Archive for syyskuuta 2014

#401 A New House

                                 

                              Songs from Northern Britain


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: An Ocean, The Living, Win
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    8.2

En tiedä oliko skottibändi Deacon Blue 1980-luvun lopussa ja -90-luvun alussa poprokatessaan enemmänkin also ran-bändi vai ihan aidosti menestynyt, arvostettu ja innostava bändi. Jossain Prefab Sproutin ja U2:n välissä he neljällä tuolloin julkaistulla levyllään musiikillisesti liikuskelivat ja tekivät sen ihan pätevästi. Biisikynä olisi kyllä voinut olla vähän terävämpi, ja täytebiisejä tai ainakin bändin perustyyliin hieman sopimattomia biisejä noilla levyillä on vähän liikaa. Ehkä yhtye kaipasi vain aikaa kypsyä. 

Nyt bändin kolmannella paluun jälkeisellä levyllä biisikynä on ollut terävänä ja täytebiisejä ei ole levylle lipsahtanut. Lopputuloksena on raikasta, toiveikasta ja sujuvaa poprokkausta; Ricky Ross laulaa komeasti, Lorraine McIntosh kohottaa taustalaulullaan biisin jos toisenkin korkeuksiin, tekstit ovat milloin nostalgisia, milloin tulevaisuuteen katsovia, mutta aina koskettavia ja soitto pelaa. Biisejä on sinänsä turha nostaa sen kummemmin esille, jokainen toimii, mutta mainitaan nyt että minuun levyn aloittava kolmikko (Betlehem Begins, For John Muir, A New House) ei ole tehnyt aivan vastaavaa vaikutusta kuin levyn muut biisit, levyn 9. biisi March on hieman särmikkäämmin rokkaava kuin muut biisit, vaikka siinäkin on oikein tarttuva kertosäe, ja Our New Land on ehkä levyn ainoa biisi joka olisi ehkä toiminut paremmin ilman energiatason kohottamista. Mutta siis, A New House on hienohko poprocklevy, joten jos kaipaa ylevää ja kohottavaa poprokkia niin voi varmaan ihan yhtä hyvin kuunnella tämän kuin U2:n uusimman.


Posted in , , | Leave a comment

#400 Brill Bruisers

                Kunnianhimoista poppausta


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Champions Of Red Wine, Wide Eyes
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                     8.0
New Pornographers on arvostettu kanadalainen indiesti poppaava ja rokkaava superkokoonpano, johon kuuluu pääjehu AC Newmanin lisäksi mm. Dan Bejar, Kathryn Calder ja Neco Case. Kuudennella levyllään he maustavat voimapoppiaan ja indierokkiaan elektronisilla elementeillä ja tekevät ehkä monipuolisimman ja ilmavimmin leijuvan levynsä. Raaempaakin saundia kuuluu vielä hetkittäin, mutta alkuaikojen NP kuulosti kyllä melko erilaiselta, ja hyppäys neljän vuoden takaisesta lempeästi poppaavasta Together-kokopitkästäkin on huomattava. AC Newman (10 biisiä) ja Dan Bejar (3 biisiä) osaavat kuitenkin yhä biisinteon taidon, laulu raikaa mainiosti ja sovituksien rikkaus ja uudet tuotantokikat tekevät levystä jatkuvasti yllättävän ja ilahduttavan.

Levy on sen menevästi aloittavaa nimibiisiä lukuunottamatta parhaimmillaan rauhallisemmilla biiseillä, koska niissä saa kunnolla nauttia laulavan nelikon äänistä. Etenkin Neco Casea on ilahduttavaa kuulla laulamassa hieman poprokimpaa materiaalia kuin hän omillaan tekee. Siispä Champions Of Red Wine ja Wide Eyes ovat ehkä tämän levyn nautittavimmat biisit. Muusta biisinipusta ilahduttavasti poppaavan nimibiisin lisäksi koko ajan uusia sävyjä saava Backstairs, yöllinen tunnelmapala Spidyr ja ilmava Hi-Rise ovat ehkä eniten erottuvia. Rokkausta levyllä on ehkä liian vähän, mutta ainakin videobiisillä sitäkin löytyy.



Posted in , , , | Leave a comment

#399 Lost In Alphaville

                                      P:n kaverin uusin paluu


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Traces Of Our Tears, Song of Remembering
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.4


Matt Sharp on Weezerin – jolta muuten ilmestyy kuukauden päästä uusi levy, Everything Will Be Alright in the End – alkuperäisjäseniä, mutta perusti tuossa yhtyeessä ollessaan myös oman bändin/projektin, The Rentalsin. Rentals julkaisi -90-luvulla kaksi levyä, josta ekalla on se hitti. Nyt on vuorossa uusi, kenties kolmanneksi Rentals-levyksi laskettava levy, jonka biisit ovat periaatteessa vanhoja: Matt Sharp julkaisi ne käsittääkseni jo kertaalleen Songs About Time nimisen projektin tiimoilta vuonna 2009. Nyt hän on toteuttanut biisit uudelleen muutaman vierailijan/lainajäsenen kanssa; esim. Luciuksen Jess Wolfe ja Holly Laessig laulavat niin tausta- kuin päävokaaleja ja Black Keysin Patrick Carney rumpaloi.

LIA on pontevaa poppausta lähes alusta loppuun, biisi toisensa perään on oikein napakkaa ja mallikasta menoa. Sopivasta särmikkyydestä huolimatta biisit ovat myös hyvin huoliteltuja; levystä kuulee, että sovituksiin ja tuotantoon on nähty vaivaa. Myöskään tekstit eivät ole mitään peruskauraa, vaan niistä löytyy angstia ja kitkeryyttä siinä missä haikeuttakin, niin kuin löytyy Sharpin laulannastakin. Wolfe ja Laessig tarjoavat omalla laulannallaan sopivaa vastapainoa Sharpille.

Matt Sharp on selvästikin kunnianhimoinen muusikko, eli pelkkää popnautintoa LIA ei ole. Popin ei tietenkään tarvitse olla rentoa ja välitöntä ollakseen hyvää, jopa loistavaa, ja LIA on pienoisesta kireydestä ja vimmaisuudesta huolimatta suurimman osan ajasta melkoisen loistavaa. Levyn aloittavasta It's Time to Come Homesta levyn päättävään hieman härömpään The Futureen asti LIA on täynnään energistä ja mieleenjäävää menoa.
 



Posted in , , , , | Leave a comment

#398 Up At Lagrange

                                       Sydänsurupoppausta



Levyn huumaavuus
                                                                 
                                     7.6


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Your Doubting Heart, I Knew You'd Understand
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Eilen kirjoittelin By The Sean escape popista, mutta tällä kertaa tarjolla on ehtaa englantilaista indiepoppia. Hobbes Fanclub tarjoaa ekalla levyllään juuri sellaista kitarapoppausta, jonka ainakin minä yhdistän helpoiten indiepoppiin. Tarjolla on siis melodisia, energisiä ja haikeita lauluja rakkaudesta ja etenkin siitä kun rakkaudessa on jo railoja.

Jo yhtyeen nimestä voi päätellä, että kitarapopin perinteet on heillä tiedossa ja myös levyltäkin tämä kuuluu. THF ei tee varsinaisesti mitään mitä jo lukuisat popparit eivät olisi tehneet. Mikään ei tietenkään voita hyvää indiepoppia, ja THF:n taitaa hyvän indiepopin niksit. Asiaa auttaa, että bändissä on kaksi pätevää laulajaa: Leon hoitaa päävokaalit hyvin sympaattisesti, ja Louise tarjoaa taustalta vokaaleja ja nousee muutamalla biisillä etualallekin.

Levy poppaa parhaiten levyn alussa. Videobiisi Your Doubting Heart, The Boy From Outer Space ja I Knew You'd Understand tarjoavat niin laulun, kitaroinnin kuin tekstien osalta hyvinkin mainiota indiepoppausta. Niiden jälkeen THF menee hieman enemmän sydänsurun ja hitaampien tempojen pariin. Etenkin How You Could Leave Me Like This on hyvinkin vakuuttava eron jälkeisen shokin kuvauksessa. Onneksi sitä seuraa tempoa huomattavasti nopeuttava ja taas kerran mainiota kitarointia ja rumpusaundeja tarjoava Outside Myself. Sitä taas seuraa Louisen tähtihetki Why You Should Tell The Truth, joka on levyn toinen erityisen mainio sydänsurubiisi. Ja levyn päättävä Sometimes on se kolmas.

THF ei ole omaperäisin indiepopbändi. Vaikkapa kotoinen The New Tigers tekee samat jutut hieman omaäänisemmin. Mutta joskus pelkkä perinteinen indiepop riittää. Niin nytkin.
 
 


 

Posted in , , | Leave a comment

#397 Endless Days Crystal Sky

                 Kaihoista poppailua rannalla


Levyn huumaavuus
                                                                 
                                    7.6

Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2014
Helmeilevimmät biisit: Youth, Wild September
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Syksy on täällä taas. Minun bloggaamisen osalta se tarkoittaa sitä, että siirryn alkuvuoden levyjen käsittelystä kokonaan uusien tai uudehkojen levyjen pariin. Ja koska syksy on viileää aikaa, keskityn pääasiassa lämmittävään musiikkiin eli indiepoppiin. Ekana brittiläisen By The Sean toka levy.

Bändin oma määritelmä heidän musiikilleen ei ole indie pop vaan escape pop. Heidän käsittelyssään escape pop on romanttista ja apeaa poppailua, yhdistelmä 1980-lukulaista post-punkkia ja dream poppia, tai oikeastaan Echo and The Bunnymeniä kuulaimmillaan ja kauneimmillaan. Saundit ovat kohdallaan, laulaja on juuri sopiva, melodioissa piisaa ja biisit ovat hyviä. Klassikkoja levyltä ei välttämättä löydy, vaikka vaikkapa nuoruuden lopusta apeileva Youth, Strokesin sujuvan poprokkailun mieleen tuova The Stranger Things ja syyskuuklassikoksi pyrkivä Wild September ovatkin oikein mainioita. Niin kuin on I See A Crystal Skykin.


Posted in , , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.