Archive for syyskuuta 2011

#9 Imaginary Future



Levyn huumaavuus
9.2


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: Julkaisupäivä
Helmeilevimmät biisi: Pretty In Decadence, Escape In The Afternoon, Convict
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Euroopassakin kiertänyt French Films julkaisi Golden Sea –EP’nsä vajaa vuosi sitten, ja siitä lähtien musamaailma on kuolannut kokopitkän perään. Viime viikolla tuutista saatiin ulos Imaginary Future, joka jatkaa post-punk-sävytteisellä indiepopilla sulavasti kohti avarampia vesiä.

Levystä kirjoittaminen on jostain syystä ollut harvinaisen haastavaa. Vaikea se ei ole, vaan huumaava ja rakastettava, puksuttaa eteenpäin kuin juna ja loppuu liian lyhyeen. Repeat-nappula on ahkerassa käytössä ja niskat saavat treeniä tahdin mukana notkumisesta. Vaikka aivokäyrä sopivien sanojen löytämiseksi lähenteleekin nollaa ja lyriikoista löytyy melankolisuutta, on Imaginary Future hyvän mielen tuoja sateisena syyspäivänä ja ansaitsee ehdottomasti oman mainintansa.

The Drums –vertauksista huolimatta allekirjoittaneen ensimmäiset mielikuvat kohdistuvat kiistatta Joy Divisioniin (ja sitä myötä pariin muuhunkin samojen vaikutteiden yhtyeeseen, toim.huom.). Oma lusikkansa tässä sopassa on Johanneksen syvällä, kaikuja menneistä tuovalla lauluäänellä. Kitarat raikuvat, kiippari kilkuttaa, rummut kolisevat ja basso jytkyy, mutta yksikään ääni ei kiilaa muiden yli. Vaikka FF’n soundi ei sinänsä ole uniikeimmasta päästä, se on raikasta, auringonsäteiden paahtamaa ja suolaisen merituulen sopivasti sotkemaa. Surf-meininki ei ole jäänyt huomaamatta kansainvälisiltäkään tahoilta, sillä EP’n nimikipaletta on kuultu parillakin kyseistä vesiurheilua esittelevällä videolla. Kuumat biitsit meets manselainen synkeys ja transsinomainen popitus? Kyllä, kiitos!

Imaginary Future on ehjä kokonaisuus, jonka jokainen kappale tuntuu täydentävän toinen toistaan.  Kotimaiseksi debyytiksi (jos EP'tä ei nyt lasketa) albumi on harvinaisen valmiin oloinen, sillä toisin kuin yleensä ensimmäisten levyjen aikaan, bändi ei tunnu hakevan itseään kokeilujen kautta, vaan tietää täsmälleen mitä haluaa. Tämä voi toisaalta koitua kohtaloksikin. Mutta vaikkei radikaaleja tyylillisiä eroja raitojen välillä olekaan havaittavissa, lopputulos ei myöskään ole monotoninen. Avausraita This Dead Town palauttaa verkkokalvoille kuvan Robert Smithistä, kun taas Escape In The Afternoon nousee ehdottomaksi lemppariksi - eikä vähiten eskapisminhakuisen nimensä vuoksi. Kaksi syytä sille, miksei levyn arvosana nouse kymppiin asti: Up The Hill ei lupaavan hempeästä alustaan huolimatta täytä niitä kovia kriteerejä, joita albumien viimeisille biiseille aina asetan, ja lisäksi levy on yksinkertaisesti liian lyhyt. Puoli tuntia kuluu aivan liian nopeasti silloin, kun haluaisi kuulla vain lisää ja lisää ja lisää.


Posted in , , , , , , | Leave a comment

#8 69 Love Songs


Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 2004
Helmeilevimmät biisit: Absolutely Cuckoo, I Don't Want to Get Over You, (Crazy for You But) Not That Crazy, Papa Was a Rodeo, Busby Berkeley Dreams
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


 Levyn huumaavuus
10,0

“I heard he wrote you a song, but so what? Some guy wrote sixty-nine, and one just ain't enough.” (Beulah – Popular Mechanic for Lovers)

Viimeksi kirjoitin The Zillionsin mukavasta kuuden biisin pikkulevystä. Tällä kertaa on vuorossa jotakin tystin muuta. The Magnetic Fieldsin 69 Love Songs nimittäin on ylittämätön, ylivertainen, massiivinen ja täysin kohtuuton. Sen vuoksi sitä on liki mahdoton kuunnella putkeen, siitä on vaikea kirjoittaa muuten kuin nopeasti hutaisten tai kymmenien sivujen verran analysoiden ja siihen verrattuna vähäisempien lauluntekijöiden rakkausluritukset tuntuvat jokseenkin mitättömiltä. 69 Love Songs on ylittämätön, ylivertainen ja kohtuuton, koska siinä ihan oikeasti on 69 rakkauslaulua ja kestoakin kolmisen tuntia. En tiedä, miten muut kuuntelijat 69 Love Songsiin suhtautuvat, mutta minussa se herättää paitsi ihastusta ja kunnioitusta, myös hämmennystä ja voimattomuuden tunnetta. Sen vuoksi on reilua, että 69 Love Songsin kanssa eläminen näyttää tuottavan vaikeuksia myös Stephen Merrittille, joka käytännössä on The Magnetic Fields. Sillä mitä voi enää tehdä, jos on yhdellä levyllä tehnyt jo kaiken ja vielä erinomaisen hyvin? Ehkäpä levyn, jonka jokainen biisi alkaa kirjaimella i? Tai levyn, joka on kauttaaltaan Psychocandy-säröllä? Tai jospa tekisikin folk-levyn? Stephen Merritt teki nämä kaikki, ja vaikka jokaisella näistä levyistä on hetkensä, yksikään ei lopulta tunnu oikein miltään, koska yksikään ei ole 69 Love Songs.

69 biisin aikana katsastetaan moneen musiikkityyliin ja kuullaan useampaa erilaista soitinta, kuin osaan nimetä. Kaikki kokeilut (Punk Love, Love is like Jazz, Experimental Music Love) eivät ole kummoisia, mutta keskimäärin biisit ovat loistavia ja parhaimmillaan parhaita. 69 biisin aikana ehditään luonnollisesti käsitellä rakkautta monista näkökulmista."Don't fall in love with me yet. We're only recently met" avaa levyn, ja tuon jälkeen tarjolla on aikamme parhaan sanoittajan tulitusta biisistä toiseen. Ainoastaan Morrissey parhaimmillaan on samanaikaisesti yhtä hauska ja yhtä koskettava kuin Merritt. Jos ette usko, lukaiskaahan esimerkiksi I Don't Want to Get Ovet You:n sanoitukset.

69 Love Songsin lisäksi äärimmäisen suuren suosittelun ansaitsevat myös Holiday ja Get Lost, jotka, perinteisen musiikkiäänitteen mittaisina, ovat hieman helpommin omaksuttavissa. Biisitkin ovat yhtä hyviä. Niitä on vain vähemmän.







Posted in , , , , | Leave a comment

#7 One Life Stand



Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: Julkaisupäivä
Helmeilevimmät biisit: Take It In, Hand Me Down Your Love, One Life Stand
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Levyn huumaavuus
9.2


Makiat tuulipuvut, sanattomaksi vetävät synat ja Alexis Taylor. Siinä on kolme asiaa mistä ei voi olla puhumatta, kun aletaan hieromaan käsiä yhteen elektrobändi Hot Chipin järjestyksessään neljännen pitkäsoiton, One Life Standin suhteen. Levyyn on pakattu niin paljon verkkarinörttinynnyenergiaa, että se saa sekoamaan.

Levyn seurauksena Hot Chip on saanut yhtä varteenotettavan leiman musiikkiinsa kuin esimerkiksi LCD Soundsystem - hassuttelubiiseistään tuttu poppoo osasi ujuttaa neljännelle lätylleen pari niin kohtalokkaan kuuloista biisiä, että allekirjoittanutkin taisi aikoinaan saada vetelät housuihinsa niitä kuunnellessa. Take It In, Thieves in the Night, Hand Me Down Your Love ja I Feel Better ovat sellaisia täysosumia, jonkalaisia hyvin harvoin kuvittelisi päätyvän samalle yhdelle pitkäsoitolle. Ei tule myöskään unohtaa levyn nimikkobiisiä, One Life Standia, joka saa jokaisessa kyllä aikaan sellaisen pomppufiiliksen, että alta pois.


"Please take my heart and keep it close to you"

"You are my love light"

"I only wanna be your one life stand"

"We have love, give it up, give it up

There is nothing else to be proud of"

Näitä säkeitä lainatessa ei ainakaan tule epäselväksi mikä on levyn keskeisin teema. Rakkautta todistetaan tällä levyllä hyvinkin paljon. Aika nössöä - no ei oikeastaan. Laulaja Alexishan ei rakkautta ujostele, vaan suorastaan revittelee - oli kyse sitten keikkavetaisusta tai levytyssessiosta. Sähisevä laulaja käyttää ääntään niin paljon kuin noin herttaisen ulvonnan omistavan miehen täytyykin. Edellisellä levyllä Alexisin loisteliaalle äänelle ei mielestäni annettu tarpeeksi tilaa, onneksi One Life Standilla ei tätä ongelmaa ole. Taylorin äänähtelyt sekoitettuna vielä bändin tuottamaan kerrassaan hunajaiseen soundiin, totean "paketin" olevan enemmän kuin valmis. 

Hot Chip teki sen mitä heiltä en ikinä odottanut: yhden Ready for the Floorin-hitin sijaan levyltä löytyy ainakin viisi ajattomaksi jäävää tanssijammailua. Nimesin aikoinaan blogissani One Life Standin vuoden 2010 kovimmaksi albumiksi. Pysyn sanojeni takana ja nyt haluan nimetä Alexis Taylorin 2000-luvun Neil Tennantiksi. 


Posted in , , | 1 Comment

#6 Silent Shout


Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2009

Helmeilevimmät biisit: Marble House, We Share Our Mother's Health, Silent Shout
Löytyykö levyhyllystä: Spotify


Levyn huumaavuus
9.2



Vuonna 2009 tutustuin isosiskoni kautta yhtyeeseen nimeltä The Knife. Tämä Tukholmasta lähtöisin oleva yhtye joka koostuu Dreijerin sisaruksista, Olofista ja Karinista. Sisarukset esiintyvät harvoin ja silloinkin maskit päässä, joten yhtyeen yllä on tietynlaista mystiikkaa, joka kuuluu musiikissakin monesti efektoituna lauluna. The Knife  nousi musiikkimaailman tietoisuuteen toisen albuminsa Deep Cutsin myötä ja etenkin siltä löytyvältä Hearbeats biisillä, joka arvostettiin Pitchforkissa 15 parhaimmaksi biisiksi 2000-luvulla. Olette saattaneet myös kuulla Karinin erittäin omaperäistä ja mielipiteitä jakavaa ääntä Röyksoppin biiseissä This Must Be It, Tricky Tricky ja What Else is There, joista viimeksi mainittu on ehkäpä yksi 2000-luvun parhaimmista yksittäisistä biiseistä elektronisen musiikin saralla. Mitä Silent Shoutiin tulee, on se yksi parhaimmista elektropop-albumeista.

Albumin ensimäinen biisinä oleva nimikkokappale vie jo mukanaan. Syvän hypnoottisesti jumputtavan basson päälle rakentuvat kirkkaat syntikat toimivat loistavasti ja  efektoitu Karinin laulu sointuu osaksi musiikkia ja hallitsevana osapuolena eivät olekaan vokaalit, vaan koko biisiä johdatteleva syntikka. Tunnelma rauhoittuu hetkeksi kahden ensimmäisen menevämmän kappaleen jälkeen The Captainin 3 minuuttia pitkään  minimalistiseen introon ja itse biisikin on rauhallinen, kunnes  tunnelma räjähtää seuraavassa rytmipitoisessa We Share Our Mother's Healtissa, jonka joka puolelle pomppivat syntikat saavat tanssijalan väkisinkin vipattamaan. Na Na Na, tuo muumimusiikin etäisesti mieleen tuova biisi rauhoittaa tunnelman uudelleen ja levyn jälkipuolisko onkin selkeästi alkupuoliskoa rauhallisempaa. 

"It must be safe when it's on TV" toteaa Karin ilman minkäänlaista efektiä Marble Housessa. Biisi on albumin ehdoton helmi ja samalla parhaimpia yksittäisiä elektro/synthpop-biisejä mitä tiedän. Yksistään outroa jäisin jo viheltämään, jos vaan osaisin viheltää kunnolla. Vaikka levyn jälkipuolisko ei ole yhtä vahva kuin eka puolisko, niin marble housen lisäksi From Off To On ja Forest Families saavat kylmät väreet liikkeelle ja ainoastaan One Hit herättää ristiriitaisia tuntemuksia "Hau Hau, Hoo Hoo" hokemallaan. Piristävä biisi, mutta sopisi ehkä paremmin The Knifen edelliselle Deep Cuts albumille.

Silent Shout on hypnoottinen, aavemainen, mutta samalla myös rauhoittava ja tanssittava levy, tämmöistähän elektropopin pitääkin olla! Jään innolla odottamaan seuraavaa levyä, jonka olisi määrä ilmestyä ensi vuonna. Muuttuko suunta jälleen vai palataanko kenties jopa Deep Cutsin aikaiseen hieman iloisempaan elektroniseen poppiin. Kumpikin kelpaisi minulle vallan mainiosti.


Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

#5 Soita mulle


Helou! Blogin viides kirjoittaja ilmoittautuu. :) Bubble kävi läpi nimenvaihdoksen ja tunnetaan nyt Junena. Vaikutan netissä muutamassakin eri osoitteessa, päämaja sijaitsee twilight colassa. Olen arkkitehti, jonka palkasta leijonanosa kuluu levyihin ja keikkalippuihin, mutta tosiasiassa haluaisin olla fanityttö. Harmi, että siitä ei makseta. Koko ikänsä musiikkia jossain muodossa harrastanutta nostalgiafanaatikkoa kiinnostaa myös muu populaarikulttuuri, valokuvaus ja arjen estetiikka. Musiikillisesti liikutaan kaikkialla metallisynkistelyn, syntikkailoittelun, skottirokin, sydäntä raastavien singer-songwritereiden ja shoegazingin välimaastossa.


Levyn huumaavuus
9.5

Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: Julkaisupäivä
Helmeilevimmät biisit: Lepään aalloilla, Mustavalkeaa, Harjun takaa
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Jos Regina olisi eläin, olisi se nuori metsäkauris - kepeä, söpöyden ruumiillistuma suurine silmineen, eläväinen ja eteerinen samaan aikaan. Kotimaisen utuelektron lähettiläät ovat osuneet neljännellä pitkäsoitollaan kultasuoneen niin sävellysten kuin sanoitustenkin suhteen, eivätkä pienet muutokset tyylissä tingi kokonaisuudesta senttiäkään. Bändi kuulostaa siltä, kuin se olisi muutaman kokeilun jälkeen löytänyt itsensä.

Regina ei ole aina kuulunut suosikkeihini. Lapsenomainen syntikkapoppi ja Iisa Pykärin lauluääni ylittivät ärsytyskynnykseni kolmikon ensimmäisen, ja osittain vielä toisenkin, levyn aikaan, mutta Puutarhatrilogia avasi viimeisetkin aistieni rippeet elektroiloittelun maailman upeuteen. Soita mulle ottaa askeleen kohti sumuisempia maisemia jättäen koneilla leikkimisen aiempaa vähemmälle ja vahvistamalla kitaroiden asemaa. Ei ollenkaan huono veto, sillä lopputulos lukeutuu kuluvan vuoden parhaimpiin julkaisuihin. Levyn soidessa voin kuvitella itseni heinikossa katselemassa sinisellä taivaalla kilpaa juoksevia pilviä, meren rannalla harmaana päivänä tuulen riepotellessa tukkaani tai indiediscossa tuijottelemassa kenkiäni, joita välillä liikuttelen rytmin tahtiin.

Levy tuntuu vaivattomalta ja ennen kaikkea ehjältä kokonaisuudelta. Yksittäisiä raitoja pystyy kyllä julkaistujen sinkkujen lisäksi silti irrottamaan kohtalaisen helposti, esimerkiksi Lepään aalloilla on kerännyt sydämiä murskattavakseen ympäri maata. Minulle kokonaiset albumit ovat kuitenkin tärkeitä ja kuuntelen niitä usein nimenomaan yhtenäisinä kokonaisuuksina. Toki myös irtonaisina kappaleina soittolistojen lomassa, mutta en missään nimessä kokonaisen levyn biisejä putkeen väärässä järjestyksessä. Sehän olisi rikollista! Etukäteen mietitty raidasta toiseen pehmeästi soljuminen tai vastavuoroisesti tiukka repiminen ovat olennainen osa kuuntelukokemusta.

Reginan tuotoksiin on aina liittynyt tietynlainen haikeus. Soita mulle ei eroa siinä mielessä edeltäjistään pätkääkään, vaan saa kaipaamaan mennyttä kesää ja kirpeää aurinkoa - oikeastaan ihan kaikkea, sellaistakin, mitä ei edes tiennyt voivansa ikävöidä. Jos seuraavat kolme kuukautta ovat pelkkää mieltä ruoskivaa sadetta, haluan kääriä itseni jättimäiseen, pehmoiseen vilttiin, täyttää vatsani vadelmasuklaalla ja vajota pumpulimaisiin pilvilinnoihin koko loppuvuodeksi. Tunnelmaan parempaa soundtrackia kuin Soita mulle ei ole.

Syvä vesi ei mua pelota.



Posted in , , , , , , , , | 3 Comments

#4 Kalifornia




Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 1999
Helmeilevimmät biisit: Sokeana hetkenä, Kirjoituksia, He kääntävät tyynynsä
Levyn huumaavuus: 9-
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Muistan elävästi sen hetken, kun sain ensikosketukseni Ultra Brahan. Äitini kuului Fazerin musiikkikerhoon, ja kotiimme tuli kerran kuukaudessa uusi kasetti. Olin vielä sen verran nuori, että tein päätökseni levyn mielenkiintoisuudesta kansikuvan perusteella ja kun postilaatikkoomme tipahti Ultra Bran Kalifornia, halusin pitää kasetin. Olin hetkeä aiemmin nähnyt Jyrkistä yhtyeen esiintymisen ja tiesin, että heillä on Jäätelöauto -niminen kappale, mikä tietysti riitti täyttämään hyvän bändin kriteerit ala-asteikäisen tytön silmissä.

Kaliforniassa viehätti jo silloin komeat puhallinsovitukset ja laulustemmat, jotka saivat ihon kananlihalle. Sanoituksia aloin ymmärtämään vasta paljon myöhemmin ja levy sai aivan uuden ulottuvuuden. On vaikeaa muistaa, mikä Kaliforniassa oli kaikista hienointa silloin kun sen laitoin ensimmäistä kertaa soimaan, mutta ainakin se oli äänimaailmaltaan jotain ihan muuta, mihin olin tottunut.

Kasetti meni lopulta rikki, sillä se oli monen vuoden ajan kovassa kuuntelussa. Hienointa on, että albumi kuulostaa vielä tänäkin päivänä tuoreelta ja sitä voi kuunnella ilman nostalgian tunnetta. Eikä siinä mitään väärää olisi, vaikka yhtäkkiä tulisi halu siirtyä taas siihen tunteeseen, kun löytää ensimmäistä kertaa hienoa musiikkia ihan itse.


Posted in , | Leave a comment

#3 Zig Zag Zillionaire




Julkaisuvuosi: 2004
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit:
  Don't Waste Your Tears on Me, Step Into the Sun Girl

Löytyykö levyhyllystä: Toki 

 Levyn huumaavuus
9,1

The Zillionsin Nick Craft varmaan tietää, miltä tuntuu olla tismalleen oikeassa paikassa täysin väärään aikaan. The Zillionsin Bangwagonesque-ajan Teenage Fanclubilta, Rideltä ja psykedeeliseltä utuilulta – siis parhaalta mahdolliselta musalta - kuulostava kuuden biisin minilevy olisi voinut kerätä paljonkin mainetta sekä 90-luvun alkupuolella että vuoden 2011 syksyllä, kun ysärihenkinen kitarasuristelu ja kenkiintuijottelu tuntuvat esimerkiksi The Pains of Being Pure at Heartin, Yuckin ja jopa Reginan myötä olevan kovastikin suosittuja taidemuotoja.

Play Zig Zag Zillionairella on mielestäni 2000-luvun parhaita levyjä, vaikka se kestääkin vain vähän reilut 20 minuuttia ja vaikka sillä on ainoastaan kuusi biisiä. Avaus, Don’t Waste Your Tears on Me, on komea popbiisi, joka tuo mieleen Isn’t Anythingin aikaisen My Bloody Valentinen. Melankolinen Your Eyes pelaa hiljaa/kovaa -vaihtelulla onnistuneesti. Step into the Sun on juuri niin aurinkoinen, kuin nimi antaa olettaakin ja samalla myös levyn paras biisi. Raincoat Girlz hurmaa jo nimellään, vaikka Oulun laitamilla päivystävänä kielisheriffinä en tavallisesti sallikaan s:n korvaamista z:lla ja vaikka en omista kumppareita, sadetakkia, kurahousuja tai muita syyskelin suojavarusteita. Kaksi viimeistä biisiä Saturday’s Child ja One Step Behind Me ovat hämyisempiä, mutta aivan yhtä tenhoavia kuin niitä edeltävät kappaleet. Siinä missä Saturday’s Child rämisee, One Step Behind huojuu ja kilkuttelee tiensä kuulijan sydämeen ja/tai mieleen.

1,9 eurolla Huuto.netistä vuonna 2006 ostamani Play Zig Zag Zillionairelta ei löydy maistiaisia Youtubesta, mutta Spotifyssa sentään on koko levy. Kuunnelkaahan, se vie vain hetken.

Posted in , , , , | 2 Comments

#2 Turn On The Bright Lights


Julkaisuvuosi: 2002
Ensikosketus: Joulu 2006
Helmeilevimmät biisit: PDA, Obstacle 1, Hands Away
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
10




Interpol on aikamoinen bändi. Pitchforkista vuoden 2002 parhaan albumin tittelin pokannut newyorkilaisyhtye otti kotimaansa indiekansasta ensilevyllään erittäin tiukan otteen. Paul Banksin johdattama postpunk-ryhmittymä onnistui tuomaan 2000-luvulle niin helkutin kauniita kitaroita, bassolinjoja ja kohtalokkaita lyriikoita, että voi pojat sentään.

Turn On The Bright Lightsista voisin sanoa, että se on minulle henkilökohtaisesti se tärkein levy, ikinä. Kuuntelin levyn ensimmäiset sykäykset yläasteella. Tarkoin mielessäni jurraa vieläkin se, kuinka talvella potkin potkurilla kohti koulua ja iPodiini oli eksynyt jostain kumman syystä kyseinen levy. Silloin vielä tuntematon levyn kiintotähti PDA lähti soimaan ja olin täysin myyty. Muistan edelleen, että pysäytin potkurin ja jäin kuuntelemaan tuota rallia paikalleen keskelle pyörätietä. Kyseinen hetki on palanut mieleeni kiinni sangen lujasti.

Myöhemmin selkeni, että koko levyhän oli aikamoista tähtikamaa. Muun muassa kohtalokas Hands Away, rockrevittely Obstacle 1 ja karuakin karumpi Leif Erikson antoivat Interpolista niin vakuuttavan kuvan, että siinä oli kaupungin muilla bändeillä ihmettelemistä. Täytyy myöskin sanoa, että Interpol ei ole pystynyt toistamaan tähän päivään mennessä debyyttinsä ihmettä - tuskin pystyykään enää toistamaan, nimittäin bändin sieluksi kutsuttu basisti Carlos Dengler häippäisi kokonaan yhtyeestä neljännen albumin nauhoitusten jälkeen. Sääli, nimittäin TOTBL on myös Denglerin osalta henkeä salpaava taidonnäyte siitä, kuinka loistava instrumentti basso oikein on.

Interpolin voidaan sanoa olevan paljon velkaa Turn on the Bright Lightsillaan postpunk -esi-isilleen (Joy Division, Echo & the Bunnymen) mutta mitä sitä kieltämäänkään. Se ei kuitenkaan poista sitä tosi asiaa etteikö Turn on the Bright Lights olisi vallan mainio soundtrack New York -matkalle tai pimentyvien iltojen taustamusiikiksi kynttilöiden kera!


Posted in , , , , , , | 4 Comments

#1 Era Extraña


Minulla on kunnia avata blogimme ensimmäisellä levyanalyysillä ja mikä sopisi paremmin, kuin juuri viikko sitten ilmestynyt uunituore Neon Indianin albumi.  


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: Julkaisupäivä
Helmeilevimmät biisit: Polish Girl, Hex Girlfriend, Halogen (I Could Be A Shadow)
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
7.5



"But you fail to remember" laulaa Alan Palomo Neon Indianin uuden albumin Polish Girl biisissä. Näin minulle kävi Neon Indianin Debyyttilevyn kohdalla. Ensimmäistä kertaa kuulin Neon Indianista vuonna 2009, kun Hanko ylisti oivallisesti nimettyä Psychic Chasms debyyttiä. Itselleni kyseinen levy ei ole tosin vieläkään täysin avautunut paria loistavaa biisiä lukuunottamatta. Lo-fi chillwave happoilut toimivat taustamusiikkina, mutta eivät jääneet mieleen ja lisäksi levy kärsi monista turhista täytebiiseistä. Kysymys: Korjaako Era Extraña debyytin ohilaukaukset?

Vastaus: Korjaa. 20 Huhtikuuta Alan Palomo julkaisi trailerin uudelle vielä silloin nimeämättömälle albumille, jonka äänityksen aikana Alan asui Helsingissä 4 viikon ajan. Kiinnostuin heti enkä vähintään siksi, että kyseinen pätkä oli kuvattu talvisessa Helsingissä vaan lyhyt biisi miellytti minua. Happoinen noise lo-fi synapoppi oli vaihtunut chillimpään jalkojen tuijottamis meininkiin ja olin innostunut.

Kyllä, myös Era Extrañalta löytyy välisoittoja, jotka ovat kaikki nimetty loogisesti "Heart" otsikon alle, mutta toisin kuin Psychic Chasms:lla, niillä on myös selkeä tarkoitus, joka tukee kokonaisuutta nimiään myöten. Vaikka levy onkin äänitetty kylmimpään vuoden aikaan yhdessä maailman kylmimmistä pääkaupungeista, niin tämä ei kuulu musiikissa. Jo mainittu avaus-single Polish Girl rauhoittaa ja lämmittää levollisilla chiptune taustoillaan. Muiksi kohokohdiksi nousee myös kertosäkeen "Does it make you, does it make you feel alright?" kysymyksellään päähän soimaan jäävä Hex Girlfriend sekä m83-viboja aiheuttava Halogen (I Could Be A Shadow) 

Ja vielä, harmittaa että missasin kesäkuisen Helsingin keikan, sillä livenä Neon Indian kasvaa Cariboun tapaan yhden miehen projektista erittäin groovaavaksi 5 hengen yhtyeeksi. 
 

Posted in , , , , , , , , , | 2 Comments

Levy päivässä -blogi - uudenlainen blogielämys starttaa!







Levy päivässä pitää Tauskinkin sävellyskynän erittäin ärtsynä
Tästä maanantaista lähtien täten julistan Levy päivässä -blogin alkaneeksi. Mistä tässä on oikein sitten kysymys? Seuraavassa hieman infoa:

Levy päivässä -blogi on musiikkiblogi, jonka tarkoituksena on heittää yhdestä levystä pienimuotoinen merkintä per päivä. Meitä on olemassa neljä kirjoittajaa (yhtä kaivataan lisää), joilla kaikilla on suht laajasti kokemusta musiikkimaailmasta ja sen kaikenlaisista ilmiöistä. Emme yritä olla liian asiantuntevia, vaan vastaamme joka merkinnällämme lähinnä kysymykseen: mitä fiiliksiä levy oikein herättää? Olemme tulilla joka arkipäivä, viikonloppuisin olemme joko keikoilla hulinoimassa, kotosalla koneen ääressä Spotifya vinguttamassa tai sitten podemme viikonlopun ylitse jylläävää krapulaa - jokainen tyylillään.

Mistä idea sitten oikein lähti? Lähinnä aloimme yhdessä miettimään, että nykyisistä suomalaisista musablogeista lähes jokainen tähtää aina samaan: musiikkimaailman uusimpiin käänteisiin ja julkaisuihin. Me emme pyri todellakaan blogissamme käsittelemään pelkästään uusia levyjä. Poimimme levyjulkaisuja sieltä täältä, vuosiluvusta lainkaan riippuen. Emme myöskään ole genreriippuvaisia, sehän olisi suorastaan sairasta.

Seuraavassa pienet esittelyt meidän kirjoittajakaarristamme:

Maanantai - Janne


Maanantaina tuoreimmat ja vähemmän tuoreimmat levyt analysoi Janne. Tämä media-assisstentti ja tästä syystä myös blogin ulkoasusta huolehtimaan joutunut musiikin suurkuluttaja tunnetaan hillittömänä Muse-fanina. Vaikka Pitchfork onkin suurimman osan Musen levyistä haukkunut, on kyseinen musiikkimedia keskeisessä osassa Jannen etsiessä uutta ja mielenkiintoista musiikkia, parhaintahan olisi keretä analysoimaan levyt ennen Hankoa. Janne tykkää kenkiin katsomisesta, kaiutetuista kitaroista, syvistä bassoista sekä groovaavista rummuista. Myös hyvät kitarariffit, disco-komppi ja aurinkoiset synterisaattorit ovat lähellä sydäntä.





Tiistai - Juho

Tiistain levyannoksesta huolehtii Juho, joka ennen piti omaa blogia. Kyllästyttyään omiin jaaritteluihinsa, hän päätti yhdistää voimat kolmen muun tyypin kanssa. Juho arvostaa musiikissa suuresti sen uudelleenkierrätettävyyttä - kertakäyttökama ei auraa tietä Juhon levyhyllyyn tavalla tai toisellakaan. Juho pääsi vuoden 2010 Ankkarockiin sisään VIP-ovesta Maija Vilkkumaan kanssa samaan aikaan (älä kysy miksi), miehellä on myös pakkomielle kommentoida joka viikko YleX:n tehobiisejä ja hänen levyhyllystään löytyy lähes 400 CD:tä.




Keskiviikko - Jarmo


Jarmo on musiikin ystävä, joka osaa kuvailla kuulemiaan musiikkiesityksiä yhtä hyvin kuin Mixu Paatelainen jalkapalloilijoita. Ehkä tästä syystä hän ei ole koskaan aiemmin blogannut, mutta vanha koira on innokas oppimaan uusia temppuja. Musiikissa Jarmo arvostaa nokkelia sanoituksia, surisevia kitaroita ja stemmalaulantaa. Pienenä Jarmo halusi samanaikaisesti sekä rocktähdeksi että NHL-kiekkoilijaksi mutta myöhemmin urasuunnitelmat muuttuivat paremmin lahjoja vastaaviksi. 



Torstai - Jenni 


Jenni kuuntelee musiikkia ennakkoluulottomasti ja on aina valmis tutustumaan uusiin bändeihin ja artisteihin. Uteliaisuus ei rajoitu kuitenkaan pelkästään kuuntelemiseen, sillä hän on harrastanut koko ikänsä eri instrumenttien soittamista. Kaikista rakkaimmaksi soittimeksi on muodostunut vuosien aikana sähköbasso. Myös erilaiset musiikkitapahtumat ovat Jennin mieleen, ja tulevaisuudessa hän haluaisi työskennellä ammatissa, jossa saa yhdistää tapahtumatuottamisen ja musisoinnin. Musiikin lisäksi Jenni tykkää junista, metsissä vaeltamisesta ja liian pitkäksi venyneistä päiväunista.






Perjantai - Ylläri!


Perjantaita nyt alkuun vuorottelemme tämän hetkisten kirjoittajien kesken. Jatkamme perjantaiylläriä niin kauan kunnes löydämme yhden vakkarikirjoittajan lisää vahvuuteemme. Olisitko se juuri sinä? Ota yhteyttä meihin, jos pesti kiinnostaa!


Posted in , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.