Archive for toukokuuta 2017

Viikon levyt yhdellä kertaa 5

                     Indierockin veteraaneja

Euroviisut on taas kerran ohi. Voittaja oli Portugali, edustajanaan Salvador Sobral, joka on julkaissut aiemmin yhden levyn, nimeltänsä Excuse Me (2016). Kuuntelin sitä pari biisiä, ja lopetin sitten, mutta kaipa se on ihan tyylissään toimivaa. Alusta loppuun olen taas kuunnellut lähinnä indie rock-levyjä, jotka löytyvät alta. Tekijöinä on pitkän linjan bändejä ja artisteja, jotka ovat olleet minulle tätä ennen lähinnä nimeltä tuttuja/suht vähän kuunneltuja.

Monster Movie: Keep the Voices Distant (2017)
Slowdive julkaisi äskettäin oikein onnistuneen paluulevyn. Sitä ennen myös yhtyeeseen kuuluvan Christian Savillin Monster Movie julkaisi uuden levyn. Monster Movie on oikeastaan vain indiebändi muiden joukossa, mutta tarjoilee 6. levyllään silti varsin toimivaa indietä poprokkausta. Shouldn't Stray from the Shadows antaa hyvää kuvaa bändin menosta.

Afghan Whigs: In Spades (2017)
Käsittääkseni Afghan Whigs oli yksi -90-luvun kiinnostavammista yhdysvaltalaisista indie rock -bändeistä, ja uudella levyllään bändi on yhä omaleimainen. In Spades onkin laadukas, itsevarma ja vahvatunnelmainen indie rock -levy. Levyn alkupuolelta löytyy sen mieleenjäävimmät biisit, vimmainen Arabian Heights ja sävykkäämmin etenevä Demon in Profile.

Grandaddy: Last Place (2017)
Grandaddykin oli -90-luvun indiesuuruuksia, vaikka taisikin jäädä hitusen Mercury Revin ja Flaming Lipsin (jolta on ilmestynyt uusi elekronisesti leijuva levy) varjoon. Uutukaisellaan bändi on yhä niin kevythärö, nuhjuinen kuin koskettava. Way We Won't edustaa suorempaa indietä poprokkausta, This is the Part taas lähes epätoivoista lähestyvää indieherkistelyä.

Aimee Mann: Mental Illness (2017)
Aimee Mannkin on pidemmän linjan arvostettu tekijä, jonka ura alkoi bändissä jo -80-luvulla ja soolourakin on ollut käynnissä jo päälle 20 vuotta. 9. levyllään hän keskittyy vain ja ainoastaan indie-herkistelyyn, ja jokainen levyn biseistä on nättiä, haikeaa ja melodista folk-americana-indietä Patient Zeron tyyliin. 



Juliana Hatfield: Pussycat (2017)
Mannia rosoisempi Juliana Hatfield on uusimmalla levyllään särmikäs ja poliittisesti kantaaottava – ainakin Rhinoceroksen (laini ”Her name is Melanie/ She's from Slovenia/ An illigal immigrant/ He Paid to sneak her in”” kertonee kenestä laulussa lauletaan), ja ehkäpä myös Short Fingered Manin ja Kellyannen voi tulkita näin – mutta samalla myös tutusti mutta toimivasti indie poprock. 

Blondie: Pollinator (2017)
New wave -legenda Blondien uutukainen on varsin toimiva kokonaisuus. Biisi toisensa jälkeen on ilahduttavan iskevä ja menevä, vaikkakaaan ei varsinaisesti yllättävä. Tasokkaat biisit on myös totetutettu bändille sopivasti. Saundit ovat retrot ja Debbie Harryn äänessä ja tulkinnassa on elämänviisautta ja rosoa. Long Time edustaa levyä hyvin, When I Gave Up taas on muita biisejä herkempi ja Love Level muita pirteämpi ja yllättävämpi poppis.

Paramore: After Laughter (2017)
Paramoren musisointi ei ole aiemmin kiinnostanut, mutta uutukaisellaan bändi on uudistanut saundiaan ja tyyliään sen verran, että minullekin toimii. -80-lukuvaikutteinen popsaundi, surua ja pettymyksiä käsittelevät tekstit ja Haley Williamsin lempeä tulkinta ovat kaikki onnistuneita. Told You So ja herkästi alkava Fake Happy edustavat tarttuvampaa poppailua, kun taas päätösbiisi Tell Me How poppaa hellemmin. 

Posted in , , , , , , , , , | Leave a comment

#507 Real High

                        Lempeää tanssitusta


Julkaisuvuosi: 2017
Ensikosketus: 2017
Helmeilevimmät biisit: 2 Good 2 Be True, Who U R, R We Talking Long
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
                       Levyn huumaavuus
                                    7.4
Tällä viikolla keskityn musiikin suhteen euroviisuihin, joten paljon muuta en kuuntele, mutta Nite Jewelin uutukainen on sen verran ookoo, että voin tehdä hetkellisen paluun yksittäisten levyjen arviointiin. Nite Jewel on siis kalifornialainen artisti, joka yhdistelee musiikissaan elektronista poppia, r'n'b:tä ja unipoppia, tuloksena varsin sensuellia ja lämmittävää tunnelmointia. Ekalla kuunteukerralla tuntui, että Real High olisi vähän tavanomaisempi kuin Nite Jewelin viimevuotinen levy, Liquid Cool, ja näin taitaa ollakin, mutta ei meno silti ole mitenkään persoonatonta tai valtavirtaista. Levyn puolivälissä on pari skippibiisiä, mutta muuten biisit toimivat. 2 Good 2 Be True on ehkäpä tanssittavinta Nite Jewelliä, nimibiisi taas leijuvampaa ja unenomaisempaa.

Posted in , , , , | Leave a comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 4

                    Aurinkoista unipoppailua

Shoegazen legenda Slowdive julkaisee paluulevynsä reilun puolen tunnin kuluttua, ja siihen valmistautuen olen kuunnellut unipoppia ja muuta indiepopimpaa menoa. Neljä kuuntelemistani levyistäni on myös kalifonialaisten bändien tekemiä, joten tällä kertaa teemoina on siis unipop ja Kalifornia. Ja koska Kalifornia on tunnettu auringonpaisteesta ja lämmöstä, niin kaikki levyt (myös ne ei-kalifornialaiset) sopivat varsin hyvin auringonpaisteessa ja lämmössä kuunneltaviksi.

Feist: Pleasure (2017)
Feistilla on ihana ääni, mutta hänellä on myös monia muita vahvuuksia – kuten vaikkapa biisien kehittely ja loppuun asti vieminen – ja lopputuloksena Pleasuren kuuntelu on nautinto. Jo levyn aloittavassa nimibiisissä Feist tuo esiin kykynsä luoda yllättäviä käänteitä biiseihinsä, ja myös muut levyn biisit jatkavat samaan malliin.


The Wild Reeds: The World We Built (2017)
Wild Reeds tekee poprockia americanasävyillä tai americanaa poprocksävyillä, ihan miten vain. Osa biiseistä on surumielisiä ja kauniita, osa taas menevämpiä kuten videobiisi Only Songs, ja molemmat tyylit toimivat. Käsittääkseni bändin kaikki kolme keulahahmoa (Kinsey Lee, Sharon Silva ja Mackenzie Howe) myös laulavat. Vielä en ole niin pitkällä, että erottaisin laulajien äänet toisistaan, mutta se ei kuuntelukokemusta haittaa.
The Relationship: Clara Obscura (2017)
Weezerin basisti Bill Bellillä on myös oma bändi, The Relationship, joka kitarapoppaa suurella tunteella ja vahvasti -60-luvun hengessä. Laulujen lyriikatkit sopivat hyvin musiikkiin: Hawthorne on rakkauslaulu asettumisesta rakkaan kanssa Beach Boysien kotikaupunkiin, kun taas Suzy Don'tilla varoitetaan rakasta liittymästä kieroon kulttiin. Ja on siellä biisi nimeltä Smilekin.

Tashaki Miyaki: The Dream (2017)
Tashaki Miyami, joka ei ole japanilainen artisti vaan kahden hengen indiebändi Los Angelesista, tekee debyyttilevyllään levollista, nättiä ja melodista unipoppia, johon on helppo uppoutua. City edustaa hyvin koko levyä.





Calico Blue: 15 Sunrise (2017)
Calico Blue tekee oman kuvailunsa mukaan Sad Girl Discoa, ja kyllä, bändin musisoinnin tahtiin voi hyvinkin heilutella itseään kyyneleet silmistä valuen. Kitara, rummut ja basso (Eli, Billy, John) luovat tunnelmallisen pohjan, jonka päällä laulaja Sarahin ääni liitelee lumoavasti. Ruse on hyvä esimerkki bändin perusmenosta, Kites taas on lähempänä perinteisempää indiepoppausta.
 
Cold Beat: Chaos by Invitation (2017)
Cold Beat sekoittelee kolmannella levyllään post-punkkia, unipoppia ja new wavea yhteen, ja lopputuloksena on lämmintä ja ei-kolkkoa musiikkia aloitusbiisi In Motionin tapaan.





Splashh: Waiting a Lifetime (2017)
Splash oli vahvasti pinnalla ekalla levyllään (Comfort, 2013), ja toisella levyllään bändi jatkaa samalla tyylillä eli rennosti ja kesäisesti, ehkäpä jopa hitusen auringonuuvuttamasti indiepoprokaten. Look Down to Turn Away trippailee Primal Screamin Screamadelican hengessä, mutta nimibiisi antaa oikeamman kuvan levyn biisitarjonnasta.

Posted in , , , , , , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.