Tervetuloa herätysjuhlille!
Julkaisuvuosi: 1995
Ensikosketus: Hyvin kauan sitten
Helmeilevimmät biisit: Fairfax Scene, Reaching out from Here, Wilder
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
8,1
Rate Your
Musicissa lueskelen mieluiten arvioita, joissa ruoditaan levyjä biisi
kerrallaan. Vaikka tämä ei teekään oikeutta albumille taiteenlajina (kyllähän
hyvä levy on rutkasti enemmän kuin osiensa summa), ajattelin testata samaa
tässä ja nyt. Koittakaa jaksaa, kirjoituksesta tullee pitkähkö.
The Boo
Radleys aloitti uransa kenkiintuijottelelijoina, mutta vuonna 1995, brittipopin
myydessä kuin Oltermanni ja Ruispalat, myös The Boo Radleys sai osansa
menestyksestä melodisella, kevyen psykedelisellä ja laadukkaan poppaavalla Wake
Up! -levyllään. Tämä nuoruuden suuri suosikkini on ollut autossa työmatkamusiikkina
muutaman päivän. Levyn avaus (ja suurin hitti) Wake Up Boo! onnistuu samanaikaisesti
sekä hymyilyttämään että vallan kamalasti ahdistamaan sateisina ja pimeinä
marraskuun aamuina. Rivakan temmon, kivan kitarasoundin ja mahtavan c-osan vuoksi
biisiä ei pysty vihaamaan, vaikka positivisuutta onkin annosteltu kauhakuormaajalla
ja vaikka torviosasto vie biisin aika viihteellisiin tunnelmiin.
Seuraavan
biisin kohdalla (Fairfax Scene – mikä ihana kappale!) olen jo iloinen siitä,
että minulla ylipäänsä on työpaikka, jonne aamuisin mennä (ei mikään
itsestäänselvyys humanistille!) ja että asiat ovat muutenkin tolallaan. ”Oh
come on listen to me, I can’t complain I got it easy. I’ve got everything I
thought i always wanted.”
Wake Up
Boo!:n tavoin It’s Lulu on myös kovasti hitikäs. Biisiä rasittavat samat vaivat
kuin Wake Up Boo!:takin, mutta samat ominaisuudet myös tekevät biisistä
kivahkon rallattelun. Tyystin muuta on levyn neljäs biisi, Joel, joka on
erinomainen esimerkki siitä, että The Boo Radleys ei tee edes hittilevyä
helpoimman kautta. Reilussa kuudessa minuutissa ehditään aloitella
rauhallisesti Paul McCartneyn The Beatles-biisien hengessä, upottautua
groovaavaan meluun ja noin kolmen ja puolen minuutin kohdalla porskutella
hetkeksi takaisin pinnalle koukukkaalla laulumelodialla, minkä jälkeen onkin
hyvä ambientkelluskella lähtöpisteen kautta maaliin.
Find the
Answer Within -kipaletta eivät pysty pilaamaan edes torvipörähtelyt, sillä
biisissä on hienoa rumpalointia, mahtavaa kitaransoittoa, upea kertosäe, mainio
kertosäettä edeltävä mikälie (pre-chorus kait) ja sopivan löydä c-osa. Noin
sitä pittää!
Reaching out from Here on puolestaan albumin hienoin
biisi. Melankolinen
slovari, jossa on kertosäe, jonka vuoksi Gallagherin veljekset olisivat vaikka loikanneet
ManUn joukkoihin sekä c-osa ja kitarasoolo, joista tulee mieleen Neil Young
hyvänä päivänä. Eikä biisissä ole kerrassaan mitään ärsyttävää! Kolme minuuttia
silkkaa poptäydellisyyttä.
Martin, Doom
It’s Seven O’Clock piinaa ensimmäiset noin 40 sekuntia herätyskellon äänillä
(tässä vaiheessa levyä olen yleensä jo kotimatkalla, muuten lätty lentäisi ulos
Rellun ikkunasta), mutta käynnistyttyään paljastuu mainion häröileväksi
popbiisiksi, jota rasittaa se, että mieleen tulee Brainpool, ruotsalainen
kakkosdivaritason voimapopbändi, jota nuoruudessani kuuntelin samaan aikaan
kuin Wake Up!ia.
Stuck on
Amber puolestaan on noin puoli minuuttia huuliharppua ja huohotusta, kunnes
biisi heittäytyy pavementiksi noin pari vuotta aiemmin, kuin Blur keksi kokeilla
samaa temppua. Valitettavasti The Boo Radleys on liiankin kunnianhimoinen
poppoo, sillä loppupaisuttelun jouset saavat bändin kuulostamaan noin tusinalta itseään huonommalta bändiltä, jotka brittipoppäissään yrittivät
kuulostaa majesteettiselta.
Kahdeksan erinomaisen
mutta venkoilevan biisin jälkeen alan tavallisesti vähän väsyä, eikä Charles
Bukowski Is Dead auta lainkaan. Asiat eivät ole hyvällä mallilla, jos
hassuttelu naurattaa enemmän laulajaa kuin kuulijaa. Toki alle kolmen minuutin
biisi ehtii lipsahtaa hupsuttelusta happotripiksi - eihän tämä muuten olisi Boo
Radleys -levy! Bukowski-biisi seuraava 4am Conversation ei musiikkiesityksenä ole ikimuistoinen, mutta on se kuitenkin sen verran rauhallinen ja kaunis kappale, että edellisen
biisin aiheuttama tympääntyneisyys laantuu.
Yhdestoista
raita, Twinside, on yksi levyn monista hienoista ja hitikkäistä joskin hivenen
paisuneista popbiiseistä, mutta vielä parempaa on tulossa: Yesterday-pianolla
starttaava Wilder on The Beatlesia, kaunista ja upea päätös vaiheikkaalle
albumille. Noin kymmenen vuotta sitten Robbie Williams myi Wilderin kaltaisilla
mutta huonommilla slovareilla enemmän levyjä kuin ihmisjärki kykenee
ymmärtämään.
Wake Up!:in
jälkeen The Boo Radleys päätti julkaista kaupallisen itsemurhan, joka
valitettavasti onnistui yli kaikkien odotusten. C’mon Kids oli kaupallisesti valtava
floppi, mutta musiikillisesti laadukas, mielenkiintoinen ja meluisa vastinpari
hittilevylle. Suosittelen tutustumaan molempiin. Ainakaan rahasta urakka ei jää kiinni, sillä molemmat levyt maksavat huuto.netissä kolikon tai pari.
Tekstit
