Archive for heinäkuuta 2013

#301 (I Can't Get No) Stevie Jackson

Esimerkillistä sooloilua

Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Pure of Heart; Just, Just, So the Point; Try Me; Man of God
Löytyykö levyhyllystä: Juu

Levyn huumaavuus
7,7



Belle & Sebastian ei ole viime vuosina ollut parhaimmillaan, eikä Stuart Murdochin God Help the Girl -projekti innostanut juuri ollenkaan. Näiden syiden vuoksi Stevie Jacksonin, Belle & Sebastianin kenties sympaattisimman jäsenen, soololevy tuli aikoinaan ohitettua olankohauksella. Onneksi on alekorit!

(I Can’t Get No) Stevie Jackson on juuri sellainen, kuin kaikkien soololevyjen soisi olevan: vapautunut, vilpitön ja sanoituksiltaan henkilökohtainen. Lisäksi vain yksi levyn biiseistä, energinen soulpop Man of God, olisi kotonaan Belle & Sebastian -levyllä. Sanoitusten osalta tekisi mieli väittää Man of Godin olevan piruilua Stuart Murdochin jumalsanoituksille, sillä Stevie Jacksonille korkeampaa voimaa edustavat soulklassikot ja saavuttamattomissa oleva naisihminen, mikä on ainakin minulle helpommin sulateltava näkemys.  ”Ah honey I feel like a Man of God, I got no dog collar. Can you hear me holler?!”

(I Can’t Get No) Stevie Jacksonin musiikkillinen perusta on The Kinks -henkisessä 60-lukupopissa, mutta levyn aikana kuullaan myös folk-vaikutteita (Kurosawa), valkoisen miehen funkia (Just, Just, So the Point), säröpoppia (Try Me) ja pianopopkaunokki Pure of Heart, joka tuo mieleen Elton Johnin. Man of Godin lisäksi levyn vahvimmat kappaleet (ja suurimmat yllätykset) kuullaan heti alkuun, mikä saa keskittymiskyvyn hetkittäin herpaantumaan ja vajaan 40 minuutin levyn tuntumaan pitemmältä kuin se onkaan. 

Stevie Jacksonin soololevy ei valitettavasti sisällä yhtään Winter Wooskien tasoista täydellisyyttä, eikä albumin perinnetietoinen popilmaisu mullista maailmaani, mutta hyvän fiiliksen se tuottaa takuuvarmasti. Littipeukun ansaitsevat myös levyn hupaisa nimi sekä kansilehdykkä, jossa sanoitusten lisäksi on pieni tarina jokaisen biisin taustoista.

Posted in , , | Leave a comment

#300 Huolestuttavia merkkejä

Mitä eastimpaa, sitä siistimpää


Julkaisuvuosi: 2004
Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: Pohjat, Sun ei tarvi, Hinnalla millä hyvänsä, Live
Löytyykö levyhyllystä: Vinyylinä, beibe

Levyn huumaavuus
9.0

Helsingin Sanomien viikkoliite Nyt yritti hakea kohua suomalaisen räpin naiskuvasta. Idiootit menivät vain ottamaan vääriä lauseita vääristä yhteyksistä. Olisivat vain ottaneet Memmy Possen kuunteluun ja vetäneet herneen nenään. Se kun olisi ollut varsin helppoa jutun totisuuden ja tarkoitushakuisuuden perusteella.

Huolestuttavia merkkejä kun on yksi suomalaisen räpin rääväsuisimmista teoksista. Viiden itä-helsinkiläis räppärin ainoaksi jäänyt levy kun pyörii hyvin yksinkertaisissa asioissa: alkoholissa, naisissa ja niiden ympärillä pyörivässä elämässä. Jo kappaleiden nimet kertovat olennaisen: Pohjat, Kupittaalta tajukankaalle jne.

Tältä pohjalta levy olisi helppo tuomita keskenkasvuiseksi sanailuksi. Sitä se ei ole. Memmy Possen riimeistä kun paistaa itseironia kilometrien päähän. Ryyppäämisen ilo on lähinnä säälittävää sekoilua ja kun pesää tulee, niin uho muuttuu huvittavaksi mokailuksi. Vaikka naiset ovatkin Memmyjen maailmassa vain yhtä asiaa varten, niin silti he ovat kukkulan kuningattaria, koska näistä lähiötolloista ei moiseen olisi. Jopa tinkausanthem Sun ei tarvi kääntyy loppuaan kohden lähinnä huvittavaksi, kun herutus ei mennytkään ihan putkeen.

Memmy Possen levyn ansiot eivät jää vain hauskan itseironiseen sanailuun. Riimeissä kun on kekseliäisyyttä, johon harva muu suomalaisräppäri on pystynyt. Yksinkertaisilla jutuilla saadaan hymy huulille, kuten Rokulin lainilla: "vaimon tyttönimi Hilton, mä viihdyn sen paris." Ei Nygårdin Pete samaan pystyisi. Vielä kun Fresh-O-Lexxxin biitit ovat laatutyötä, niin levyä ei voi kuin kehua.

Sen ainoa huono puoli onkin sen uniikkius. Memmy Posse lopetti pian levyn ilmestymisen jälkeen, eikä bändistä ole paljoa kuulunut muutamaa satunnaista keikkaa lukuunottamatta. Maailma nimittäin tarvitsee aina rääväsuisia räppäreitä, joiden kuunteleminen ei aiheuta myötähäpeää.

Posted in , , , | Leave a comment

#299 Sports

Poikien kanssa sporttibaarissa bissellä 




Julkaisuvuosi: 1983
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Heart and Soul, Stuck with You, The Heart of Rock and Roll, I Want a New Drug
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9.0


Kasarilla tehtiin paljon huonoa musiikkia. Mutta paljon tehtiin hyvääkin! Siitä loistava esimerkki on sporttirockia vimmalla soittava Huey Lewis and The News, jonka Sports-levy saa aina hyvälle tuulelle.
Olen suuri Huey Lewis -fani. American Psykokin saa leffana aivan uuden merkityksensä, kun Patrick Bateman kirvestää Paul Allenin Hip to Be Squaren tahdissa.

Huey viihtyi orkestereineen 80-luvulla paljon radiossa. Sportsinkin yhdeksästä kappaleesta valehtelematta varmasti kaikki soivat radiossa 30 vuotta sitten. Ei siinä mitään. Sports on täynnä koukuttavia radiohittejä, joiden tahdissa on kiva jammailla. Kuin tehty radiosoittoon.

Kuunnelkaapa vaikkapa levyn kakkosraita Heart and Soul - onko täydellisempää pop-biisiä enää olemassa? Charmimaista latausta on täynnä myös muutkin Sports-levyn kappaleet, kuten Heart of Rock and Roll ja I Want a New Drug, jotka pyyhkivät nykyajan pop-biiseillä sporttibaarin lattioita jenkeissä.

LA, Hollywood, and the Sunset Strip 
Is something everyone should see 
Neon signs and the pretty pretty girls 
All dressed so SCANTILY

Levy on sanalla sanoen hauska. Kertosäkeissä on voimaa, junttimeininkiä ja huumoria ja osaahan Hueykin tosissaan laulaa! Costellomaiset sovitukset ja pirteät kasarisynasoundit on myös meikäläisen mieleen.

Onko levyllinen Huey & The Newsiä kuitenkin ehkä hivenen liikaa? Vastaus on: ehkä. Parin viimeisen kappaleen kohdalla alkaa menojalka jo vähän puutumaan. No mitäs tuosta! Tässä on kuitenkin kyseessä loppupeleissä sellainen energiapaketti, ettei syksyn tuleminenkaan masenna Sportsin soidessa oikeastaa enää yhtään.

Näin kerran unta, että olin Hueyn kanssa kaljalla. Se oli hieno uni se.



Posted in , , | Leave a comment

#298 Exuma

Magiaa, zombeja ja maailmanloppu



Julkaisuvuosi: 1970
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Exuma, the Obeah Man; Mama Loi, Papa Loi; You Don't Know What's Going On
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
9.0

”I'm Exuma, the obeah man!” kiljuu tämän omituisen levyn sankari ja julistaa tulevansa mystisen planeetan inkarnaationa maan päälle, syntyneensä tuli ja tulikivi suustaan valuen, seilaavansa Kharonin kanssa yli kuoleman virran – hän on lumooja, hirviö, bahamalainen maagi.

Obeah tarkoittaa afrikkalaisperäistä taikuutta, jota harjoitetaan Karibian alueella, ja se on sukua voodoolle. Magiasta voimansa ammentavaa energiaa harvemmin on kuultu populaarimusiikin saralla. Useita field recording -äänitteitä toki löytyy, mutta suurimmaksi osaksi rock'n'roll ja sen serkut tulkitsevat magian campin ja eksploitaation ehdoilla. Naurettavat proge- ja fantasiametallibändit ja jopa niinkin hienot muusikot kuin Screamin' Jay Hawkins ovat tehneet magiasta hölmöä kertakäyttötavaraa. Vaara puuttuu, kuten myös omakohtaisuus.

Mutta Exuma, oikealta nimeltään Macfarlane Gregory Anthony Mackey, oli toista maata. Tämä muusikko ja taidemaalari toi Bahaman lukuisten saarten perinteen todentuntuisesti esille freak-folkahtavan ilmaisunsa kautta. Lauluissa on lempeitä ja rikkaita rytmejä ja hiljaa näppäiltyjä melodioita, mutta ne ovat myös julmia ja julistavia. Exuma on tullut toisesta maailmasta, eivätkä täysin vieraita elementtejä hänelle ole niinkin vastakkaisilta tuntuvat aiheet kuin zombit (Mama Loi, Papa Loi), Jumalan ja Saatanan yhteenotto ja maailmanloppu (Dambala, The Vision) tai yleinen ihmiselämän rajallisuus (You Don't Know What's Going On).

Tämä vaikutteiden ristiriitaisuus kuuluu myös Exuman musiikillisessa annissa. Esimerkiksi Seance in the Sixth Fret on lähes avantgardistinen kokoelma kiliseviä kelloja; hiljaisen hypnoottisesti helisevää, taustalle miksattua kitaraa; tasaisesti hakkaavaa rumpua ja musiikin päällä risteileviä raivokkaita ihmisääniä. Kappaleessa kuulee tietyn karnevalistisuuden, ja Karibian junkanoo-perinne kuuluu sen laulusuorituksissa, mutta se on silti alisteinen jollekin pelottavammalle ja kaoottisemmalle kuin missään karnevaalissa saataisiin koskaan kuulla.

Kuvaavaa onkin, että tämän jälkeen kuullaan levyn selvästi eniten calypso- ja pop-perinteille velkaa oleva kappale, You Don't Know What's Going On, jossa muistutetaan kuulijaa ystävällisesti siitä, että hän ei voi viedä taivaasta väriä eikä tuoda näköä takaisin Ray Charlesin silmiin. The Vision on lähes optimisen kuuloinen balladi seitsemästä tuomion tuovasta enkelistä, jota sävyttävät jälleen albumia kokonaisuutenakin hallitsevat lukuisat helistimet, tamburiinit ja lyömäsoittimet. Riehakas Exuma, the Obeah Man on artistin esitellessään ja tanssittavassa raivossaan erinomainen aloitus albumille.

Mama Loi, Papa Loi on kuitenkin allekirjoittaneen mielestä seitsenraitaisen albumin hienoin hetki. Kappale alkaa hiljaisesti kilkaten ja kitaran helisten kuin epäröivästi onnahdellen. Vähitellen kappale kerää rohkeutta paljastaakseen kauhunäkynsä koko armottomuuden. Maan päällä vaeltavat sieluttomat zombit saavat seurakseen Exuman julistavan ja vaahtoavan puheenparren ja koko albumin kiihkeimmän, ritualistisimman musiikillisen taustan.

Tämä on maagista realismia albumin asuun puettuna. Kuten Gabriel García Márquezin tai Günter Grassin kirjoissa yleisestä tulee yksityistä, yksityisestä yleistä. Milloin tahansa saattaa joku tanssia taivaaseen, lapsi lakata kasvamasta omasta tahdostaan tai seitsemän vuoden sade alkaa.

Vaikka yhteiskunta yrittääkin usein taivuttaa ulkopuolisia omaan tahtoonsa ja riisua heistä vaaran ottamalla heidät avosylin vastaan (Exumalle myönnettiin britannialaisen imperiumin mitali kuningatar Elisabetin toimesta bahamalaisen kulttuurin edistämisestä), ei näistä artistin alkuperäisistä töistä voida niiden merkityksellisyyttä sorrettujen kulttuurin raivokkaana edustajana kuitenkaan riisua pois. Kun tämä artistin esikoislevy julkaistiin, Täyden itsenäisyyden saavuttaminen oli Bahamalla vielä muutaman vuoden päässä.


Albumi on todellinen outsider-klassikko. Exuman musiikki on edelleen ainutlaatuista, vaikka tämä esikoislevy on yli neljänkymmenen vuoden takaa ja mies itse on palannut tähtien joukkoon hohtavaksi planeetaksi jo vuonna 1997. Nykyisenä paskan "vaihtoehtomusiikin" aikana on hyvä muistuttaa itseään siitä, että joskus muinoin ainakin originellius, tarttuvuus, kulttuurinsa puolesta liputtaminen ja aitous eivät olleet ristiriidassa keskenään.

Posted in , , , , , , | Leave a comment

#297 Cold Spring Fault Less Youth

Ensimmäisen kappaleen jälkeinen pettymys
    


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Home Recording
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
5,7

Harmittaa, että valitsin tämän levyn arvioitavaksi. Joku muu olisi varmaankin saanut levystä enemmän irti ja kirjoittanut siitä paremman arvion kuin minä nyt. Olen yrittänyt kuunnella Cold Spring Fault Less Youthia (rasittava nimihirviö) jo useamman kerran ja pari kertaa olen jopa päässyt loppuun saakka. Mutta edelleenkään minulla ei ole levystä juuri minkäänlaista mielikuvaa. Muuta kuin se, että se on mielestäni tylsä.

Levy alkaa lupaavalla Home Recordingilla, jonka suloisesti jumittava alku muuttuu kesken kappaleen säksättäväksi kertosäkeeksi, ja takaisin pehmeäksi hempeilyksi. Mount Kimbie-kaksikon toinen osapuoli, Kai Campos olisi mielestäni saanut laulaa useammallakin kuin kolmella levyn kappaleella. Sillä Campoksen lempeä ääni on yksi niistä harvoista asioista, joka jäi mieleeni, kuunneltuani levyn läpi. Tosin en tiedä, olisiko sekään pelastanut minua tylsistymiseltä. Koska levyn kahdesta muusta Campoksen laulamasta kappaleesta minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. 

Kokonaisuudessaan Spring Fault Less Youth on sävytön ja tylsä möykky, joka ei saa minussa aikaan minkäänlaisia tunteita. Haaleaa ja mitäänsanomatonta elektronista himmailua, James Blaken maisemissa. Tosin sillä erotuksella, että Blakesta jaksaa innostua, Mount Kimbiesta ei. Levyn post-dubstep laahausta on yritetty virkistää vierailevalla tähdellä, nuorella lahjakkuudella King Krulella, mutta Krulen väsynyt rap-jolkottelu ei tee levystä yhtään sen kiinnostavampaa.

Kommenteissa saa esittää eriäviä mielipiteitä, sillä niitä varmastikin on. Levy on saanut paljon hyviä arvosteluja muilta, mutta itse en vain löytänyt siitä minkäänlaista tarttumapintaa. Joten ei harmita myös sekään, että Mount Kimbie ja Beach House soittavat Flowssa päällekäin. Ei ole epäilystäkään, kumman värisestä teltasta minut löytää.


Posted in , , | Leave a comment

#296 Kaleidoscope Dream

Muovin katkua ilmassa
 
 
Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Don't Look Back, Do You..., Where's The Fun In Forever
Löytyykö levyhyllystä: Nope

Levyn huumaavuus
6.8

Kun joku genre pääsee ns. trenditasolle, on ylikuumeneminen enemmän kuin vähän todennäköistä. R'n'B on parin viime vuoden aikana tehnyt nousuaan ja muutaman osaavan genrerenessanssihenkilön kupeessa nousee muutama nimi esiin. Miguel on yksi heistä.

Äskeinen esittelyni voi vaikuttaa Miguelia alentavalta. Se ei välttämättä ole tarkoitukseni, vaikka en erityisesti miehen musiikista lämpenekään. Miguel ei nimittäin ole genressään huono. Oikeastaan hän on hyvä muusikko ja laulaja, joka osui paikalle sekä oikeaan, että väärään aikaan.

Miguel nimittäin osaa tehdä biisejä. Don't Look Back, Do You..., Kaleidoscope Dream ja Where's The Fun In Forever ovat erinomaisia ja tarttuvia, moderneja r'n'b-kappaleita. Miguelilla on myös ääntä esittää kappaleensa vakuuttavasti.

Ongelma tulee vain siinä, että Kaleidoscope Dreamilla ollaan menty sulavuus edellä. Kaikki on niin siloteltua ja kovaa pintaa, ettei kappaleissa ole sielua ja syvyyttä yhtään. Vertailu muihin nykyisiin genrekumppaneihin on sinänsä hölmöä, koska Miguelin musiikki on genrelleen uskollisempaa monessakin mielessä, eikä sitä pitäisi pitää heikkoutena. Mutta kun muovisuudestaan ja sieluttomuudestaan tunnettu genre on vihdoin ja viimein saanut tekijöitä, jotka ovat saaneet vanhaa mainetta karistettua, niin konventioiden kierrättäminen kuulostaa jämähtäneeltä. Pahimmillaan se kuulostaa kliseiseltä, mikä häiritsee varsinkin How Many Drinksillä ja Pussy Is Minella.

Levykään ei kokonaisuutena oikein kestä. Loppua kohti kappaleet muuttuvat rutiinimaisiksi kehräyksiksi, jotka eivät herätä tunteita suuntaan tai toiseen. Alkulevyn paukut ovat onneksi sen verran kovia, että levyn pariin palaa, vaikka kaikista levyn tempuista ei tykkäisikään.

Posted in , , | 2 Comments

#295 Muut on jo menneet

Valoa Pimeydestä


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Pimeys, Igor, Boris, Hugo ja mä, Näin sinut unessa, Kunnia
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus

7.0


Pimeys. Erittäin hyvä nimi bändille, mutta samalla arveluttava. Soittaako yhtye liian melankolista ja mustanpuhuvaa suomirockia, joka kiehtoo hetken ja lopulta aiheuttaa masentavan kyllästymisen tunteen.

Ei sinne päinkään. Muut on jo menneet -albumin yhtyeen nimeä kantava pianovetoinen avausraita on nimestään huolimatta täynnä toivoa. Pimeys laulaa vakavista aiheista, mutta ei anna itsensä vajota pysyvästi pimeälle puolelle.

Pimeyden toukokuussa julkaistu debyyttialbumi Muut on jo menneet tuo korviin tuttuja säveliä vuosien varrelta. Suomirockin perinteet ovat vahvasti läsnä ja välillä ammennetaan brittipopin puolelta. 

Viime vuonna singlenä julkaistu Elämä kiinnostaa ei säväyttänyt tai saanut minua kiinnostumaan yhtyeestä. Biisi on mukaansatempaavaa poppia, mutta liian yksinkertaista sellaista. 

Debyyttialbumin kakkosraita Rakennukset kuuluu samaan kastiin. On menty sieltä, missä aita on matalin ja toivottu yksinkertaisten ainesten muuttuvan hitiksi. Onneksi nämä kaksi biisiä ovat kaukana albumin parhaimmista paloista.

Pimeys osaa tehdä myös oikeasti kiinnostavia pop-kappaleita. Igor, Boris, Hugo ja mä groovaa introsta alkaen täysillä. Laulun ensimmäiset säkeet ”Tällä kadulla on aina bileet, kulkukoirat ne kusee mun oven eteen, ja meteli on aina korvia huumaavaa”, herättävät heti mielenkiinnon. Kertosäe toimii, groove jatkuu ja levy alkaa kiinnostaa toden teolla. 

Kunnia on samankaltaista toimivaa poppia. Biisistä tulee vahvat Zen Café -vibat, mutta se ei häiritse. Tekstipuolellakin pyörä on tavallaan keksitty uudelleen. Siitä huolimatta kertosäkeen hokema ”Isit on ollut sodassa ja isin isit on ollut sodassa, entäs minä / jokainen haluaa komentaa ja jokainen imee kuudesti laukeevaa”, on vaikuttava. 

Osasta levyn rauhallisemmista kappaleista jää hieman välipalan maku. Mielenkiintoisella introlla alkava Asema tai tyylipuhdas, mutta tylsä Helsinki eivät herätä juuri minkäänlaisia tunteita. Tyylipuhtaus ei ole aina hyve, pieni rosoisuus on yleensä kiinnostavampaa.

Kulmikaammin rullaava Siitä on jo kauan on sävellyksenä ja musiikillisesti levyn kiinnostavinta antia. Sen sijaan sanoituksista tulee oudot fiilikset. Nuoret miehet laulavat kuihutuvasta avioliitosta ja omakotitalosta. Aihe on hyvin kulunut ja siihen on vaikea löytää uutta näkökulmaa.

Tunnelmallisesti levyn mielenkiintoisin kappale on Näin sinut unessa. Basisti Jukkis Virtanen tekee loistavaa työtä ja kuljettaa biisiä eteenpäin. Lyriikoille on jätetty riittävästi tilaa. Soundimaailma tuo välillä mieleen Twin Peaksin.

Yhtyeen soitto on tyylikästä, tällaista soundia haluaisi kuulla enemmänkin. Soittimet on eroteltu hyvin, lauluilla on riittävästi tilaa ja hyvät puhallinsovitukset ovat kirsikkana kakun päällä. 

Suurin ongelma on lauluissa. Kosketinsoittaja Joel Mäkinen ja kitaristi Pekka Nisu laulavat molemmat, mutta kummankaan äänessä ei ole mitään erityistä. Tämän vuoksi tekstien tulisi olla täyttä timanttia. Enkä tarkoita, että lyriikat olisivat jotenkin huonoja, mutta jatkuvan kiinnostavuuden saavuttamiseksi laulusoundin ja tekstien pitäisi mennä vielä askel eteenpäin.

Tähän kiteytyy Muut on jo menneet -albumin ongelma. Levy on hyvä, tyylikäs, parhaimmillaan loistava, mutta paikoitellen hieman tylsä tai itseään toistava. Debyyttialbumiksi huikea suoritus, mutta kokonaisuutena keskinkertaisuus.

On kuitenkin selvää, että yhtyeelle povattu loistava tulevaisuus ei ole tuulesta temmattu ennustus. Harva osuu ensiyrittämällä napakymppiin, mutta rohkeita puoliaan korostamalla Pimeys on seuraavalla kerralla hyvin lähellä. 


1 Comment

#294 Tomorrow's Harvest

Hypnoottinen junamatka



Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Come to Dust, Palace Posy, Reach for the Dead, White Cyclosa
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
8.5


On maanantai ja se on minun vuoroni taas kirjottaa levyjuttua. Haluan kokeilla tässä ja nyt jotain ihan uutta - jotain mitä en ole koskaan ennemmin kokeillut. Jotain vaarallista ja vaikeaa - sellaista musiikkia johon minulla ei ole minkäänlaista suhdetta.

Istun junassa. Olen matkalla Lapista takaisin Helsinkiin. Ravintolavaunu on täynnä ihmisiä. Edessäni on liukuovi, joka aukeilee itsestään koko ajan. Todella häiritsevää, kun sieltä kulkee koko ajan hirveä veto. Alkaa nilkkoja paleltaa.

Btw, minun valintani tänään on Boards of Canada. Yhtye, joka on minulle taustoiltaan tuttu mutta en ole ikinä kuunnellut kyseiseltä kaksikolta yhtäkään levyä alusta loppuun. Boards of Canadan uudessa levyssä, Tomorrow's Harvestissa on jotain todella maagista. Mutta mitä se oikein on? Bändi julkaisi kokopitkän viimeksi vuonna 2006. Seitsemään vuoteen eivät skotlantilaiset veljekset ole avanneet suutansa uuden pitkäsoiton tiimoilta. 

Laitoin vasta albumin soimaan ja Tomorrow's Harvest solisee korvissa kuin Radioheadin Kid A. Tämähän on kuin jonkun tieteisjännärin (mieleen tulee Minority Report tai Blade Runner) soundtrack. Kun pistän silmät kiinni, nään Harrison Fordin kävelemässä futuristisessa ympäristössä kyber-ase kädessään. Tämä ei todellakaan ole mitään tavanomaisinta musiikkia.

Biisit on aika minimalistisia. Mutta hypnoottisia. Come to Dust äsken sai meikäläisen ihon kananlihalle. Täähän toimii! Kepeän rentoja rytmejä, elektroninen äänimaailma ilman minkäänlaista "laulua". Tuntuu kuin leijailisin avaruudessa.

Levyn loppupuolisko tuo mieleen Aphex Twinin ja ennen kaikkea Burialin. Burial on vain paljon nopeatempoisempi ja kaikin puolin "helpompi" tapaus. Luukutin aikoinaan paljon Burialin Untruea, tästä tulee samanlaisia fiiliksiä. Alan innostua Boards of Canadasta lisää ja lisää.

Levy loppuu ja tuntuu kuin olisin kattonut jonkun tosi hyvän leffan. Sellaisen, joka pistää miettimään syntyjä ja syviä. Juuri kun levy loppui, myös edessäni ollut liukuovi meni vihdoin oikeasti kiinni. Sattumaako? Tuskinpa vain.


Kuunnelkaa tää levy.



Posted in , , , | Leave a comment

#293 Wolf

Susihukka


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Answer, Slater, Colossus, Parking Lot, Rusty, Treehome95
Löytyykö levyhyllystä: Nope


Levyn huumaavuus
7.0

"I ate one roach and made a lot of money"

Tyler, The Creatorin maine ja hype perustuu edelleen Yonkersiin. Kummallinen ja synkkä kappale iski kollektiiviseen tajuntaan karun musiikkivideonsa ansiosta, minkä vuoksi nuoren räppärin keskenkasvuiset ja raa'at riimit herättivät niin vihaa kuin rakkautta.

Jos Goblin oli vihainen ja väkivaltainen levy, niin Wolf on hieman aikuisempi. Korostaisin sanaa hieman. Edelleen viha ja turhautuminen puretaan suoraan, eikä Tyler kaartele tunteittensa kanssa. Mutta asiat ovat muuttuneet, kuten ensimmäinen lainaus jo kertoo. Köyhästä, epävarmasta ja vihaisen turhautuneesta skeittaripojusta on tullut suosittu ja rikas epävarma skeittaripoju.

Mutta sitten ovat taas alter egot. Kun Goblinilla oli toinen toistaan synkempiä hahmoja, niin Wolfin keskiössä on Tylerin omakuva Wolf, aggressiivinen Sam ja hänen tyttöystävä Salem, josta tietty syntyy kolmiodraama. Tätä ei kannata kumminkaan miettiä liikaa, koska Wolfilla ei ole niin vahvan yhtenäistä teemaa kuin Goblinilla. Aina välillä vellotaan vaivaantuneena ja ihastuneena ja kiroillaan, kun rakkaudelle ei tule vastakaikua. Turhautuminen jää kiroiluun, joten jotain henkistä kasvua on sentään tapahtunut.

Teemattomuus kuuluu kaikista selvimmin taustoissa. Edellisen levyn halvat Fruity Loops -soundit ovat jääneet unholaan ja nyt äänimaailma onkin huomattavasti siistimpi. Tylerin Neptunes-fanitus kuuluu vahvasti monella biisillä, kuten Slaterissa ja IFHY:ssa, jolla sattumoisin laulaa Tylerin esikuva Pharrell Williams. Treehome95 on taas näyttö siitä, että Tylerilla on lahjoja myös sielukkaampaan musiikkiin. Erykah Badu ei ihan turhilla raidoilla meinaan vieraile.

Toki kokeilut menevät pahasti metsäänkin, kuten kamalalla afrikkasekoilu Tamalella ja posseraita Trashwangilla. Suurimmilta osin taustat ovat kumminkin kelpoja, jos eivät välttämättä kovin muistettavia.

Wolfin ongelma onkin se, että Tyler, The Creator on yrittänyt kasvaa aikuisemmaksi ja samalla yrittää vähän liikaa kaikkea. 18 kappaleen aikana mennään tunnelmasta ja tyylistä toiseen, eikä missään ole kovin selkeätä punaista lankaa. Se myös hämää, että punainen lanka kumminkin aina välillä tuodaan esiin muistuttamaan olemassaolostaan. Mutta tällaisenaankin Wolf osoittaa, että Tyler on lahjakas muusikko ja räppäri, joka ei vain ole vielä täysin kypsynyt. Potentiaalia on ja epäkypsänäkin hän on posseineen rap-maailman kiinnostavimpia persoonia. Tylerin fantasioihin sentään voi samaistua, toisin kuin useimpien räppäreiden valta- ja rikkausfantasioihin. Niin kuin herra itse sanoisi:

These fucking rappers got stylists
cause they can't think for themselves

Tyler ajattelee omilla aivoilla. Tulos ei aina välttämättä miellytä, mutta ainakaan ei voi olla yllättymättä.


Posted in , , | Leave a comment

#292 Melbourne

Neliraita tunnelmointia
    


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Evie, Sandy, That Awful Sound, Any Way, Sweet Nothing
Löytyykö levyhyllystä: Ennakkotilauksessa

Levyn huumaavuus
9,5

Pitchforkia moititaan usein hipsterifoorumiksi, joka keskittyy ylistämään pelkästään tiettyjä artisteja/yhtyeitä. Ottamatta väittämään enempää kantaa, voin todeta kyseisen foorumin esitelleen minulle yhden tämän vuoden kiinnostavimmista uusista artisteista. Kun Jackson Scottin That Awful Sound sai Pitchforkilta Best New Music -leiman viime helmikuussa, kävin kuuntelemassa kyseisen kappaleen Scottin Soundcloud-sivustolla. Ja päädyin kuuntelemaan kappaleen useita kertoja peräkkäin.

Koska That Awful Sound kuulosti juuri siltä, mitä olin kaivannutkin - uudelta ja yllättävältä. Yksinkertainen kitarakomppi, laiska tempo ja viaton, jopa lapsekas lauluääni lumosivat minut heti. Kappaleen ylisoittamisen jälkeen halusin kuulla lisää Scottin tuotantoa, mutta Soundcloudista löytyi vain kaksi Scottin kappaletta ja hyvin vähän mitään tietoa itse artistista. Googlen johdattamana päädyin lukemaan Scottin haastattelua, jossa hän mainitsi, että jos joku on kovin kiinnostunut kuulemaan koko levyn, voi hän lähettää sen sähköpostitse. Joten kokeilin onneani ja lähetin Scottille sähköpostia, pyytäen mahdollisuutta kuulla levy kokonaisuudessaan. Hämmästyksekseni alle tunnin sisällä sain vastauksen viestiini, latauslinkin Melbourniin sekä hyvän mielen.

Kuulin levyn juuri oikeaan aikaan, kun olin turtunut alkuvuoden levytarjontaan; Melbourne kuulosti virkistävältä muiden joukossa. Levyn maalailevat tunnelmoinnit sopivat väsyneisiin talvi-iltoihin täydellisesti - kappaleet eivät ahdistaneet synkkyydellä, vaan lohduttivat pehmeillä, jopa junnaavilla äänillään.

Melbourne alkaa hieman painostavalla instrumentaalilla, Only Eternal ja päättyy Twin Peaks-henkiseen, unenomaiseen Sweet Nothingiin. Näiden kahden kappaleen väliin mahtuu kuitenkin useampikin helmi, kuten esimerkiksi Only Eternalia seuraava Evie. Raukea, lähes ivaava kappale kuuluu Melbournen parhaimmistoon. That Awful Soundin olen ylisoittanut lähes pilalle, joten tämän hetkinen suosikkini on leikkisä ja jopa heleä Sandy.

iTunes luokittelee Melbournen makuuhuone popiksi, mutta itse kutsun sitä mielummin neliraita tunnelmoinniksi. Kappaleiden sävyt vaihtelevat vuorotellen uhkaavasta pirteään. Scottin ajoittain lällättelevä laulutyyli saattaa ärsyttää joitakin, mutta minut se hurmasi täysin. Musiikillisia vaikutteita levyllä voi kuulla Atlas Soundista Nirvanaan ja Slintiin.

Melbourne on ollut yksi tämän kevään soitetuimpia levyjäni, mutta arvostelun kirjoittaminen on ajankohtaista vasta nyt. Pian saatuani Melbournen kuunteluun, luin Scottin tehneen levytyssopimuksen Fat Possumin kanssa. Vaikka levyn virallinen julkaisupäivä on vasta 9. syyskuuta, voi Melbournen käydä kokonaisuudessaan kuuntelemassa Pitchforkin sivuilta.

Posted in , , | 3 Comments

#291 Bloodsports

Ysäriveikot yllätti



Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Sabotage, Barriers, It Starts and Ends With You
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9.3


Paljon on keretty tänä vuonna näkemään jo comeback-levyjä. Siihen kastiin menee myös brittipopin ydinbändeihin kuuluva Suede, joka päätti kasata hynttyyt jälleen pari vuotta sitten yhteen. Suede muistetaan varsinkin siitä, että bändistä alettiin kohista tosissaan ennen kuin yhtye kerkesi julkaista ensimmäistäkään pitkäsoittoa. Animal Nitratella 90-luvun alkupuolella viimeistään paketin räjäyttänyt lontoolaisbändi on kerennyt uransa aikana kokea yhtä sun toista vastoinkäymistä: kaikki tietävät muun muassa laulaja Andersonin huumeongelmat, yhtyeen jäsenten väliset riidat ja on bändi kerennyt todistetusti olla taiteellisesti myös täysin ulapalla varsinkin 2000-luvun taitteessa julkaistuilla albumeilla. 

Yhtyeen keulakuva Bret Anderson olikin aluksi uuden levyn julkaisun suhteen hyvin skeptinen - miehellä ei todellakaan ollut halua tehdä huonoa paluulevyä.

Jos kuitenkin leikitään, että musiikissa olet yhtä hyvä kuin viimeinen työnäytteesi, ei Suedella todellakaan ole kuudennen levyn, Bloodsportsin suhteen pullat hassummin uunissa.

Bloodsportsilla ei voida sanoa, että kaapista tulisi ulos täysin uusi Suede. Kuudes levy on niin tuttua Suedea, kuin vain voi olla. Särökitara soi, Anderson kirkuu ja jälleen lauletaan rakkaudesta, yksinäisyydestä ja kaipuusta. Kyllä vain, sitä samaa surullista ja dramaattista brittipoppia mistä jotkut saivat yliannostuksen varmasti jo 1990-luvulla.

Tauko on tehnyt kuitenkin Suedelle todella hyvää. Vaikka ysärilevyjen tukipilari Gerard Butler ei vaikutakaan enää bändissä, on Suede 2010-luvulla ihan helvetin elinvoimainen. Minulla on suorastaan kerennyt unohtumaan, miten loistava pop-ääni Bret Andersonilta löytyy - tuntuu, että se on vain parantunut näiden vuosien varrella.

Uuden levyn seitsemän ensimmäistä biisiä ovat todella hyviä - näistä erityiskiitoksen ansaitsevat It Starts and Ends With You ja Sabotage, jota olen Last.fm:n mukaan luukuttanut tämän vuoden puolella ylivoimaisesti eniten yksittäisistä biiseistä. 

Bloodsports jonkin verran Pulpin This is Hardcorea - mutta se on ainakin tuplasti veljeänsä parempi. Erittäin rautainen paluulevy ja vuoden kovin rock-albumi tähän mennessä. Minulla on sellainen kutina takapuolen alla, että tää levy jää elämään - jos ei ihan kuitenkaan Sueden parhaana albumina niin ainakin timanttisimpana comeback-levynä miesmuistiin.

Tästä nyt tuli tämmöinen ylistysteksti. Koittakaa elää sen asian kanssa.


Posted in , , , , | Leave a comment

#290 Go Sailor

Edes purjehdus ei ole turhaa

Julkaisuvuosi: 1996
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: The Boy Who Sailed around the World, Ray of Sunshine, Together Forever in Love
Löytyykö levyhyllystä: Ei, mutta ostaisin mielelläni.

Levyn huumaavuus
9,0



Go Sailor oli yksi Rose Melbergin (Tiger Trap, The Softies) monista bändeistä, mutta mikään turha projekti se ei ole. Go Sailorin ainoa kokopitkä on nimittäin yksi 90-luvun parhaista twee pop/ indiepop-albumeista, jonka vaikutusta myöhempiin indiepoppareihin, kuten Veronica Fallsiin, on vaikea olla huomaamatta, vaikka Go Sailor viihtyykin enemmän purjeveneessä kuin hautausmaalla.

Go Sailor ei sinänsä tee mitään erikoista: 14 biisiä, 32 minuuttia, muutama sointu, nopea tempo, sokerinen laulu, energiaa ja intoa. Sanoitukset kertovat pojista, tytöistä, sydänsuruista ja purjehduksesta – eikä edes purjehdus ole turhaa! Go Sailor ei pääse pöyhkeilemään omaperäisyydellään, mutta liekö omaperäisyydellä niin väliä, kun biisimateriaali on hillittömän hienoa.

Go Sailoria olisi luultavasti mahdollista kritisoida siitä, ettei levyllä juuri ole musiikillista vaihtelua ja jäkäjäkä, mutta ainakaan tämä kirjoittaja ei kykene kriittisyyteen, kun levyä kuunnellessa sydän nauraa, aurinko paistaa ulos korvista ja suussa maistuu tuoreet kirsikat.

Olen muuten sitä mieltä, että 1996 on tähän mennessä paras musiikkivuosi.



Posted in , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.