Helmeilevimmät biisit: My Big Mouth, Stand By Me ja I Hope, I Think, I Know
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus:
6.0
Vuonna 1997 Oasis oli maailman huipulla. Bändin kakkoslevy (What's The Story) Morning Glorya myytiin kuin vettä Saharassa ja kaksi loppuunmyytyä konserttia 150 000 ihmistä vetävällä Knebworth Parkilla nostivat yhtyeen itseluottamuksen stratosfääreihin. Lopputulos onkin musiikillinen kuva kokaiinin yliannostuksesta.
Be Here Now ei voisi alkaa juuri muulla äänellä kuin lentokoneiden hurinalla. Nyt ollaan niin monessa mielessä isouden äärellä, ettei levyä kuunnellessa voi kuvitella itseään muuna kuin vaatimattomana muurahaisena. Biisien kestot ovat lähes poikkeuksetta yli viisiminuuttisia, eikä parin ensimmäisen levyn jämäkkyydestä ole kuin rippeet jäljellä. Eikä biisien nimissäkään ole säästelty. D'You Know What I Mean, Magic Pie ja It's Gettin' Better (Man!!) ovat nimiä, jotka eivät voi syntyä muuta kuin manchesterilaisessa, kokaiinin ja oluen kyllästämässä päässä.
Jos levyn pöhöttyneisyydestä ja massiivisuudesta pääsee yli, mikä on tehtävä sinänsä, on ilmaisu silkkaa Oasista. Niin hyvässä kuin pahassakin. Melodiat ovat Noel Gallagherin sävellyskynälle omaisesti tarttuvia ja vetoavia. Mutta kun laadunvalvonta on ollut vähän turhankin itsevarmaa, niin hyvätkin kappaleet kärsivät aivan tolkuttomasta toistosta. Pitkissä kappaleissa pitäisi olla tarpeeksi muuttujia, että ne jaksavat kiinnostaa koko kestonsa, mikä on ilmeisesti studiossa unohtunut totaalisesti. Toisaalta kertomusten mukaisilla päihdemäärillä en sitä ihmettele.
Be Here Now on vaikea levy, mutta ei vaikean levyn käsitteen mukaisesti. Be Here Now on vain niin yliampuva joka suunnalla, ettei sitä voi kerta-annoksena nauttia millään. Siksi suosittelenkin levyn nauttimista pienissä annoksissa. Silloin siitä voi saada jotain muutakin irti kuin yliannostuksen.
Julkaisuvuosi: 1997 Ensikosketus: 2012 (kokonaisuutena) Helmeilevimmät biisit: Hypnotize, Last Day, Notorious Thugs Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus 5.3
The Notorious B.I.G. oli iso mies. Iso nimi, isohko vyötärönympärys ja iso legenda. Lauri valitsi ysäriteemaiseen arvontaan levyn, joka julkaistiin vain muutama viikko tähden kuoleman jälkeen. Jos joku on autuaan tietämätön ampumavälikohtauksesta ja East vs. West -asetelmasta, menköön hän osoitteeseen google.com. Minä en ole historiankirja.
En myöskään ole tämän genren suurin fani, se tiedetään. June + rap = uh-oh. Avatessani levyn kuvainnollisen kannen kuulosti 1990-luvun rap tänä päivänä aluksi hengettömältä. Missä ovat boustaavat basarit ja kaikki se uho? Loppujen lopuksihan tilanne on juurikin päinvastainen: nykypäivän asenne on näennäistä, kun taas pari vuosikymmentä sitten biisien sanomaa (sanomattomuutta) ei tarvinnut piilottaa kiiltävän pinnan alle. Täysin räpitön menneisyyteni ei suinkaan ole, mutta henkilökohtaisesti olin aina enemmän 2Pacin tyttöjä. Asialla ei ollut mitään tekemistä välirikkojen, ilmansuuntien tai muiden ulkomusiikillisten asioiden kanssa. Pidin 2Pacista. Se riitti. Astuminen Biggien reviirille tuntui pettämiseltä.
Life After Death sallii rennon huojumisen ankarienkin lyriikoiden tahtiin. Sanoitukset kertovat samoista asioista, mihin aiemmin mainitun kalifornialais- (tai lähestulkoon kenen tahansa) räpäyttäjänkin teksteissä on törmätty - veljeydestä, elämän epätasa-arvoista, köyhyydestä, kaduista, omakehusta, pimuista. Tupla-albumi on pitkä, hivenen liian pitkä omaan makuuni, ja esimerkiksi interludet tuntuvat turhilta täytteiltä. Life After Death sisältää hankalasti aukeavien raitojen lisäksi muita aavistuksen melodisempia, radiosoittoon soveltuvia biisejä (ks. alla). Playa Hater ei melkein edes mene rap-kategoriaan runsaine vokaaliosuuksineen - niiden laadusta ja tarpeellisuudesta voidaan sitten olla montaa mieltä. Nimenomaan tämän suuren vaihtelun sekä puuttuvan turhan blingin takia levy jaksaa kiinnostaa, vaikka osa kappaleista kuulostaakin täysin toistensa toisinnoilta.
Fiittaajia levyltä löytyy useita, aina Sean Combsista ja Jay-Z'sta D.M.C.'iin. Tämä on kuitenkin Biggien levy. Vierailijat eivät tungettele, vaan tuovat vain pientä variaatiota massaan. Aikoinaan levy sai reippaasti kiitosta sekä kriitikoilta että yleisöltä. Sitä, miten paljon Biggien kuolema vaikutti asioihin, on mahdoton sanoa. Life After Death on kuitenkin yksi myydyimmistä rap-levyistä ikinä, enkä sinänsä ihmettele asiaa yhtään. Liian pitkä se silti on.
Julkaisuvuosi: 1997
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Josie, A New Hope, Degenerate
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus:
4,1
Punkpopin nousu hittilistoille 90-luvun puolivälissä on yksi ysärin leimallisimpia musiikki-ilmiöitä. Senpä vuoksi onkin onni, että Juho valitsi teemaviikollemme noin 50 minuuttia pikapoppausta. Blink-182:n Dude Ranch oli minulle ennestään tuntematon levy, mutta tiesin bändin toki muutamasta myöhemmästä hitistä, joiden perusteella pidin Blink-182:ta Green Dayn pieruhuumorista ja kaljoittelusta kiinnostuneena amispikkuveljenä. Ja kun levyn kannessa komeilee pari härän kiveksiä, ajattelin ja pelkäsin, että Dude Ranch on varmasti huonon huumorin juhlaa.
Etukäteisoletukseni ja -pelkoni eivät käyneet toteen, sillä Dude Ranch ei ole kovinkaan hauska levy. Teinien tunnekuohuja pursuavat sanoitukset ovat paikoin paikoin hirvittäviä (”Lazy, laid back, maybe you’re just on crack”), harvakseltaan kivoja (Josie on hellyyttävä kiitoslaulu tyttöystävälle) ja enimmäkseen aikuiselle ihmiselle täysin merkityksettömiä. Pahempaa on kuitenkin se, että en sinnikkäistä kuunteluyrityksistä huolimatta törmännyt kovinkaan moneen kiinnostavaan melodiaan tai tarttuvaan kertosäkeeseen, joita Enema of the Staten hiteissä sentään oli (epäilemättä kaikki bändin fanit silti palvo(i)vat Dude Ranchiä ja pitävät esimerkiksi What’s My Age Againia kaupuallisena köntsänä).
Yllättävästi ne asiat, joita etukäteen eniten pelkäsin (kullijutut ja yleinen hassuttelu), paljastuivat levyn ilahduttavimmiksi piirteiksi. Degenerate on täysin pöhköä urpoilua (mikä on toki positiivista), mutta se on myös ainoa biisi, jonka aikana vähän tekisi mieli hyppiä ja remuta. Vielä parempi on A New Hope, jossa haikaillaan Prinsessa Leian perään. ”And even though I'm not as cool as Han/ I still want to be your man.” Jumalauta sentään, kunnon nörttianthem! Tällaista enemmän!
Ilman nostalgian tarjoamaa suojakerrosta Dude Ranch sai aikaan pari lyhyttä ilon hetkeä, mutta myös paljon turhautumista ja silkkaa pitkästyneisyyttä. Epäilen kuitenkin, että jos olisin saanut tämän levyn käsiini 12-vuotiaana, olisin innostunut hurjasti. Teini-ikä on aika vekkulia aikaa.
Julkaisuvuosi: 1997 Ensikosketus: 2012 Helmeilevimmät biisit: Smoke, Pigeons and Crumbs Löytyykö levyhyllystä: Ei
Vuoden 1997 teemaviikko jatkuu. Tuolloin australialainen tytön tyllerö, näyttelijänäkin tunnettu Natalie Imbruglia julkaisi oman debyyttinsä. Allekirjoittanut (ja varmasti aika moni muukin) muistaa tämän kauniin naisen varmaan parhaiten ensimmäisen Johnny English-leffan kaunottarena. Jutta nakitti mulle Left of the Middlen, johon en ole koskaan tutustunut ennemmin muuten kuin Torn-hittisinkun osalta.
Muistan kun vuosi taakseperin Jarmo arvioi Alanis Morrissetten Jagged Little Pillin. Natalie Imbruglian Left of the Middle liikkuu aikalailla samassa pop-sarjassa: parin hitin varaan rakennettu platinalevy, jonka ansaitsemista vuosittaisista musiikkipalkinnoista olisi rakentanut ysärinä vaikka kokonaisen omakotitalon. Onkin hyvä kyseenalaistaa, että onko näissä kaiken maailman Grammy-nimityksissä (Best New Artist, Best Female Pop Vocal Performance, Best Pop Vocal Album) mitään perää? Onko Left of the Middleä mielenkiintoista kuunnella? Vastaus kuuluu että: on.
Natalie Imbrugliassa on karismaa. Torn-hitistä en oikein ole koskaan välittänyt mutta kulttisuosikin veroisen maineen saanut kuudes raita Smoke löi minut ällikällä: Erittäin rautainen sävellys Natalie Imbruglian tulkitsemana sai mun leuan loksahtamaan. Missä tätä biisiä on oikein piiloteltu nää kaikki vuodet! Hitaalla temmolla varustetut biisit, kuten Pigeons and Crumbs iskevät paljon paremmin kuin nopeammat. Rauhallista poppia, jonka tahtiin voi huokailla elämän suuria kysymyksiä ja siemailla viiniä.
Harmi vain, että Left of the Middlestä noin puolet on vain yhdentekevää listapoppia, jonka uudelleenkierrätettävyysarvo on melkoisen heikko. Onneksi levy tarjoaa muutamia toivon välähdyksiä - Left of the Middlestä jää sittenkin ihan hyvä mieli. On maailmassa tehty huonompiakin yli 6 miljoona kopiota myyneitä pop-levyjä.
On taas aika teemaviikon ja tällä kertaa matkustamme 15 vuoden päähän vuoteen 1997. Itselleni arpaonni heitti kohdalle Biospheren ambient-eepos Substratan, joka on osoittautunu minulle todella ja haluan vielä korostaa todella hankalaksi palaksi.
Substrataa en pysty arvioimaan musiikkina ollenkaan. Se on liian vaikeaa kuvailtavaksi, siitä on liian vaikea sanoa mitään järkevää adjektiivia - tämä ei ole musiikkia, tämä on äänimaisemaa. Levyä kuunnellessa tuntuu siltä, kun katsoisi maisemaa, jota maalataan siveltimen sijasta äänillä. Kyseinen maisema ei vaan millään tavalla hahmotu missään vaiheessa vaan jää todella abstraktiksi. Ainoa todellinen mielikuva on levyn avaava intromainen As The Sun Kissed The Horizon. Kappale nimenomaisesti tuo mieleen rauhallisen hetken kun aurinko osuu taivaanrantaan ja taustalla kuuluu meren pauhe, lokkien ulina ja kaukaisuudessa nousevan lentokoneen ääni. Kyseisen lentokoneen ääni ikäänkuin johdattelee kuulijan sisälle levyn tunnelmaan.
Mitä äänimaisemasta voisin sanoa, se on painostava, äärimmäisen hidas ja todella minimalistinen. Tunnelma pysyy läpi levyn hyvin kasassa, mutta onhan tämmöisen äänimaiseman kuunteleminen todella haastavaa ja raskasta ja vaatii keskittymistä, sillä levyn luoma tunnelma ei aukene taustamusiikkina vaan vaati keskittymistä. Eihän kuvataidettakaan pitä tulkita vaan nopealla vilkaisulla vaan vaatii keskittymistä pienempiikin yksityiskohtiin. Jokainen näkee asiat eri tavalla ja eritoten kuulee eri tavalla. Substratan toimivuus riippuukin siitä, tykkääkö levyn luomasta äänimaisemasta vai ei.
Siitä päästäänkin levyn arvioitiin. Pitääkö tätä arvioida musiikkina vai taideteoksena, miten voin antaa tälle arvosanan? Levyn hienous on kuten jo sanoin sen luomassa tunnelmassa. Biosphere hallitsee tunnelman ja tilojen luomisen äänillä, mutta tekeekö se levystä hyvän? Jos haluaa musiikilta jotain tarttumapintaa ja oikeita melodioakulkuja, niin Substrata ei ole sinun valintasi. Jos taas haluat musiikilta haastavuutta ja äärimmäisen pitkälle mietittyä tunnelmanluomista on Substrata kuuntelemisen arvoinen. Itse en tiedä tykkäänkö tästä vai en, mutta päätän antaa arvosanan levyn muodostamasta äänimaisemasta enkä itse musiikista.
ps. levyn kansikuva kertoo itseasiassa hämmentävän hyvin miltä levy kuulostaa.
Julkaisuvuosi: 1995
Ensikosketus: Hyvin kauan sitten
Helmeilevimmät biisit: Fairfax Scene, Reaching out from Here, Wilder
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
8,1
Rate Your
Musicissa lueskelen mieluiten arvioita, joissa ruoditaan levyjä biisi
kerrallaan. Vaikka tämä ei teekään oikeutta albumille taiteenlajina (kyllähän
hyvä levy on rutkasti enemmän kuin osiensa summa), ajattelin testata samaa
tässä ja nyt. Koittakaa jaksaa, kirjoituksesta tullee pitkähkö.
The Boo
Radleys aloitti uransa kenkiintuijottelelijoina, mutta vuonna 1995, brittipopin
myydessä kuin Oltermanni ja Ruispalat, myös The Boo Radleys sai osansa
menestyksestä melodisella, kevyen psykedelisellä ja laadukkaan poppaavalla Wake
Up! -levyllään. Tämä nuoruuden suuri suosikkini on ollut autossa työmatkamusiikkina
muutaman päivän. Levyn avaus (ja suurin hitti) Wake Up Boo! onnistuu samanaikaisesti
sekä hymyilyttämään että vallan kamalasti ahdistamaan sateisina ja pimeinä
marraskuun aamuina. Rivakan temmon, kivan kitarasoundin ja mahtavan c-osan vuoksi
biisiä ei pysty vihaamaan, vaikka positivisuutta onkin annosteltu kauhakuormaajalla
ja vaikka torviosasto vie biisin aika viihteellisiin tunnelmiin.
Seuraavan
biisin kohdalla (Fairfax Scene – mikä ihana kappale!) olen jo iloinen siitä,
että minulla ylipäänsä on työpaikka, jonne aamuisin mennä (ei mikään
itsestäänselvyys humanistille!) ja että asiat ovat muutenkin tolallaan. ”Oh
come on listen to me, I can’t complain I got it easy. I’ve got everything I
thought i always wanted.”
Wake Up
Boo!:n tavoin It’s Lulu on myös kovasti hitikäs. Biisiä rasittavat samat vaivat
kuin Wake Up Boo!:takin, mutta samat ominaisuudet myös tekevät biisistä
kivahkon rallattelun. Tyystin muuta on levyn neljäs biisi, Joel, joka on
erinomainen esimerkki siitä, että The Boo Radleys ei tee edes hittilevyä
helpoimman kautta. Reilussa kuudessa minuutissa ehditään aloitella
rauhallisesti Paul McCartneyn The Beatles-biisien hengessä, upottautua
groovaavaan meluun ja noin kolmen ja puolen minuutin kohdalla porskutella
hetkeksi takaisin pinnalle koukukkaalla laulumelodialla, minkä jälkeen onkin
hyvä ambientkelluskella lähtöpisteen kautta maaliin.
Find the
Answer Within -kipaletta eivät pysty pilaamaan edes torvipörähtelyt, sillä
biisissä on hienoa rumpalointia, mahtavaa kitaransoittoa, upea kertosäe, mainio
kertosäettä edeltävä mikälie (pre-chorus kait) ja sopivan löydä c-osa. Noin
sitä pittää!
Reaching out from Here on puolestaan albumin hienoin
biisi. Melankolinen
slovari, jossa on kertosäe, jonka vuoksi Gallagherin veljekset olisivat vaikka loikanneet
ManUn joukkoihin sekä c-osa ja kitarasoolo, joista tulee mieleen Neil Young
hyvänä päivänä. Eikä biisissä ole kerrassaan mitään ärsyttävää! Kolme minuuttia
silkkaa poptäydellisyyttä.
Martin, Doom
It’s Seven O’Clock piinaa ensimmäiset noin 40 sekuntia herätyskellon äänillä
(tässä vaiheessa levyä olen yleensä jo kotimatkalla, muuten lätty lentäisi ulos
Rellun ikkunasta), mutta käynnistyttyään paljastuu mainion häröileväksi
popbiisiksi, jota rasittaa se, että mieleen tulee Brainpool, ruotsalainen
kakkosdivaritason voimapopbändi, jota nuoruudessani kuuntelin samaan aikaan
kuin Wake Up!ia.
Stuck on
Amber puolestaan on noin puoli minuuttia huuliharppua ja huohotusta, kunnes
biisi heittäytyy pavementiksi noin pari vuotta aiemmin, kuin Blur keksi kokeilla
samaa temppua. Valitettavasti The Boo Radleys on liiankin kunnianhimoinen
poppoo, sillä loppupaisuttelun jouset saavat bändin kuulostamaan noin tusinalta itseään huonommalta bändiltä, jotka brittipoppäissään yrittivät
kuulostaa majesteettiselta.
Kahdeksan erinomaisen
mutta venkoilevan biisin jälkeen alan tavallisesti vähän väsyä, eikä Charles
Bukowski Is Dead auta lainkaan. Asiat eivät ole hyvällä mallilla, jos
hassuttelu naurattaa enemmän laulajaa kuin kuulijaa. Toki alle kolmen minuutin
biisi ehtii lipsahtaa hupsuttelusta happotripiksi - eihän tämä muuten olisi Boo
Radleys -levy! Bukowski-biisi seuraava 4am Conversation ei musiikkiesityksenä ole ikimuistoinen, mutta on se kuitenkin sen verran rauhallinen ja kaunis kappale, että edellisen
biisin aiheuttama tympääntyneisyys laantuu.
Yhdestoista
raita, Twinside, on yksi levyn monista hienoista ja hitikkäistä joskin hivenen
paisuneista popbiiseistä, mutta vielä parempaa on tulossa: Yesterday-pianolla
starttaava Wilder on The Beatlesia, kaunista ja upea päätös vaiheikkaalle
albumille. Noin kymmenen vuotta sitten Robbie Williams myi Wilderin kaltaisilla
mutta huonommilla slovareilla enemmän levyjä kuin ihmisjärki kykenee
ymmärtämään.
Wake Up!:in
jälkeen The Boo Radleys päätti julkaista kaupallisen itsemurhan, joka
valitettavasti onnistui yli kaikkien odotusten. C’mon Kids oli kaupallisesti valtava
floppi, mutta musiikillisesti laadukas, mielenkiintoinen ja meluisa vastinpari
hittilevylle. Suosittelen tutustumaan molempiin. Ainakaan rahasta urakka ei jää kiinni, sillä molemmat levyt maksavat huuto.netissä kolikon tai pari.
Julkaisuvuosi: 2012 Ensikosketus: 2012 Helmeilevimmät biisit: Swerve City, Leathers, Gauze, Rosemary Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Tutustuin uuteen Deftones-albumiin viime viikolla ja täytyy sanoa, että olipa huikea kokemus. Parin vuoden takaisella Diamond Eyesillä takaisin kiinnostavaksi metallibändiksi noussut sacramentolaispoppoo todistaa, että nyt ollaan todellakin musiikillisesti oikeilla raitella. Koi No Yokanissa on sitä kuuluisaa munaa.
Bändin albumeista ei ole koskaan puuttunut tunnetta. Chinon äänessä on ripaus emobändien tuskaisuutta, loistavan kirkkailla kitarariffeillä leikkaisi vaikka metallia ja lyriikat osuvat ainakin meikäläisen tajuntaan. Uudella levyllä Deftones tekee todellakin sitä, minkä se osaa parhaiten ja jättää epämääräiset Saturday Night Wrist-kokeilut synkkään unholaan.
Koi No Yokanin biisimatskussa on mukavasti vaihtelua. Jokainen kappale on erilainen, suorastaan atmosfäärinen kokemus. Koko ajan odottaa mielenkiinnolla miten biisit jatkuvat/muuttuvat. Meno voi aluksi olla tosi rauhallista mutta sitten jostain yläilmoista kiitää yhtäkkiä rajuakin rajumpi kitarariffi kuorrutettuna Chinon ähkimisellä - varsinkin Leathers-kappaleessa tästä saa tosi makiat kiksit. Biiseistä Leathers, Rosemary ja Gauze kiilaavat suoraan Deftonesin parhaiden kappaleiden joukkoon.
Koi No Yokan on loistava lätty. Voisin jopa sanoa, että kokonaisuutena kovempi kuin parin vuoden takainen Diamond Eyes.
Helmeilevimmät biisit: Apinoiden planeetalla, Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas, Kylän pahalla puolella, Ees jotain positiivista, Luuleksä et mä oon huvikseni näin sekaisin
Löytyykö levyhyllystä: Eiköhän se julkaisupäivänä jo löydy
Levyn huumaavuus:
9.0
Teemu Bergman on mies lukuisien hienojen yhtyeiden takaa. Suurimmalle osalle tutuin on Kakkahätä-77. Uusi yhtye jatkaa yhtä ytimekkäällä nimellä ja ehkä vielä jopa ytimekkäämmällä musiikilla.
Pää Kiin juttu on melodinen punk Buzzcocksin ja The Undertonesin hengessä. Bergmanin tyyliin homma on vain vielä räkäisempää ja rosoisempaa, ja uskaltaisinko jopa sanoa, että iskevämpää.
Karuudestaan huolimatta Pää Kii miellyttää. Sävellykset ovat perinnetietoisia olematta kumminkaan pastisseja ja Bergmanin melodiantaju on aivan omaa luokkaansa. Jo avauskappale Apinoiden planeetalla ja "Tehis"-Otto Grundströmin laulama Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas väläyttävät sävellyskynän olevan kovimmassa terässä ehkä koskaan. Levy on muutenkin priimaa täynnä ja biisitkin pysyvät kiitettävän tasalaatuisina. Puoli tuntia kuluu siis todella rattoisasti levyn parissa.
Pää Kiitä kuunnellessa tuntee olonsa samalla kiitolliseksi, että nostalgiseksi. On hienoa, että joku pitää vanhaa kunnon genreä kunniallisesti hengissä ja tekee sen samalla sellaisella tyylillä, ettei esikuvien kopioimisesta tarvitse syytellä. Vielä kun biisitkin ovat sen verran kovia, ettei tarvitse edes olla genren kovimpia faneja levystä nauttiakseen, niin Pää Kiin debyytin voi sanoa olevan vuoden kovimpia punk-julkaisuja. Joten paas tosta alta kuunnellen, levyn kun saa kaupoista vasta 30.11.!
Helmeilevimmät biisit: Berlin, Human, Best Day, Heart Of Me
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
7.8
Päätin kirjoittaa tänään levystä, joka löytyy levyhyllyäni koristamasta. Alkupäästä hyllyä löytyikin Carpark Northin toinen levy All The Things For The All People. Monet muistavat Carpark Northin pienimuotoisesta hitistään Human, joka on kyllä todella mainio biisi musiikkivideotaan myöten. Harmittavasti monille bändistä on jäänyt mieleen vain tämä biisi.
Musiikillisesti Carpark North ammentaa ideoitaan samasta aarrearkusta yhdessä tanskalaisten kollegoidensa kanssa. Bändi ei ole löytänyt niin hienoja musiikillisia aarteita kuten esim. Mew, mutta on silti selkeästi keskivertoa vaihtoehtoista rokkia kiintoisampaa tavaraa. Tästä on jo osoituksena jo mainittu Human, joka on järkevästi pidetty vain vähän yli parin minuutin pituisena. Toki levylle mahtuu myös muita mainioita hetkiä.
Levyn aloittava Berlin on kiehtoo hienolla kertosäkeellään ja tomikompilla. Biisi myös huipentuu Musemaiseen runttaukseen, joka sopii siihen erinomaisesti. Kyseinen särökitaravalli ei sovi silti kaikkiin biiseihin. Esimerkiksi Song About Us ja Newborn toimisivat paljon paremmin ilman turhan junttaavia kertosäkeitään. Toisaalta taas mahtipontisella kitarasooloon huipentuvaan Runiin kerrostalon kokoiset kitaravallit sopivat erinomaisesti.
Rauhallisemmat biisit ovatkin levyn valttikortti. Rest, ja etenkin äärimmäisen nätti levyn päättävä viuluin varustettu Heart Of Me ovat erinomaisia biisejä. Jälkimmäisessä kappaleessa kuulee selkeitä kaikuja jo mainitusta Mew:stä. Itselleni levyn parhaimmaksi biisiksi nousee Best Day, joka viehättää bassolinjallaan. Biisi on erittäin yksinkertainen ja paikoitelleen musiikillisesti jopa junnaava, mutta jollakin tapaa äärimmäisen toimiva. En tiedä onko tässä osasyynä biisin hieno musavideo.
All The Things For The All People on vallan mainio levy ja sisältää monia muitakin hyviä biisejä, vaikka ei olekaan mikään mestariteos. Silti tähän levyyn kannattaa tutustua, jos sympaattinen tanskalainen vaihtoehtoinen rokki on kolahtanut sinuun aiemminkin.
PS. Levyn omistajana voin sanoa, että lyriikat on korvattu tyylikkäillä jokaiseen kappaleeseen erikseen sopivalla valokuvalla. Näin erityisesti valokuvaajan näkökulmasta tämä pieni taiteellinen yksityiskohta ilahduttaa minua.
Helmeilevimmät biisit: Plague, Kerosene, Sad Eyes, Insulin
Löytyykö levyhyllystä: Eip
Levyn huumaavuus
6.7
Minun ja Crystal Castlesin suhde ei alkanut ruusuisesti. Bändi sai muutama vuosi takaperin hurjan hypen taakseen ja minä lähinnä kavahdin bändin kakofonista anarkiaa. Halusin elektronisen musiikkini täysin erilaisessa muodossa. Eikä Flow'n myöhästymisdiivailu asiaa paljoa parantanut.
Tuli toinen levy, tuli pari nähtyä keikkaa ja se Robert Smithin laulama sinkku ja olin pähkinöinä. Kolmatta levyäkin tuli odotettua melkoisessa kiimassa, kun ensisinkku Plague niin sanotusti räjäytti.
Siksi kolmas levy onkin melkoinen pettymys. Tavallaan asiat ovat menneet parempaan, koska kolmonen on aiempia levyjä selkeästi seesteisempi, melodisempi ja siten helposti lähestyttävämpi, mutta samalla se on tylsin Crystal Castlesin levy. Kappaleet talsii hyvin samoja polkuja pitkin, eikä bändi ole onnistunut keksimään pyöräänsä uudelleen. Anarkian kautta tullut luova hulluuskaan ei välity levyltä kahden ensimmäisen lätyn tavoin. Oikeastaan vain Sad Eyes ja Insulin löytävät vanhan ytimen. Jälkimmäinen varsinkin.
Ja toinen asia mikä suoraan sanottuna vituttaa nyt on Alicen laulut. Kun joka puolella toitotetaan lyriikoiden olevan kantaaottavia ja rajuja, niin miksi ne on miksattu, efektoitu ja laulettu niin, ettei niistä ota kukaan selvää. Samaa efektiä on ollut aiemmissakin levyissä, mutta aiempaa melodisemman ilmeen kanssa laulujen heikkous erottuu pahemmin ja laittaa ärsyttämään.
Yksittäisinä biiseinä Kolmonen toimii. Niin kuin jo totesin aiemmin, melodisuus tuo yhtyeen lähemmäksi kuulijaa, eikä vieraannuta alituisella paahdollaan. Kokonaisuutena se on vain liian yksipuolinen, eikä onnistu yllättämään. Joku voi nähdä nämä kehityksenä, mutta minulle nämä ovat asioita, joita en Crystal Castlesilta toivo.
Helmeilevimmät biisit: Night of the Hunter, Hurricane, Stranger in a Strange Land
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
8.8
Joka tytön päiväunipoikaystävän Jared Leton luotsaama Thirty Seconds To Mars viehätti toisella levyllään meikäläistä suuresti. Ja miksipä ei olisi, kun meneillään oli kunnon angstinen emoilu- ja rokkikausi. Siksi odotukset kolmatta plattaa kohtaan olivat hieman varautuneet. Mutta turhaan - ensimmäinen ilmoille heitetty sinkku Kings and Queens vakuutti luomalla kylmiä väreitä iholle, eikä loppulevykään pettänyt.
This Is War on tietyllä tapaa aiempaa kahta levyä kevyempi ja herkempi tuotos. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole mikään lo-fin ilmentymä, sillä kuten nimikin kertoo, paatosta ja synkkyyttä ei ole säästelty. Tämä siitäkin huolimatta, että ne kaikista infernaalisimmat kitarasärinät loistavat poissaolollaan samalla, kun entinen nelikko on kutistunut kolmikoksi. Levyltä irtoavia teemoja ovat koneellisuus, sodan traumat, uhma ja yhteiseen päämäärään pyrkiminen. Raspikurkun vastapainoksi vokaaleissa on paljon korkeita ääniä, jotka houkuttelevat mukaansa ja intro toimiikin suorastaan kuin veden nymfi, huumaannuttaen kuulijan seuraamaan mukaansa syvyyksiin.
Musiikillisesti levy on hienojakoisempi kuin edelliset, ainakin kappaletasolla. Tokikaan samojen soittimien käyttäminen biisistä toiseen ei tuo loputtomiin monipuolisuutta, mutta äänissä on kerrostuneisuutta ja paljon pieniä kulmia. Sekametelisoppaa ei kuitenkaan synny, sillä vastapainona käytetään lähes täysin hiljaisia kohtia - aivan kuten sodassakin on, myrskyä enteilemään. Koneita käytetään runsaasti hyväksi, mutta lopputulos tuo muistumia enemmän industrialismista ja Nine Inch Nailsista kuin mistä tahansa postrockin esimerkistä. Suuruutta tavoitellaan huutokuoro-osuuksilla (fanit laulamassa) ja taputusrytmeillä. Itseäni tällaiset eeppisyyteen kurottavat sovitukset ovat aina viehättäneet.
This Is Warin parasta antia ovat eniten koneita hyödyntävät rankat vedot. Night Of The Hunter, Hurricane (jonka sinkkuversiosta löytyy myös KanyeWest) ja Stranger In A Strange Land huokuvat paniikinomaista tunnelmaa, sotaa modernin kaupungin kaduilla. Vastavuoroisesti perinteisiin soittimiin turvautuvien biisien sotatantereeksi sopii paremmin luonnonmukainen maasto, ja tummasta vedestä noustaan ylös hetkellisiin valonpilkahduksiin. Itse ajattelen levyn tarinana, vaikka lyriikat eivät kappaleiden mukaan etenekään kronologisesti. Siksi viimeinen raitaon tietyllä tapaa pettymys, sillä siitä ei saa irti sitä, miten sota päättyi. Loppuratkaisu jääkin täysin kuulijan tulkittavaksi, mikä voi tietenkin parhaimmillaan johtaa mielenkiintoisiin ajatuskulkuihin. Seuraava pitkäsoitto voi jatkaa siitä, mihin tällä jäätiin.
This Is War on hyvin pitkälle aikansa ilmentymä: kylmä nykymaailma, nurkan takana odottavat kauheudet ja epävarmuus. Ja kaiken tämän keskellä pieni ihminen yrittäen löytää piristäviä hetkiä elämäänsä. Vaikka biisien koukut ovat toimivia eikä suureellisuudentavoite puske päälle, en usko, että lätty kestää aikaa niin hyvin kuin toivoisi. Paras Marsilaisten levy se on ehdottomasti.
Closer to the Edge edustaa levyn iloisinta puolta, ja sen parempaa keikkabiisiä saa hakea.
Juttu on mukaelma aiemmin kirjoittamastani arviosta.
Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Behind Your Eyes, Ocean Ghost, Too Busy to Love Me
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
8,3
“Orca Team is
a 1960s Post Punk Beach Party” väittää bändi itse, enkä minä ole halukas
väittämään vastaan. 1950- ja 1960-lukujen tunnelmien ja surffikitaroiden
maustama nössöpop tuo mieleen The Raveonettesin ja Veronica Fallsin, joskin
Orca Team on vähemmän synkkä ja enemmän twee. Muista aikalaisista löydän yhtymäkohtia
myös Girls Namesiin ja The Drumsiin, vaikka Orca Teamin biisimateriaali on
kumpaakin edellämainittua parempaa.
Orca Team
kumartaa ja niiaa menneisyyteen niin tyylikkäästi, että vain hitusen
liioittelemalla perinteiseen musiikkijorinaan (kts. ylempi kappale) saa uusia
sävyjä, esimerkiksi näin: paikoitellen Orca Team kuulostaa Mattias Björkasin
johtamalta Yölinnulta tai Young Marble Giantsilta koveroimassa Agentsia!
Ajaudun jutuissani toistamaan itseäni jatkuvasti ja seuraavaa
päättelyketjuakin olen käyttänyt rikollisen monessa kirjoituksessa, mutta sanotaan nyt vielä kerran: Restraint on täynnä ihania taustalauluja, maukkaita
kitarakuvioita ja tarttuvia kättentaputuksia, se on siis hyvä poplevy. Restraintia
kuunnellessa jalka napsuttaa tahtia ja suupielet vääntyvät jatkuvasti hymyyn,
vaikka sanoitukset eivät vaikutakaan olevan pelkkää auringonpaistetta.
Olen
kuunnellut Restraintia vasta vajaan viikon. Tässä vaiheessa suosikkibiisi
vaihtuu jokaisella kerralla, mikä yleensä on hyvä merkki. Kuitenkin vasta aika
paljastaa, onko levy hetken hurahdus vai kestävämpi tuttavuus.
Restraintia
ei ole Spotifyssa, mutta Bandcampissa sentään on.
Samalta sivulta löytää myös linkin levy-yhtiön sivuille, josta levyn voi tilata
puoli-ilmaiseksi (plus postikulut).