Näytetään tekstit, joissa on tunniste alternative rock. Näytä kaikki tekstit

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Mainetta ja mandoliinia

Levyn huumaavuus

Kun tarkastellaan REM:in uraa, on ihmisillä tapana jakaa bändin ura kahteen osaan: I.R.S.-vuosiin (1983-1987) ja Warner-vuosiin (1988-2011). Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että jotain todella olennaista ja tärkeää kuoli, kun R.E.M. aikoinaan siirtyi pienestä IRS:stä isomman lafkan leipiin. Out of Time on toinen tuotos Warner-leiman alla. Jos kolme vuotta aikaisemmin julkaistu Green teki REM:istä kuuluisan, tuli Out of Timen siivittämänä REM:istä todellinen maailmanluokan yhtye.

Joskus vain yksi biisi voi muuttaa kaiken. Losing My Religion auttoi Out of Timen listaykköseksi ympäri maailman ja siitä tuli vuoden 1991 ehdoton tunnuskappale. Losing My Religion on täydellinen pop-biisi, josta huoksuu melodisuus ja jossain määrin myös melankolisuus. Ja se mandoliini - Michael Stipe kaivoi kappaletta varten esiin tämän muinaisen soittimen, jota ei juurikaan edellisvuosikymmenellä pop-kappaleissa käytetty.

Kysymys kuuluukin, että onko ykköshitti Losing My Religionin lisäksi Out of Timen sisällä yhtään elämää? On ja ei. R.E.M. on historian aikana joka levyllä osannut tehdä suhteellisen hyvän avausraidan - Radio Song päräyttää levyn oikein hyvällä meiningillä käyntiin. Oikeastaan kuusi ensimmäistä raitaa voisin sanoa olevan oikein onnistuneita, joista varsinkin Shiny Happy People B-52:n Kate Piersonin avittamana saa aina niin hyvälle tuulelle! 

Mutta varsinkin minä, joka olen tykästynyt REM:in I.R.S.-tuotantoon kovin kovasti, en saa Out of Timesta kokonaisuutena oikein otetta. Belong on tylsä hoilausraita, joka on selvä tunnelmantappaja. Loppupuoliskolla R.E.M. ei oikein tiedä haluaako se olla tylsä jenkkikantribändi jostain Kaliforniasta vai oikeasti mielenkiintoinen vaihtoehtorockin suunnannäyttäjä Athensista.

Out of Time ei ole bändin paras hetki, mutta takuuvarmaa viihdettä kaikille bändistä kiinnostuneille. Nauttikaa tästä videosta:

Julkaisuvuosi: 2009

Ensikosketus: 2009

Helmeilevimmät biisit: That Golden Rule, Bubbles

Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus

8.1

Biffy Clyro, tämä rokkitrio Skotlannista julkaisee uuden Opposites nimeään kantavan tuplalevynsä 28 päivä tätä kuuta ja keikkaileepa kyseinen yhtye myös suomessa kevät-talvella. Palataanpa kumminkin ajassa vuoteen 2009 ja bändin edellisen Only Revolutions levyn pariin, joka onkin oikein pätevää vaihtoehtoista rokkia.

Itselleni ensikosketus Biffy Clyroon oli kesällä 2009 kun That Golden Rule soi ahkerasti YLEX:ssä. Itselleni biisistä iski heti todella tarttuvat riffi ja etenkin biisin kliimaksina oleva jousilla sopivasti maustettu revittely. Mikä bändi tämä on, tahdon kuulla tätä lisää - totesin itselleni. 

Kuitenkin piti odottaa peräti marraskuuhun asti ennenkuin Only Revolutions virallisesti julkaisee, mutta odottaminen kannatti ja levy täytti sille annetut henkilökohtaisesti antamani odotukset. Levy alkaa väkevällä biisikolmikolla. The Captain, jo mainittu That Golden Rule ja erinomaisesti kliimaksiinsa kasvava Bubbles ovat erinomaista vaihtoehtoista rokkia. Vaikka levy todella vahvan alkunsa jälkeen alkaakin tasoltaan heittelehtimään hieman ei suoranaisia huteja mahdu mukaan - pari mitäänsanomatonta biisiä kylläkin.

Biffy Clyro ei ole oikeastaan mitenkään poikkeavan erilainen yhtye. He vaan yksinkertaisesti tekevät erittäin hyviä rokkibiisejä. Ne ovat potkivia ja nerokkaita riffejä sekä pieniä nyansseja löytyy sieltä täältä. Bändi ei myöskään kärsi vielä pöhöttymisestä. Biiseihin ei ole tungettu liikaa ideoita vaan ne pienetkin lisät esim. jouset on sovitettu biiseihin erittäin hyvällä maulla.

Mielenkiinnolla odotan mihin bändi kehittyy seuraavalla tuplalevyllään, jo pelkkä tuplalevy on ajatuksena jotenkin pelottava - onko joukossa täytebiisejä vai onko ideat lähteneet soittajien käsistä, niinkuin Muselle on käynyt. Toivottavasti ei! Sikäli on mielenkiintoista, et vaikka Biffy Clyro on julkaissut jo viisi levyä ainoastaan Only Revolutions on soinut minulla säännöllisesti. Se kertokoot tämän levyn pitkäikäisyydestä jotain.

Ps. Bändi on todella erinomainen livenä, joten suosittelenkin keikalle menoa, mikäli Biffyt kiinnostavat edes jonkun verran.

Villasukkia polaarisesta Kuopiosta



Levyjen huumaavuus

Julkaisuvuosi: 2009/2010

Ensikosketus: 2009

Helmeilevimmät biisit: Villasukka, Polar Song, Who Told, Soldiers?

Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Välillä on mukavaa tuoda esillä suomalaisia läpimurtonsa kynnyksellä olevia yhtyeitä. Tänään käsittelyssä on Kuopiolainen NEØV joka julkaisee ensimmäisen koko pitkän albuminsa Fullsteamin kautta 8 Helmikuuta. Itse tutustuin kyseiseen bändiin jo silloin kun heidän nimensä oli vielä Neufvoin. Bändi julkaisi tällä nimellä kaksi ep:tä, joista paneudun nyt nopeasti kumpaakin.

On sanottava heti alkuun että Neufvoin joka tunnetaan siis nykyään nimellä NEØV ovat kaksi eri yhtyettä. Siinä missä NEØV keskittyy nykyään enemmän shoegazempaan ja hillitympään meininkiin nyky Reginan tapaan oli Neufvoin aikoinaan selvästi rönsyilevämpi kuulostaen samalla agressiivisemmalta Rubikilta. Toki bändin soundi kerkesi muuttua jo jonki verran Robokop EP (2009) ja Fake Musket EP (2010) välillä.

Bändin eka EP, eli jo mainittu Robokop esitti vielä vähän suuntaansa hakevan bändin. Biiseissä kuului soittamisen ilo, mutta kappaleet rönsyilivät paikoitellen liikaa ja punainen lanka oli välillä hakusessa. Kumminkin jo tällä levyllä kuulee kaikuja bändin nykyisestä musiikillisesta linjasta EP:n hienosti päättävässä  syntikkavoittoisen kuulaassa ja raikkaassa Villasukassa.

Fake Musket esitteli jo selvästi valmiimman yhtyeen, rosoja oli hiottu ja soundimaailma monipuolistunut selkeästi, eikä vielä debyytti ep:tä vaivaavaa (toki ymmärrettävää) soundien puuroutumista esiinny. Biisit ovat myös järjestään parempia, etenkin mukavalla rytmillä eteenpäin keinuva ja c-osan Trumpetillaan ihastuttava Polar Song on suorastaan hieno biisi.

Neufvoin oli erittäin lupaava yhtye, josta odotinkin hyvää lisää suomalaiseen vaihtoehtoisen rokkia soittavien yhtyeiden sekaan. On kumminkin sanottava, että bändin muuttaessa nimeään ja hieman tyyliiään heräsi mielenkiintoni paljon voimakkaammin bändin ensi kuussa julkaistavaa debyyttilevyä kohtaan, sillä pienet maistiaiset tulevalta levyltä ovat kuulostaneet lupaavilta. Siltikin vaikka NEØV debyytti olisi kuinka hyvä tahansa pyörii Neufvoinin hieman kotikutoisetkin EP:t stereoissani säännöllisesti. Etenkin ne kaksi hienoa jo aiemmin mainittua biisiä - Villasukka ja Polar Song.

He rakastivat ja tummanpuhuvat kitarat helisivät.

Levyn huumaavuus

8.4

Viikko on muuttunut epäviralliseksi teemaviikoksi levyjen suomenkielisine lyriikoineen. Käännän kelkkaa sen verran, että vaihdan kielen - mutta kotimaassa silti pysytään. Kymmenisen vuotta kasassa ollut, parillakin eri nimellä toiminut Hope Comes In Many Forms kun sai viime kuussa debyyttinsä kauppojen hyllyille.

Jos pidät grungen surullisesta puolesta, säröstä ja melankoliasta, hanki Dark Matters hyllyysi. Allekirjoittanutta on ainakin jokseenkin helppo miellyttää, sillä levy on täynnä ah-niin-rakkaita ysärisoundeja. Ne toki paistavat jonkin verran läpi, mutta selkeää pastissia on turha etsiä. Lisäksi soundit sisältävät vähemmän autotallia ja enemmän raikkautta kuin vaikkapa Sonic Youthin vastaavat. Jokaisesta biisistä löytyy selkeä melodia. Tämä on suurin ero moneen genren edustajaan, vaikka sointukulut eivät hipaise sfäärejä, biisit eivät varsinaisesti houkuttele vetämään omia karaokeversioita, ja vaikka kitaroita vingutetaankin samaan tahtiin kuin parikymmentä vuotta sitten.

Sävellykset ovat näennäisen yksinkertaisia, mutta lopulta etenkin lauluosuudet ovat monimutkaisempia kuin miltä aluksi vaikuttavat. Suuren tunnelatauksen lisäksi parasta antia onkin ehdottomasti vokalisti Marjo. Vahva naisääni tuo mieleen rock-kuningattaret PJ Harveyn ja Garbagen alkuaikojen Shirley Mansonin, mikä ei ole ollenkaan pöllömpi vertaus. Mukaan mahtuu puhdasta laulua, huutoja, kuiskauksia ja herkkää falsettia. Laura's Arms äityy ajoittain psykoottiseksi Twin Peaks -tunnelmoinniksi, kun taas Next Year hyppää hetkeksi nopeatempoiseen rokkailuun. Balladiosastoa ei löydy, vaikka Mondayn intro onkin herkistelyä parhaimmillaan. Duurisointuja saa kaivaa kuin nokkahuilua death metalista. Kappaleet ovat maistuvia, mutta sävymaailmaltaan niin samanlaisia, että kokonaisuutena levy olisi toiminut himpun verran paremmin tiputtamalla yksi tai kaksi raitaa pois. 

Levyn musiikki ei siis varsinaisesti luo iloista fiilistä muuta kuin toki siinä suhteessa, että se on selkeästi tunteella kasattu. Varsinainen angstilevykään se ei välttämättä ole. Mutta Dark Matters on albumi, josta nautitaan koko sydämellä ja savuisen viskin saattamana silloin, kun ulkona sataa vettä vaakatasossa.

Sodankäyntiä kylmän kaupungin kaduilla.

Julkaisuvuosi: 2009

Ensikosketus: 2009

Helmeilevimmät biisit: Night of the Hunter, Hurricane, Stranger in a Strange Land

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus

8.8

Joka tytön päiväunipoikaystävän Jared Leton luotsaama Thirty Seconds To Mars viehätti toisella levyllään meikäläistä suuresti. Ja miksipä ei olisi, kun meneillään oli kunnon angstinen emoilu- ja rokkikausi. Siksi odotukset kolmatta plattaa kohtaan olivat hieman varautuneet. Mutta turhaan - ensimmäinen ilmoille heitetty sinkku Kings and Queens vakuutti luomalla kylmiä väreitä iholle, eikä loppulevykään pettänyt.

This Is War on tietyllä tapaa aiempaa kahta levyä kevyempi ja herkempi tuotos. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole mikään lo-fin ilmentymä, sillä kuten nimikin kertoo, paatosta ja synkkyyttä ei ole säästelty. Tämä siitäkin huolimatta, että ne kaikista infernaalisimmat kitarasärinät loistavat poissaolollaan samalla, kun entinen nelikko on kutistunut kolmikoksi. Levyltä irtoavia teemoja ovat koneellisuus, sodan traumat, uhma ja yhteiseen päämäärään pyrkiminen. Raspikurkun vastapainoksi vokaaleissa on paljon korkeita ääniä, jotka houkuttelevat mukaansa ja intro toimiikin suorastaan kuin veden nymfi, huumaannuttaen kuulijan seuraamaan mukaansa syvyyksiin.

Musiikillisesti levy on hienojakoisempi kuin edelliset, ainakin kappaletasolla. Tokikaan samojen soittimien käyttäminen biisistä toiseen ei tuo loputtomiin monipuolisuutta, mutta äänissä on kerrostuneisuutta ja paljon pieniä kulmia. Sekametelisoppaa ei kuitenkaan synny, sillä vastapainona käytetään lähes täysin hiljaisia kohtia - aivan kuten sodassakin on, myrskyä enteilemään. Koneita käytetään runsaasti hyväksi, mutta lopputulos tuo muistumia enemmän industrialismista ja Nine Inch Nailsista kuin mistä tahansa postrockin esimerkistä. Suuruutta tavoitellaan huutokuoro-osuuksilla (fanit laulamassa) ja taputusrytmeillä. Itseäni tällaiset eeppisyyteen kurottavat sovitukset ovat aina viehättäneet.

This Is Warin parasta antia ovat eniten koneita hyödyntävät rankat vedot. Night Of The Hunter, Hurricane (jonka sinkkuversiosta löytyy myös Kanye West) ja Stranger In A Strange Land huokuvat paniikinomaista tunnelmaa, sotaa modernin kaupungin kaduilla. Vastavuoroisesti perinteisiin soittimiin turvautuvien biisien sotatantereeksi sopii paremmin luonnonmukainen maasto, ja tummasta vedestä noustaan ylös hetkellisiin valonpilkahduksiin. Itse ajattelen levyn tarinana, vaikka lyriikat eivät kappaleiden mukaan etenekään kronologisesti. Siksi viimeinen raita on tietyllä tapaa pettymys, sillä siitä ei saa irti sitä, miten sota päättyi. Loppuratkaisu jääkin täysin kuulijan tulkittavaksi, mikä voi tietenkin parhaimmillaan johtaa mielenkiintoisiin ajatuskulkuihin. Seuraava pitkäsoitto voi jatkaa siitä, mihin tällä jäätiin.

This Is War on hyvin pitkälle aikansa ilmentymä: kylmä nykymaailma, nurkan takana odottavat kauheudet ja epävarmuus. Ja kaiken tämän keskellä pieni ihminen yrittäen löytää piristäviä hetkiä elämäänsä. Vaikka biisien koukut ovat toimivia eikä suureellisuudentavoite puske päälle, en usko, että lätty kestää aikaa niin hyvin kuin toivoisi. Paras Marsilaisten levy se on ehdottomasti.

Closer to the Edge edustaa levyn iloisinta puolta, ja sen parempaa keikkabiisiä saa hakea.

Juttu on mukaelma aiemmin kirjoittamastani arviosta.

Jotkut ovatkin varmaan tietoisia, että Placebo saapuu keikalle Helsingin Jäähalliin tämän viikon perjantaina. Itse en ole kyseiselle keikalle menossa, mutta tulevan keikan takia on ajankohtaista analysoida Placebon vuonna 1996 julkaistua debyyttialbumia sekä vähän suhdettani itse bändiin.

Ristiriitainen on se sana, joka kuvaa suhdettani Placeboon täydellisesti. Placebolla on toki kaksi loistavaa levyä, nyt käsiteltävänä oleva debyytti ja vuonna 2006 julkaistu Meds. Myös sinkkukokoelma Once More with Feeling: Singles 1996–2004 on erinomainen, sillä Placebo on jostain syystä iskenyt minuun yksittäisillä biiseillä, mutta levykokonaisuudet ovat jääneet laihoiksi kahta mainittua levyä lukuunottamatta. Suurin kompastuskivi on itse bändin pääjehu Brian Molko, jonka persoonallinen ääni alkaa ärsyttää pidemmän päälle. Eihän hän muutenkaan oikeasti ole mitenkään hyvä laulajana tai kitaristina. Toisaalta debyytin punkimpaan menoon ja medsin kaltaiseen elektronisempaan tyyliin Molkon laulu sopii erinomaisesti ja mitä keskivertoon soittotaitoon tulee, niin eihän se ole ikinä ollut esteenä menestymiselle tai hyville biiseille - sen on jo Nirvana ja monet muut yhtyeet jo aikoinaan todistaneet. Mitä tärkeintä itse biisit ratkaisevat ja Placebon debyytillä ne ovat järjestään erittäin toimivia.

Joku on joskus maininnut levyn tyyliksi Glam-Punk. Kyseinen ehkä hölmöltäkin kuulostava ilmaisu sopii levyn yleistunnelmaan varsin hyvin ja Brian Molkon androgyyninen imagokin oli jollakin tapaa glam. Levy soundaa siltä miltä vuonna -96 julkaistu debyyttilevy voidaan ajatellakin soundaavan - autotallilta. Kyseinen soundi sopii kyllä biiseihin mainiosti, ainoastaan hieman kuiviksi miksatut rummut ja välillä puuroutuva basso häiritsevät välillä. Levyllä ei kuulla perinteisten bändi-instrumenttien lisäksi kuin paikoitellen moog-syntikkaa sekä vähän eksoottisempana Didgeridoota biisissä I Know.

Mitä itse tärkeimpään eli biiseihin tulee, niin ne ovat pääosin mainiota. Jo äsken mainittu I Know on levyn parhaimmistoa johon Didgeridoo ja taustalle miksatut gongarummut tuovat tietynlaista leirinuotiovaikutelmaa. Myöskin rauhalliset Hang On To Your IG ja Lady Of The Flowers kuuluvat levyn parhaimmiston joukkoon. Rokkaavammat biisit toimivat myös hyvin ja levy alkaakin vahvasti Come Home ja Teenage Angst -biisikaksikolla. Lempparikseni levyltä nousee silti post-punkmainen Bionic. Biisimateriaali on siis pääosin hyvin toimivaa. Ainoastaan ärsyttävän kertosäkeen sisältävä sinkkunakin julkaistu Nancy Boy, sekä todella hahmottomaksi kokeiluksi jäävä swallow ovat selkeästi levyn heikompia biisejä.

Soitannollisesti levy on miellyttävä ja riffit ovat yksinkertaisella tavalla toimivia. Kunniamaininta pitää silti antaa äänitysseissoiden ja jälkeen bändistä keskinäisten kemioiden puutteen takia eronneelle Robert Schultzbergille. Jonka kikkailevat ja mielikuvitukselliset kompit tuovat välillä varsin suoraan kulkeviin biiseihin tarpeellisia rytmillisiä koukkuja. Muutenkin levyltä kuulee selkeästi soittamisen riemua ja oikeanlaista asennetta. Minkäänlaiseen ylimääräiseen liialliseen kikkailuun tai yliyrittämiseen ei sorruta vaan musiikki kuulostaa ennenkaikkea aidolta. Placebon debyytiltä on siis turha etsiä musiikillisesti nerokkaita biisejä, sydäntämurskaavaa tunnelmaa tai jättimäisiä kertosäkeitä. Se mitä taas löydät on hyvällä asenteella soitettua yksinkertaista, mutta toimivaa rokkia ja hyvä niin.

Ps. Levyn kansilehti on todella minimalistinen ja se sisältääkin tyhjien värisivujen ja perinteisen biisi- ja soittajalistan lisäksi  vain koomisella tavalla sijoitetun harvinaisen pienen bändikuvan.

Kun suurudenhullut ideat lähtevät käsistä

Julkaisuvuosi: 2009

Ensikosketus: julkaisupäivä

Helmeilevimmät biisit: Undisclosed Desires, Resistance, Mk Ultra, Exogenesis

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä cd+dvd digipack

Muse julkaisee uuden The 2nd Law nimisen albumin ensimmäinen lokakuuta. Bändi julkaisi tänään ensimmäisen virallisen singlen tulevalta levyltä joka kantaa nimeä Madness. Kyseinen biisi hämmentää itseäni ainakin todella paljon olemalla samalla huono, mutta toisaalta etenkin biisin kaksi viimeistä minuuttia ovat erittäin hyvää ja toimivaa musiikkia. Vähän samanlainen fiilis minulla oli vuonna 2009, kun kuuntelin The Resistancea - joka oli minulle lievä pettymys. Tänään kirjoitan siis kyseisestä levystä.

The Resistancella Musen suurudenhulluus lähti käsistä. Levy on todellista sillisalaattia sisältäen kolmiosaista sinfoniaa, groovaavia rokkibiisejä, ranskankielistä oopperaa, queen-pastisseja sekä tietysti flirttailua r'nb suuntaan. Kuten odottaa saattaa kokonaisuus ei nouse tämmösessä sillisalaatissa oikein esille. Ainoastaan levyn lopussa kuultava kolme osainen exogenesis sinfonia tuo levyyn tietynlaista punaista lankaa, joka on muuten välillä kadoksissa. 

Levyllä on monia kyllä monia hienoja yksittäisiä hetkiä. Huippuhetkiksi nousevat rokkaavat MK Ultra ja Unnatural Selection, selvästi elektronisin biisi Undisclosed Desires, sekä levyn komeasti päättävä ja jo mainittu Exogenesis sinfonia - jonka viimeisin osa Redemption on yksi Musen kauneimpia yksittäisiä biisejä. Biisin ja koko levyn kaunein hetki on puolessavälissä oleva mielettömän kaunis ja yksinkertainen nostatus ja sitä seuraava Matthew Bellamyn anteeksipyytävä laulu. "It's our last chance to forgive ourselves" Viimeistään tässä vaiheessa Muse osoittaa, että sillä on paikkansa universumissa. Muse pystyy halutessaan tekemään valloittavia ja maailmoja syleileviä biisejä, joista bändin jäsenien nerokkuus ja soittotaito tulevat esiin ilman turhaa egoilua.

Mutta, kun tämä suurudenhulluus ei pysy hallussa syntyy semmoisia biisejä kuin esimerkiksi United States OF Eurasia. Kyseessä on periaatteessa ihan mukava biisi, mutta tämä on täydellinen Queen-pastissi. Kyllä Musella riittää taitoa tehdä omanlaista musiikkia kuulosttamatta Queenilta. Lisäksi biisin outrona toimiva hidastettu versio Choplinin Nocturne In E-Flat Major, Op.9 No.2:sta on jotenkin turha, mutta kieltämättä kaunis yhdistettynä taustalla kuultavaan ihmishälinään. Kyseinen biisi vaihtuu hienolla tavalla seuraavana kuultavaan Guilding Lightiin, joka on valitettavasti myös levyn heikoimpia hetkiä. Biisissä ei ole periaatteessa mitään vikaan se on vaan äärettömän tylsä ja yksinkertainen eikä ihan hieno soolokaan auta biisiä nousemaan keskinkertaisuudesta.

En olekaan käsitellyt levyn alkupuolta, joka alkaa ihan hienosti groovavalla, mutta jotenkin etäiseksi jäävällä Uprisingilla, sekä kauniilla pianomelodialla ja hienolla kertsillä varustetulla Resistancella. Harmi vaan, että kyseisellä biisillä kuullaan levyn ehkä ärsyttävintä säkeistöä. 

I Belong To You, toi biisi joka on jollakin tavalla hauska, mutta ei oikeastaan avaudu kunnolla. Musen suurudenhulluusta kertoo taas biisin väliin ympätty osa ranskalaisesta oopperasta(?) Mon cœur s'ouvre a ta voix. Biisi on kyllä hauska ja Mattin ranskanlausuminen on koomista, (ei sillä että itse osaisin lausua paremmin) mutta jotenkin tämmösen ymppääminen keskelle biisiä kertoo nerokkuudesta tai sitten vaan turhasta kikkailusta ja kokeilunhalusta.

Vaikka nyt olenkin kirjoittanu The Resistancesta kriittiseen sävyyn on kyseessä silti ihan kelpo levy, jossa punainen lanka ja suurudenhulluus/kokeilunhaluisuus karkaa kuitenkin välillä käsistä. Sillä on monia hyviä biisejä, melkeinpä täysosumia. Jotkut kokeilut etenkin Undisclosed Desiresin elektronisuus ja rn'b henkisyys toimivat mainiosti. Valitettavasti levyllä on myös mainitsemia huteja. Kyseessä on Musen huonoin levy ja minulle lievä pettymys, mutta toisaalta on hienoa huomata, että Muse ei ole kangistunu vanhoihin kaavoihin ja tekemään sitä ABsolutionia tai Origin Of Symmetryä uudelleen ja uudelleen. Toivon vaan, että The 2nd Law:lla bändillä pysyisi punainen lanka käsissä ja kokonaisuus ei olisi niin sillisalaattia valumatta kuitenkaan tylsäksi radiopopiksi.

Ihana Shirley Manson ja märän asfaltin kaipuu.

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Automatic System Habit, I Hate Love, Sugar, Beloved Freak
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus

8.8

Electrorockin kuuma nimi tekee komean paluun musiikkiskeneen. Ei sillä, Butch Vig ei tuottajan roolissa ole tokikaan levännyt laakereillaan, mutta kokonaisen bändin edellisestä albumista on kuitenkin aikaa seitsemän vuotta. Se on pitkä pätkä, ja luodut melodiat ovat ehtineet kehittyä päässä pitkälle.

...Osittain kenties liiankin pitkälle. Not Your Kind Of People on yllättävän sliipattu kokonaisuus, joka menee ajoittain puhtaasti popin puolelle. Toisaalta debyyttilevyn kaltaista uhoa ja säröä oli turha odottaakaan. Yli 15 vuoden takaiseen, mustan kajalin ja verkkosukkahousujen kuvioittamaan maailmaan paluu tuntuisi sitäpaitsi liialta nostalgialla mässäilyltä ja fanien aliarvioimiselta. Vaikka self titledin jälkeisiltä levyiltä irtosikin helmiä, jäivät ne kokonaisuutena vaisummiksi. Nyt uudet biisit taas puhkuvat intoa ja tarttuvat korvaan aivan eri tavalla. Ja ennen kaikkea, levy tuntuu ehjältä.

Parasta Garbagessa on industriaalisoundien lisäksi aina ollut Shirley Manson. Suurisilmäinen ja voimakasääninen skottineito on naislaulajalistani numero uno, ja mimmin vokaalien tunnistettavuus on yksi Garbagen valteista. Vaikka Shirleylta ollaankin totuttu kuulemaan korkeita huutoja ja revittelyä, ovat herkempää laulua sisältävät I Hate Love ja Beloved Freak kaikin puolin levyn parhaimmistoa ja kuvaavat bändin eri puolia loisteliaasti - toinen purkaa ahdistusta, toinen vaivuttaa lempeään uneen. Musisoinniltaan ensisinkku Blood For Poppies edustaa bändin linjaa melko tarkkaan, tuoden kertosäkeellä jotain tuorettakin kehiin. En kuitenkaan missään nimessä nostaisi biisiä platan korkeimmalle jalustalle.

Loppujen lopuksi tasaisen varmalta levyltä ei pomppaa kovin montaa raitaa aistien suureksi herkuksi. Kaikkea ei tietenkään aina tarvitse verrata debyyttiin, mutta tottakai sen tenho pyöri osittain teiniangstissa ja grunge-estetiikassa, jotka osittain ovat menneen talven lumia. Odotankin kovin lätyn kuuntelemista syyspuhureissa. Tällä hetkellä kesää ennustava auringon lämpö tekee hallaa musiikille, jonka kuuluu täyttää se pieni synkkää riehumista kaipaava reikä sydämessä.

Paljailla pakaroilla voittoon

Lapko on yhtye joka jaksaa hämmentää. Aiemmin yhtye on jo kappaleiden nimillään osoittanut kieroa huumorintajuaan, mutta tuoreimman levyn ΓΟΛΕ (tästä lähtien Love) ennakkokampanjointi on vetänyt huiput. Ensimmäinen biisilohkaisu Love Is Sick And Wrong kesti liki seitsemän minuuttia ja sen kansikuvassa laulaja-kitaristi Ville Malja poseeraa pelkkä nahkatakki päällään. Tämän jälkeen julkisuuteen tuotiin levyn virallinen kansikuva, jossa Malja ja rumpali Janne Heikkonen poseeraavat pyllyt paljaana.

Ulkomusiikillinen hämmennys saattoi ehkä tuoda pienen pelon siitä, ettei levyn materiaali olisi kovinkaan kummoista. Olin nimittäin todella pettynyt yhtyeen edelliseen levyyn, A New Bohemiaan, joten odotukseni eivät olleet korkealla. Voi sitä yllätyksen määrää, kun levyn vihdoin sai kuultavaksi.

Sanon sen jo nyt, Love on Lapkon helposti paras levy. Edellisiltä levyiltä tuttu melodinen suoraviivaisuus kuuluu tälläkin levyllä, mutta tällä levyllä Lapko soi välillä todella raskaasti ja välillä todella kokeellisestikin. Molemmista paras esimerkki on Friends Are Flowers, joka alkaa todella synkällä bassoriffillä ja puolessa välissä kappale räjähtääkin silkaksi stadion-anthemiksi, jos nyt anthemissa voidaan laulaa, että "all you need is ice cream, flowers and pussy".

Levyn vaivattomuus ja vapautuneisuus kuuluu myös kilometrien päähän. Jos A New Bohemia kuulosti vähän pakotetulta, niin nyt Lapko kuulostaa rennolta joka kappaleellaan. Vapautuneisuus kuuluu juuri siinä, että kappaleet menevät suuntaan jos toiseenkin, eikä nämä "kikkailut" kuulosta itsetarkoituksellisilta. On todella hienoa kuulla levy, jolla kuuluu soittamisen ilo!

Love on yksinkertaisesti erinomainen levy. Lapko on kehittynyt ensimmäisistä levyistään todella paljon ja heidän asenteestaan huokuu positiivisessa mielessä tietty välinpitämättömyys. Lovella ei välitetä genrerajoista tai ennakkoluuloista, vaan paahdetaan menemään. Vielä kun sävellykset ovat todella timanttisia, niin en voi tehdä muuta kuin kehua ja suositella. Hieno levy!

999 asiaa, jotka pitäisi tehdä ennen kuolemaa.

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: 999, Tänd På, Beredd På Allt, Hänsyn

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä.

Levyn huumaavuus
9.2

...Ja yksi niistä asioista on nähdä Kent livenä - jos et siis jostain syystä vielä ole onnistunut kyseistä kokemusta repertuaariisi hankkimaan. Ruotsalaisrokkarit ovat nimittäin ehdottomasti parhaimmillaan lavalla, jossa etenkin vokalisti Joakim Bergin karisma pääsee oikeuksiinsa. Uuden, odotetun mutta jälleen kerran vähän vaivihkaa valmistuneen, platan biisit osoittavat jo studioversioina aiheuttavansa kylmiä väreitä myös siellä stagen puolella.

Rock-bändin elektronistuminen on puhuttanut paljon jo muutaman vuoden. Livenä kitaravetoiset rallit ja syntikkabiitit sekoittuvat toisiinsa, eikä eroavaisuuksia huomaa samalla tavalla kuin levyjä kuunneltaessa. Itseäni koneiden mukaan tulo ei kuitenkaan haittaa pätkän vertaa - ne tuovat raikkautta soundiin ja Jocken äänen eri tavalla esiin taustasta. Silti on sanomattakin selvää, että kesäfestareiden yleisön laulattamiseen parhaiten sopii avausraita ja ensimmäisenä singlenäkin julkaistu 999. Kaikessa eeppisyydessään ja yli kuuden minuutin kestollaan sen luulisi olevan pitkäsoiton viimeinen kappale, mutta tällä kertaa on toisin. Hännänhuipuksi jätetty kipale nimittäin kumartaa jopa dubstepin puoleen, ja on mollivoittoisuudesta huolimatta toiveikas.

Eipä sillä, Kent on aina osannut nostattaa biisin kuin biisin korkeuksiin, luoden ylhäisiä ääniaaltoja ja tarjoten oivan lähtökohdan muistojen soundtrackille, riippumatta kompin tahdista tai muista lähtökohdista. Varsinaisten slovareiden puuttuminen silti surettaa. Bändin uskomattomimmat vedot ovat juuri niitä melankoliaan upotettuja fiilistelyjä, jotka saavat sydämen särkymään pelkällä melodiallaan. Nyt toitotetaan, että ei olla valmiita pimeyteen. Hänsynillä olisi itseasiassa kaikki edellytykset kasvaa jonnekin 747'n likelle (no vähän liioitellusti, sillä eihän yhtä maailman parhaista biiseistä oikein voi edes hätyytellä), mutta vain, jos se kestäisi tuplasti pituutensa verran.

Rauhallisuuden lisäksi Kentin ja minun suhteeseeni ovat aina kuuluneet vahvasti vuodenajat - B-sidor ei voi olla mitään muuta kuin talvilevy, samoin Tillbaka till samtiden. Edellinen ja tämä ovat selkeästi kesäisiä kiekkoja. En jaksaisi odottaa bändin ja yleisön yhteislaulantaa kesän keikoilla, mutta katsotaan, miten pitkälle levy todellisuudessa jaksaa kantaa. Tällä hetkellä se tuntuu paluulta kotiin, joka on kokenut pienen muodonmuutoksen, mutta joka silti tuntuu yhtä tutulta ja turvalliselta.

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Melankolista poppista, joka kumma kyllä sopii kaikkiin vuodenaikoihin.

Kaupunki, joka ei koskaan nuku, synnyttää yllättävän paljon eteeristä musiikillista tuotantoa. Nykiläiskokoonpano Blonde Redheadin numerolla nimetty albumi on itseasiassa bändiltä jo seitsemäs, vaikka alkupään tuotanto on itseltäni ja kenties muiltakin jäänyt vähän pimentoon. Soundillisesti 2000-luvun levyt ovatkin olleet aiempia enemmän kallellaan unelmointiin, eivätkä niinkään kitaroiden tahkomiseen. Ovat siis osittain helpommin lähestyttäviä.

Yksinkertaistettuna levyn äänimaailma on kuin maitopohjainen ja hedelmäinen drinkki nimeltään Beach House, terästettynä hienoisesti ärhäkkyydellä ja The Smashing Pumpkinsilla. Yhtymäkohtia Warpaintiin löytyy myös, kun oikein korviaan höristelee. Italialaisveljeksistä ja japanilaissyntyisestä vokalistista koostuva trio on kuitenkin oma itsensä, vaihdellen tyyliään noisesta nu-gazeen ja kulkien useaa eri polkua eteenpäin.

Maistuvat kipaleet saavat enemmän fiilistelemään hetkeä kuin varsinaisesti tanssimaan, vaikka jälkimmäinenkin on keikalla koettu. Parhaat biisit sijoittuvat levyn alkupuolelle. Tämä on sinänsä harmi, sillä loppua kohden keskittymiskyky heikkenee ja ymmärrän myös sen, jos Kazu Makinon ääni alkaa jossain vaiheessa tökkiä. Se on imelä kuin Iisa Pykärillä, mutta siitä puuttuvat Iisan nyanssit. Biisien parhaimmistossa kuullaankin myös toista kaksosveljeksistä. Kaksi levyltä julkaistua musiikkivideota edustavat albumin kepeintä antia, kun omat lempparini keskittyvät karskimpiin vetoihin.

Poppailun ja surinan jälkeen herkistellään My Impure Hairin tahtiin, joskaan unenomaisuudessaan raita ei muista liiemmin erotu. Omasta mielestäni se voisi olla vieläkin rauhallisempi ja unta kannatteleva seitsemän minuutin pläjäys, joka toisi arvoisensa päätöksen levylle. Odotukseni ja toiveeni albumien viimeisiä raitoja kohtaan ovat toki jossain määrin epärealistisia, mutta niin usein ne myös toteutuvat, että eeppisyyttä alkaa pitää enemmän sääntönä kuin poikkeuksena.

Pienine kokonaisuutta hajottavine miinuksineen levy on kuitenkin todella kelpo ja kolahtaa kovaa. Yleensä yhdistän tietynlaisen musiikin tiettyyn vuodenaikaan, mutta samaan aikaan sävyltään tumma ja äänimaailmaltaan kepeä 23 saa soida ympäri vuoden.