Paljon on keretty tänä vuonna näkemään jo comeback-levyjä. Siihen kastiin menee myös brittipopin ydinbändeihin kuuluva Suede, joka päätti kasata hynttyyt jälleen pari vuotta sitten yhteen. Suede muistetaan varsinkin siitä, että bändistä alettiin kohista tosissaan ennen kuin yhtye kerkesi julkaista ensimmäistäkään pitkäsoittoa. Animal Nitratella 90-luvun alkupuolella viimeistään paketin räjäyttänyt lontoolaisbändi on kerennyt uransa aikana kokea yhtä sun toista vastoinkäymistä: kaikki tietävät muun muassa laulaja Andersonin huumeongelmat, yhtyeen jäsenten väliset riidat ja on bändi kerennyt todistetusti olla taiteellisesti myös täysin ulapalla varsinkin 2000-luvun taitteessa julkaistuilla albumeilla. 

Yhtyeen keulakuva Bret Anderson olikin aluksi uuden levyn julkaisun suhteen hyvin skeptinen - miehellä ei todellakaan ollut halua tehdä huonoa paluulevyä.

Jos kuitenkin leikitään, että musiikissa olet yhtä hyvä kuin viimeinen työnäytteesi, ei Suedella todellakaan ole kuudennen levyn, Bloodsportsin suhteen pullat hassummin uunissa.

Bloodsportsilla ei voida sanoa, että kaapista tulisi ulos täysin uusi Suede. Kuudes levy on niin tuttua Suedea, kuin vain voi olla. Särökitara soi, Anderson kirkuu ja jälleen lauletaan rakkaudesta, yksinäisyydestä ja kaipuusta. Kyllä vain, sitä samaa surullista ja dramaattista brittipoppia mistä jotkut saivat yliannostuksen varmasti jo 1990-luvulla.

Tauko on tehnyt kuitenkin Suedelle todella hyvää. Vaikka ysärilevyjen tukipilari Gerard Butler ei vaikutakaan enää bändissä, on Suede 2010-luvulla ihan helvetin elinvoimainen. Minulla on suorastaan kerennyt unohtumaan, miten loistava pop-ääni Bret Andersonilta löytyy - tuntuu, että se on vain parantunut näiden vuosien varrella.

Uuden levyn seitsemän ensimmäistä biisiä ovat todella hyviä - näistä erityiskiitoksen ansaitsevat It Starts and Ends With You ja Sabotage, jota olen Last.fm:n mukaan luukuttanut tämän vuoden puolella ylivoimaisesti eniten yksittäisistä biiseistä. 

Bloodsports jonkin verran Pulpin This is Hardcorea - mutta se on ainakin tuplasti veljeänsä parempi. Erittäin rautainen paluulevy ja vuoden kovin rock-albumi tähän mennessä. Minulla on sellainen kutina takapuolen alla, että tää levy jää elämään - jos ei ihan kuitenkaan Sueden parhaana albumina niin ainakin timanttisimpana comeback-levynä miesmuistiin.

Tästä nyt tuli tämmöinen ylistysteksti. Koittakaa elää sen asian kanssa.