Archive for heinäkuuta 2014

#392 Seven Dials

              Indie-iskelmää Iso-Britanniasta


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Into The Sun, On The Waves, From a Train
Löytyykö levyhyllystä: Deezer

Levyn huumaavuus
                                     7.1                                                                     
Roddy Frame on osa (brittiläisen) popmusiikin historiaa yhtyeensä Aztec Cameran ekan levyn tai vaikkapa tämän biisin ansiosta. Nykyään hän musisoi omalla nimellään ja saa edelleen aikaiseksi tunteikasta ja koskettavaa popmusiikkia.

Periaatteessa Seven Dials on vain miellyttävää indie-iskelmää, keski-ikäinen herrasmies esittämässä nostalgian sävyttämiä ammattitaidolla toteutettuja biisejä. Mutta herra Framen äänessä on viisautta ja lämpöä, joka nostaa itsessään vain laadukkaat biisit poptaivaaseen, ja muutamassa biisissä myös soitanta, sovitus ja melodiatkin ovat kohdillaan. Esim. On The Waves muistuttaa siitä, että aikanaan Roddy Frame teki hittejä ja päätösbiisi From a Train on pelkistetysti toteutettu popkaunokki. Alla oleva White Ponykin on hyvin ok.




Posted in , , , | 1 Comment

#391 Love Apparatus

                       Sielukas romantikko


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Show Me Who You Are, The Wonder Years
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

                                                     Levyn huumaavuus
                                                   
                                                        8.2                   

Tuomon The New Mystique herätti ansaitusti huomiota ja kehuja Suomessa julkaisuaikanaan keväällä. Levystä nauttimisen ohessa minun mieleeni tuli kysymys siitä, miten vertailukelpoinen levy on kansainvälisesti. Hyvinkin vertailukelpoinen, voin todeta kuunneltuani nyt Tuomon amerikkalaisen kollegan Jesse Boykins III:n myös keväällä julkaistua levyä. Mutta kyllä J B III:kin osaa soulin ja elektronisen tuotannon yhdistämisen vallan mainiosti.

Tuomon levyllä ehkä huomionarvoisinta oli hänen pyrkimyksensä kirjoittaa muustakin kuin naisista ja rakkaudesta tai edes lähestyä niitä hieman eri vinkkelistä, kuten vaikkapa Girlsissä. J B III taas pysyttelee koko levyn visusti rakkaudessa. Hän tosin lähestyy aihetta sielukkaasti, jopa spirituaalisesti, ja vaikuttaakin enemmän romantikolta kuin pelimieheltä. Tekstit eivät ole siis mitenkään mauttomia, ja omalla tavallaan tyylillä ja sielulla perinteisistä aiheista laulaminen keskittää huomion paremmin musiikkiin. Tuomon levyllä huomio kiinnittyi hetkittäin ehkä liikaakiin teksteihin ja musiikin lumo rikkoutui. Näin ei tapahdu Love Apparatuksen aikana.

Levyn parasta antia on lumoava musisointi yhdistettynä J B III:n laulantaan sekä vahva biisimateriaali. Biisistä toiseen miehen vaikuttava laulu ja melodiset ja rytmiset koukut saavat mukaan tunnelmaan. Pienenä heikkoutena Tuomoon verrattuna yksittäiset biisit eivät ole yhtä erottuvia ja omaleimaisia. Love Apparatus on kuitenkin erittäin vahva kokonaisuus. Vasta lopussa biisien taso notkahtaa hitusen: 4 Ever No More on ehkä turhankin kitkerä ja niin Make Believe kuin Heavenly Eyeskin ovat enemmän fiilistelyjä kuin kunnon biisejä. Loppukolmikkoa ennen levy on kuitenkin erittäin vahva kokonaisuus. Ja kyllä sieltä muutama biisi erottuukin: sykkivä videobiisi B4 The Night Is Thru, sielukas kutubiisi Show Me Who You Are ja seilukkaasti sykkivä The Wonder Years ovat hienoja yksittäisiä biisejä.  Kaiken kaikkiaan Love Apparatus on yksi vuoden soullevyistä, siinä missä Tuomon The New Mystiquekin.



Posted in , , , | Leave a comment

#390 Love and Hate

              Juurevasti rakkaudesta ja vihasta


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Not Too Well Acquainted, Kitten's Got Claws
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

                                          Levyn huumaavuus
                                                   
                                                  7.4                   


Joan Osborne on amerikkalainen pitkä(hkö)n linjan artisti, jonka uralle on osunut yksi hitti, One of Us vuodelta 1995. Muita hittejä hän ei ole tehtaillut, mutta levyjä häneltä on ilmestynyt suht tasaisesti, joukossa niin covereista kuin originaaleista koostuvia levyjä. Love and Hatelta löytyy 12 uutta biisiä, jotka käsittelevä parisuhteen eri vaiheita ja tuntemuksia juurevan poprockin keinoin.

Levyn pääpaino on hitaasti kehittyvissä tunnelmapaloissa, ja ne tarjoavatkin parhaat hetket. Upeutta lähestyvä Not Too Well Acquainted päättyy kauniiseen jousien ja torvien soitantaan, nimibiisi on kaunis balladi ja Kitten's Got Claws huokuu vaaraa ja särmää. Muutama suoraviivaisempi countrya ja bluesia kanavoiva rempseä rockpoppauskin levylle on päätynyt (Mongrels, Thirsty for My Tears ja Keep It Underground). Ne rikkovat hieman levyn kokonaistunnelmaa, ja huokuvat ehkä enemmän ammattitaitoa ja genretietämystä kuin aitoa tunnetta, mutta osoittavat että Joan Osborne osaa myös olla napakka. 

Love and Hate osoittaa, että Joan Osborne tietää amerikkalaisen populaarimusiikin perinteet ja osaa sen niksit. Ei haittaa, että levyltä ei uutta hittiä taida löytyäkään.


 

Posted in , , | Leave a comment

#389 Braveheart

                      Uhmaa ja herkkyyttä





Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Count, 3 Words, Don't Tell Me No
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                                  7.8    
               
Ashanti on amerikkalainen pop/r'n'b-artisti, joka ei ole mikään suuren luokan tähti ainakaan Euroopassa. Yhdysvalloissa Ashanti taisi kuitenkin kokea suurtakin menestystä 2000-luvun alussa. Sen jälkeen hänen ura ei ole ollut sielläkään vain voitosta voittoon kulkua. Braveheart on hänen ensimmäinen levynsä kuuteen vuoteen, ja levyltä löytyy Ashantille ominaisen pehmeyden ja herkkyyden lisäksi myös uhmaa ja vastoinkäymisten kautta voittoon -asennetta.

Braveheart on laadukas moderni amerikkalainen r'n'b-levy, jolta löytyy voimaballadeja, viettelevää petipuuhastelua, tiukkaa klubimeininkiä ja raikasta poppausta. Tuottajat hoitavat hommansa, vierailijat (French Montana, Jeremih, Rick Ross ja Beenie Man) myös ja Ashanti osaa loistavasti niin herkän kujerruksen kuin tiukemmankin laulallan. Laatu pysyy koko levyn mitan hyvänä, ja herkistelyt ja hitailutkin ovat oikein onnistuneita. Mulle kolahtaa silti parhaiten ärsyttävyyden ja nerokkudeen välimaastossa seilaava menevä nelosbiisi Count, rakkauden herättämistä ristiriitaisista tunteista kertova viettelevä 3 Words ja raikkaasti poppaava Don't Tell Me No.

Myös Ashantia vielä suuremmat amerikantähdet, Mariah Carey ja Jennifer Lopez, ovat julkaisseet uudet levyt. Ashanti ei ole ehkä ihan yhtä suuri tai tunnetttu diiva, ja ehkä tältäkään levyltä ei löydy suuria hittejä Euroopan radiokanaville, mutta väittäisin että levynä Braveheart on hyvinkin vertailukelpoinen moderni poplevy.

 

Posted in , , , | Leave a comment

#388 Shriek

                               Häröä poppailua



Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Shriek, Despicable Animal, Logic of Color
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                               
                                                 
                                     8.4                     


Baltimorelainen Wye Oak oli käsittääkseni kolmella ekalla levyllään hyvinkin pätevä indie rock -yhtye, jonka saundin pääpaino oli kitaroissa. Neljännellä levyllään duo on jättänyt kitarat taka-alalle ja ottanut mukaan elektronisia härveleitä. Uudenlainen toteuttamistapa tuntuu vapauttaneen kaksikon olemaan vielä luovempi ja omaperäisempi kuin ennen ja lopputuloksena on hienosti tarttuvaa melodisuutta ja kokeilevaa häröilyä yhdistävä levy.

Levy alkaa ja päättyy rauhallisissa tunnelmissa. Aloituskaksikko Before ja Shriek ja päätöskaksikko I Know the Law ja Logic of Color ovat kauniita popbiisejä, joissa pääpaino on Jenn Wassnerin raukealla äänellä. Niiden välissä on sitten härömpiä, enemmän kikkailevia, jopa progehtavia biisejä, joilla Wye Oak luo kauneuden lisäksi myös outoja ja hämmentäviä hetkiä. Vaikka keskiosan biisit haastavat enemmän kuin olisi väliksi, ne tekevät levystä samalla kiehtovamman ja Wye Oakista aidosti omaperäisen, ehkäpä jopa omaäänisen yhtyeen. Silti ilman alun ja lopun hieman vapautuneempaa poppausta levy ei olisi yhtä nautittava kuin se on nyt.

Levyn videobiisit tuovat hyvin esiin sen omaperäisyyttä. Alla The Tower:
 

Posted in , , | Leave a comment

#387 Trouble

                                  Ajatonta poppailua


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Sullivan, It's Not Serious, Last Words, Sunship
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                                                       
                                                  8.2


Brooklyniläinen Hospitality on huolelliseen säveltämiseen, sanoittamiseen, sovittamiseen ja toteuttamiseen uskova bändi, joka osoittaa toisella levyllään osaavansa myös hitusen rokata ja tanssittaa, vaikka pääpaino onkin herkällä ja kuulaalla poppaamisella. Rokkaamista edustaa ehkä parhaiten videobiisi I Miss Your Bones ja tanssiaskelia voi koittaa ottaa Last Wordsin aikana. It's Not Serious on levyn pophelmi ja herkistely sujuu etenkin levyn jälkipään biiseillä (Sullivan, Sunship, Call Me After). Ei levyn alkukaan kehno ole, vaan Trouble on alusta loppuun ilahduttavaa ja sopivan omaleimaista ajatonta indie poppia. 

 

Posted in , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.