)

Levyn sisältö ei alkuunsa yllätä tippaakaan. Junnaava biitti ja kivat trendikkäät soundit kuuluvat pinnalla, jotain muutettua konemaista laulua kuullaan myös. Fresh on ensimmäinen kappale, joka ehkä hitaasta alustaan johtuen nappaa huomion itselleen. Minulle on aina ollut vaikeaa tarttua musiikkiin joka ei pohjaudu ääripäiden dynamiikkaan tai äärimmäiseen herkkyyteen. En osaa pelata biiteillä ja tyyleillä. Vihdoin päästään Around the Worldiin, jes! Melodia nappaa mukaansa, biisi toimii hyvin yksinään, mutta ei kuitenkaan laita joraamaan sataatuhatta. Kappale vie tilaan jossa näen itseni kotkanpoikamaisesti tanssilattian vierellä misukoita kuikuilemassa. Tämä on musiikkia kauniille ihmisille. Rollin’ & Schratchin’ vaikuttaa ihan vitun rasittavalta, se kestää vieläpä 7:28. Levy siirtyy loungemmasta menosta tikittävämpiin biitteihin ja raastavampiin soundeihin. Levyn loppupuolesta en saa kiinni.

On ehkä väärin lähteä takki auki arvostelemaan genreä jota ei tunne pahemmin. Se ei silti anna syytä valehteluun. Levy on aivan liian junnaavaa housea, vai miksi tätä pitäisi kutsua? Ishkur teknoguidesta kenties löytyisi vastaus (http://techno.org/electronic-music-guide/).  Pikkukivaa musiikkia loungebaariin drinkkien siemailuun ja misukoiden katsomiseen, kreba-asteikolla jäädään kauas New Orderin klassikoista.

Punkpopin nousu hittilistoille 90-luvun puolivälissä on yksi ysärin leimallisimpia musiikki-ilmiöitä. Senpä vuoksi onkin onni, että Juho valitsi teemaviikollemme noin 50 minuuttia pikapoppausta. Blink-182:n Dude Ranch oli minulle ennestään tuntematon levy, mutta tiesin bändin toki muutamasta myöhemmästä hitistä, joiden perusteella pidin Blink-182:ta Green Dayn pieruhuumorista ja kaljoittelusta kiinnostuneena amispikkuveljenä. Ja kun levyn kannessa komeilee pari härän kiveksiä, ajattelin ja pelkäsin, että Dude Ranch on varmasti huonon huumorin juhlaa.

Etukäteisoletukseni ja -pelkoni eivät käyneet toteen, sillä Dude Ranch ei ole kovinkaan hauska levy. Teinien tunnekuohuja pursuavat sanoitukset ovat paikoin paikoin hirvittäviä (”Lazy, laid back, maybe you’re just on crack”), harvakseltaan kivoja (Josie on hellyyttävä kiitoslaulu tyttöystävälle) ja enimmäkseen aikuiselle ihmiselle täysin merkityksettömiä. Pahempaa on kuitenkin se, että en sinnikkäistä kuunteluyrityksistä huolimatta törmännyt kovinkaan moneen kiinnostavaan melodiaan tai tarttuvaan kertosäkeeseen, joita Enema of the Staten hiteissä sentään oli (epäilemättä kaikki bändin fanit silti palvo(i)vat Dude Ranchiä ja pitävät esimerkiksi What’s My Age Againia kaupuallisena köntsänä).

Yllättävästi ne asiat, joita etukäteen eniten pelkäsin (kullijutut ja yleinen hassuttelu), paljastuivat levyn ilahduttavimmiksi piirteiksi. Degenerate on täysin pöhköä urpoilua (mikä on toki positiivista), mutta se on myös ainoa biisi, jonka aikana vähän tekisi mieli hyppiä ja remuta. Vielä parempi on A New Hope, jossa haikaillaan Prinsessa Leian perään. ” And even though I'm not as cool as Han/ I still want to be your man.” Jumalauta sentään, kunnon nörttianthem! Tällaista enemmän!

Ilman nostalgian tarjoamaa suojakerrosta Dude Ranch sai aikaan pari lyhyttä ilon hetkeä, mutta myös paljon turhautumista ja silkkaa pitkästyneisyyttä. Epäilen kuitenkin, että jos olisin saanut tämän levyn käsiini 12-vuotiaana, olisin innostunut hurjasti. Teini-ikä on aika vekkulia aikaa.

Kasariteemaviikon kolmas pysäkki on Birmingham, Duran Duran -yhtyeen kotipaikkakunta. Tälläkin teemaviikolla minulla kävi tuuri, kun minulle arvottiin levy, jonka ostin alkuvuodesta ja joka on Word-kirjanpitoni mukaan kahdeksanneksi eniten vuonna 2012 kuuntelemani levy (eniten olen kuunnellut Cats on Firea). Kiitoksia Juholle valinnasta!

Rio onkin looginen poiminta 1982-teemaviikkomme levyksi, sillä Duran Duranin imago on vahvan kahdeksankymmentälukulainen, ja Rioa pidetään kasarin syntsapopin kiteytymänä. Musiikki on kuitenkin mainettaan monipuolisempaa. Levyä kuunnellessa tuntuu välillä siltä, että basisti soittaa funkia, rumpali rokkia, kitaristi raapii new wave -sointuja ja koko komeus kruunataan syntikoilla ja romanttisilla, joskin paikoin epämääräisillä, sanoituksilla. Resepti toimii paremmin kuin uskaltaisi odottaa.

Rion suurimmat hitit lienevät kaikille tuttuja. Sen lisäksi, että Hungry like the Wolf ja Rio ovat valtavia hittejä, ne ovat myös levyn parhaita biisejä. Molemmat ovat kappaleita, joita soittaisin illasta toiseen, jos ryhtyisin DJ:ksi. Molemmat ovat myös biisejä, jotka illasta toiseen täyttäisivät tanssilattiat. Mutta Rio ei missään nimessä ole kaksi ässäbiisiä ja täytettä. Kun pääsee yli hieman kulahtaneista soundeista, huomaa väistämättä, että Rio on hämmentävän hyvä poplevy. Yhdeksästä biisistä ainoastaan yksi, Save a Prayer, on vähemmän kuin erinomainen, ja sekin johtunee siitä, etten ole kyseistä biisiä kuunnellessani ollut lemmentuskainen teini-ikäinen enkä päässyt heiluttelemaan sytkäriä (tai iPadia) keikalle eturiviin.

Vaikka saisitte kasarisoundeista ihottumaa, pukamat tai maksakirroosin, kuunnelkaa silti The Chauffeur, Rion päätösbiisi, ja miettikää, mikä nykypäivän listapopryhmistä saisi aikaiseksi vastaavan taidepophelmen.