Näytetään tekstit, joissa on tunniste Electro. Näytä kaikki tekstit

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

8.0

 

Levyn huumaavuus

5,8

Passiivista anarkiaa

 
Julkaisuvuosi: 2012

Ensikosketus: 2012

Helmeilevimmät biisit: Plague, Kerosene, Sad Eyes, Insulin

Löytyykö levyhyllystä: Eip

Levyn huumaavuus

6.7

Minun ja Crystal Castlesin suhde ei alkanut ruusuisesti. Bändi sai muutama vuosi takaperin hurjan hypen taakseen ja minä lähinnä kavahdin bändin kakofonista anarkiaa. Halusin elektronisen musiikkini täysin erilaisessa muodossa. Eikä Flow'n myöhästymisdiivailu asiaa paljoa parantanut.

Tuli toinen levy, tuli pari nähtyä keikkaa ja se Robert Smithin laulama sinkku ja olin pähkinöinä. Kolmatta levyäkin tuli odotettua melkoisessa kiimassa, kun ensisinkku Plague niin sanotusti räjäytti.

Siksi kolmas levy onkin melkoinen pettymys. Tavallaan asiat ovat menneet parempaan, koska kolmonen on aiempia levyjä selkeästi seesteisempi, melodisempi ja siten helposti lähestyttävämpi, mutta samalla se on tylsin Crystal Castlesin levy. Kappaleet talsii hyvin samoja polkuja pitkin, eikä bändi ole onnistunut keksimään pyöräänsä uudelleen. Anarkian kautta tullut luova hulluuskaan ei välity levyltä kahden ensimmäisen lätyn tavoin. Oikeastaan vain Sad Eyes ja Insulin löytävät vanhan ytimen. Jälkimmäinen varsinkin.

Ja toinen asia mikä suoraan sanottuna vituttaa nyt on Alicen laulut. Kun joka puolella toitotetaan lyriikoiden olevan kantaaottavia ja rajuja, niin miksi ne on miksattu, efektoitu ja laulettu niin, ettei niistä ota kukaan selvää. Samaa efektiä on ollut aiemmissakin levyissä, mutta aiempaa melodisemman ilmeen kanssa laulujen heikkous erottuu pahemmin ja laittaa ärsyttämään.

Yksittäisinä biiseinä Kolmonen toimii. Niin kuin jo totesin aiemmin, melodisuus tuo yhtyeen lähemmäksi kuulijaa, eikä vieraannuta alituisella paahdollaan. Kokonaisuutena se on vain liian yksipuolinen, eikä onnistu yllättämään. Joku voi nähdä nämä kehityksenä, mutta minulle nämä ovat asioita, joita en Crystal Castlesilta toivo.

Musiikki on mitä loistavin tunnelmanluoja - siitä monet ovat varmaan samaa mieltä kanssani. Musiikin mukana voi nauraa, iloita, tanssia, rauhoittua, mietiskellä ja jopa itkeä. Parhaimillaan musiikki aiheuttaa sinulle erilaisia tunnetiloja ja niillä on tapana tuoda sinulle erinäisiä miellyttäviä asioita mieleen. Balam Acabin Wander/Wonder ei naurata, eikä sen mukana voi tanssia ja eihän se tuo mieleen auringonpaistetta tai kesää vaan lähinnä sateisen syksyisen yön kaupungissa missä katuvalot ja ohikiitävät autot valaisevat ympäristöä ja sade ropisee ikkunaan. Yllättävää kyllä, tämä ajatus on rauhoittava - sillä pidänhän urbaanista kauneudesta. Balam Acab on nimenomaan omalla tavalla syksyisen kaunista musiikkia.

Wander/Wonder koostuu kahdeksasta kappaleesta, joka on täysin sopiva mitta levylle. Biisit ovat pulppuavia, minimalistisia ja etenevät todella rauhallisesti kuin lainehtien. Vaikutteita kuullaan jo mainitun Ambientin lisäksi ainakin Deep/Witch Housesta ja Dubstepistä. Soundimaailma on todella pehmeä ja kovia/teräviä iskuja ei kuulla kuin paikoitellen tehosteina. Mitään todella groovaavia ja tansittavia biisejä on turha lähteä etsimään - se mitä löydät on loistavaa tunnelmointia ja sinne tänne ripoteltuja todella hienoja melodiakoukkuja. 

Tämän tyyppisen musiikin ongelma voi olla joillekin se, ettei se tunnu lähtevän käyntiin missään vaiheessa. Juuri silloin kun vauhti hetkeksi yltyy niin levy rauhoittuu uudestaan. Tästä on hyvänä esimerkkinä Expect, joka kiihtyy viulusamplejen ja säksättävän mpk-biitin tahdissa rauhoittuakseen vaan uudelleen. Tämmöinen pidättyväisyys on kunnioitettavaa, vaikka se joidekin mielestä on ehkä tylsää. Biiseissä tapahtuu silti todella paljon enemmän kuin mitä ensiraapaisulla voisi luulla. Hienoja hetkiä ja nyansseja löytyy lähes joka biisistä. Toki heikkoja hetkiä mahtuu mukaan, mutta niiden ruotiminen olisi jotenkin turhaa.

Balam Acabin debyytillä ei löydy paljon moitittavaa, toki biisit saattavat kuulostaa ensikuuntelulla samanlaisilta ja mitään irtiottoja tai revittelyä ei levyltä löydy. Silti levy onnistuu tärkeimmässä eli luomaan rauhoittavaa tunnelmaa. Se ei hötkyile suuntaan eikä toiseen vaan pysyy turvallisesti omilla vahvuusalueillaan. Onkin vaikea miettiä miten Balam Acabin omanlaisensa soundi voisi kehittyä tästä eteenpäin, mutta siitä on turha miettiä nyt. Sillä Wander/Wonder on omassa genressään erinomainen levy. En tätä kirkkaana kesä päivänä kuuntelisi, mutta näin kylmiin syysiltoihin tämä sopii mainioksi tunnelma soundtrackiksi.

PS. Kansikuva kertoo kyllä loistavasti minkälaista musiikkia levy pitää sisällään.

Kiireetöntä, mutta ei vaivatonta

Moby oikealta nimeltään Richard Melville Hall on minulle uusvanha tuttavuus. Muistan vuosituhannentaitteessa vielä MTV:n kulta-aikoina kuinka Mobyn Play levyn singlebiisit, Why Does My Heart Feel So Bad, Porcelain ja Natural Blues soivat toistuvasti kyseisellä kanavalla. Päälimmäisenä minulle toki jäi mieleen pari vuotta myöhemmin vielä silloin enemmän kuuntelussa olleen Eminemin julkiset riidat Mobyn kanssa ja pääsihän Moby osaksi Eminemin ivaa Without Me -biisissä. No kumminkin, löysin Mobyn musiikillisesti vasta tänä vuonna uudelleen ja 1999 julkaistu Play on osoittautunut hyväksi albumiksi - jolla on kumminkin liian monta biisiä.

18-biisiä on paljon, suorastaan massiivinen määrä yhdelle ainoalle levylle, pituuttakin löytyy vähän päälle tunti. Play ei siis todellakaan ole mitenkään helppo levy. Kyseistä asiaa ei myöskän helpota se tosiasia, että Moby on ottanut vaikutteita tai no käytännössä samplannu levylle, niin vanhaa folkkia kuin esimerkiksi gospeliakin. Tämä yhdistettynä ambienttiin houseen ja vaihtoehtoiseen rokkiin tekee levystä kuulijalleen haastavan. Onneksi yleinen soundimaailma on todella chillout ja rauhallinen, joten levy soi kiireettömästi. 

Tästä syystä levy avautuu vasta tarkemmalla kuuntelulla edukseen, kun se muuten jää helposti pelkäksi "ihan kivaksi" -taustamusiikiksi. 

Play alkaa loistavalla neljän biisin rykelmällä, joista etenkin rauhalliset Porcelain ja Why Does My Heart Feel So Bad ovat generensä merkkiteoksia. Toki levyllä on muitakin hyviä biisejä  avausnelikon lisäksi, rauhalliset Natural Blues, Sky Is Broken, The ja Rushing jäävät mieleen. Levyn selvästi heikompaa antia ovatkin "rokkaavammat" biisit bodyrock ja South Side. Ne lähinnä vaan ärsyttävät ja kuulostavat Beckin b-puolien b-puolilta. Myös parit pikkunätit instrumentaalit jäävät monesti vain pelkiksi tylsiksi haahuiluksi, jotka eivät istu kokonaisuuteen kunnolla.

Mobyn läpimurtolevy on kiinnostava, mutta paikoitellen epätasainen. Itse olisin miettinyt levyn biisijärjestystä tarkemmin ja ripotellut levyn mieleenpainuvampia hetkiä enemmän ympäri levyä - sillä nyt levy jää auttamatta liian etupainoiseksi ja kyllästyminen meinaa iskeä useasti  jo ennen levyn puoltaväliä. Monesti palaankin kuuntelemaan levyn alkupuolta joka on paikoitellen erinomainen.

Naurettavan viihdyttävää

Levyn huumaavuus:

7.5

The 2nd Law nimi tulee termodynamiikan toisesta pääsäännöstä - entropian kasvusta, eli kaikki ajautuu kohti kaaosta jossain vaiheessa. Tämä nimi sopii kaikesta tiedehömpötyksestään huolimatta Musen kuudennen pitkäsoiton nimeksi, koska kyseinen albumi on musiikillista kaaosta - ottaen vaikutteita sieltä sun täältä. On ilo huomata, ettei Muse ole ajautunut kohti mitäänsanomatonta radiopoppia vaan uskaltaa olla hyvällä tavalla naurettava ja innovatiivinen. Tämä ei jätä ketään kylmäksi, vaikka vihaisitkin tätä levyä jättää se silti varmasti mieleesi jotain, joka ei unohdu vähäksi aikaan.

Supremacy iskee ekana biisinä heti ilmat pihalle. Led Zeppelinin Kashmirin rytmiikkaa,  murjova 7-kielinen kitara, bond-viuluja, marssirumpuja, kuoroa ja Matthew Bellamyn hillitöntä falsettoa. Puskista tuleva soolo sekä tietysti trumpetteja. Biisissä on kaksi ihan erilaista tunnelmaa, jotka nivoutuvat saumattomasti yhteen. Taattua Musea, mutta olet väärässä jos luulet että avausbiisi kertoisi tästä levystä jotain, se itseasiassa johtaa tunnelmaltaan sinut täysin harhaan. Seuraava biisi onkin täysin erilainen ja jo sinkkuna julkaistu Madness. Se alkaa minimalistisesti ja mielestäni tylsästi, mutta muuttuu viimeistään Queenmaisen kitarasoolon jälkeen kiinnostavan ilmavaksi U2-vaikutteiseksi anthemiksi, toimii.

Musella on tapa kokeilla jotain uutta jokaisella albumillaan ja Panic Station on hyvä esimerkki tästä. Erittäin groovava funk-kappale, jonka pääosassa ovat slap-basso ja svengaavat trumpetit. Tämähän biisi toimii kaikesta härskiydestään huolimatta! Hysteria/Stockholm Syndrome viboja tuova soolokin yhdistyy funkkiin menoon mainiosti. Musen oma Another One Bites The Dust. Toinen kokeilu on Neron tuottama Follow Me. Rauhallisten syna-arpeggioden jälkeen biisi suoraan sanoen räjähtää puolessa välissä kertosäkeensä. Tämä on sitä raskasta elektroa, josta pidän. Kyseessä ei ole mitään brosteppiä, vaan mielestäni tämä kuulostaa enemmänkin Muse-filtterin läpi vedettyä suorempaa "French-Housea" Biisihän on yksinkertainen ja näinkin erilainen lähestymistapa tuottamisen suhteen toimii todella hyvin ja tekee biisistä moninverroin kiinnostavamman. Joku saattaa kuulla biisin alussa sydämenlyöntejä ja niitä ne onkin. Sillä biisin rytmiikka perustuu Matthewn Iphonella äänittämiin poikansa sydämenlyönteihin.

Ehkäpä selvin ero aiempiin Muse-levyihin löytyy levyn loppupuolelta kahdelta Chris Wolstenholmen tekemältä ja laulamilta biiseiltä. Harmi vaan että kyseiset biisit eivät jostain mielestäni istu levylle kunnolla. Chris on hyvä laulamaan ja biiseissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ne eroavat Matthewn tekemistä biiseistä erittäin paljon. Save Me on raahava ja välillä tylsäkin biisi, jonka mielenkiintoisin yksittäinen kohta on Post-Rockmainen soolo, jota ei ole ennen Muselta kuultu. Liquid State on myöskin täysin erilaista nimittäin Stoner-rokkia! Tämähän kuulostaa 90-luvun Foo Fightersilta tai Queens Of The Stone Agelta, mielenkiintoista. Toki kertosäe onkin taustoiltaan perinteisempää Musea.

Levy päättyy kahteen instrumentaaliin, josta jo ennakkoon julkaistu pömpöösi ja kokeilunhaluinen  Dubstep (lue: Brostep) kappale Unsunstainable on kaksikosta heikompi, mutta silti ihan mukavan virkistävä. Isolated System on kuitenkin kappaleena ihan eri maata - Musen albumille täydellisesti sopivaa elokuvamusiikkia, joka päättää levyn aika surullisiin/haikeisiin post-apokalyptisiin tunnelmiin.

Toki levyltä löytyy Musen mittapuussa normaalejakin biisejä. Olympialaisia varten tehty Survival sisältää levy heikointa lyriikka ja yksittäisenä biisinä se ei toiminut alkuunkaan, mutta näin albumikokonaisuuteen biisi istuu yllättävänkin hyvin. Explorers on Muselle tyypillinen balladi, joka ei ekoille kuuntelukerroilla oikein iskenyt, mutta näin monen kuuntelukerran jälkeen kyseisellä biisillä on paikkansa levyllä ja se jää yllättävän tehokkaasti soimaan päähän. Big Freeze on biisi, jota monet ovat parranneet levyn heikoimmaksi - itse en tätä allekirjoita. Kyseessä on toki U2-vaikutteinen stadionrock-biisi, jossa on heikot säkeistöt, mutta etenkin kertosäkeen "Hear Me/Feel Me" lainit jäävät tehokkaasti soimaan päähän. Ohan tämä myös monta kertaa parempi kuin edelliseltä levyltä löytyvä Guildin Light.

Yhdeksi ehdottomista lemppareista levyllä nousee 5/4 rytmiikkaan perustuva Animals. Musea on monesti verrattu Radioheadiin ja mielestäni aiheetta, mutta Animals kuulostaa rytmiikaltaan ja laulusovituksiltaan jonkun verran Radioheadiltä, mikä ei ole todellakaan moite. Animalsilla kuullaan myös levyn ehdottomasti parhainta kitarointia ja Muselle harvinaista kliini-kitarasoundia. C-osan soolo on erinomainen ja biisi päättyy kitaravalliin ja pörssimeklareiden eläimelliseen hälinään - erinomainen.

Muse osaa luoda eri mielentiloihin sopivaa musiikkia ja tunkea ne samalle levylle. Se on hengästyttävää ja monille ehkä myös ahdistavaa. Silti kyllä minä mielummin syön ravintolassa annoksen, josta tulee täyteenahdettu olo. Kuin annoksen, jonka jälkeen vaan ärsyttää se että on maksanut liikaa ruuasta, joka ei ole edes täyttänyt vatsaa kunnolla. The 2nd law ei sovi tosikoille, niinkuin ei Musen musiikki muutenkaan. Jos osaat nauraa hyvälle musiikille, mutta samalla jaksat myös hiljentyä miettimään asioita saman levyn aikana kehotan sinua kuuntelemaan The 2nd lawia - Naurettavan viihdyttävää/Naurettavan huonoa riippuen näkökulmasta.

"You are now listening to araabmuzik"

Julkaisuvuosi: 2011

Araabmuzik, eli oikealtan nimeltään Abraham Orellana hankki kuuluisuutta Youtubessa MPC taidoillaan (googleta) ja mies onkin todellinen velho hallitsemaan kyseisen "rumpukoneen". Orellana on myös kerenny tehtailemaan biisejä semmosille nimille kuin Busta Rhymes, Fabolous, The Diplomats etc, joten vahva pohja oli jo luotu ennen Electronic Dreamia.

Electronic Dream on varsin pätevä debyytti, Araabmuzik yhdistää elektroa, dubstepiä ja muitakin erinnäisiä elektonisenmusiikin alalajeja hip-hopahtavien MPC-biittien alle. On mukava huomata ettei Orellana huikeista taidoistaan huolimatta lähe liiallisesti kikkailemaan MPC:llään vaan levyn biitit ovat mukavasti groovaavia ja sopivan yksinkertaisia, jotta niihin pystyy tarttumaan.

Levyn voi jakaa selkeästi kolmeen osaan ensimmäiset kolme biisiä ovat loistavia tyylilajissaan ja edes levyn melkeinpä jokaisessa biisissä tahallaan päälleliimattu "you're now listening araabmuzik" -sample ei ala ärsyttämään. Nimikkokappale Electronic Dream käynnistää levyn ja esittelee Araabmuzikin konseptia parhaimillaan. Myös kakkosbiisi Golden Touch kuuluu levyn parhaimistoon, vaikka kyseinen biisi alkaakin todella ärsyttävällä jumputuksella, Mikä onneksi kääntyy jo 15 sekunnin kohdalla mielyttävään instrumentaali hip-hoppiin. Free Spirit mielyttää myös lievästi dubsteppiin kaartuvilla taustoillaan, mutta sitten tapahtuu jotain ja levyn taso laskee hetkeksi.

Underground Stream käynnistyy ihan mallikkaaksi, mutta kääntyy puolivälissään täysin turhaan puskasta tulevaan rosoiseen elektromättämiseen, joka ainakin itseäni lähinnä ärsyttää. -ehkä se onkin tämän biisin tarkoitus? Onneksi pariminuuttinen Make It Happen tuo levyn takaisin urilleen ja on jotenkin huomaamaton. Seuraava Lift Off on sinänsä hyvä biisi, mutta itseäni ärsyttävät suuresti mukaan ahdetut trance-soundiset syntikat, jotka ovat mielestäni täysin turhat ja vaan ärsyttävät.

Onneksi levy palaa urilleen pisimmän biisin AT2 kohdalla ja levyn loppupuolisko onkin taas nautittavaa instrumentaali hip-hoppia. Sisältäen monia hyviä biittejä ja ennenkaikkea ainutlaatuista tunnelmaa. Vahvasti mukana olevat naissamplet eivät enää ärsytä millään tavalla vaan kuuluvat osaksi musiikkia. 

Araabmuzikin konsepti on käytännössä luoda MPC-luotujen läpityöntävien biittien alle bassovoittoisia taustoja joissa käytetään mausteena syntikkaa sekä samplattua laulua. Instrumentaaliksi miellän tämän silti laulusampleista huolimatta ja hip-hop on mukana lähinnä rytmillisesti. Silti tätä on vaikea pistää oikeastaan minkään genren alle. Joidenkin mielestä tämä on dubsteppiä, joidenkin mielestä taas instrumentaali hip-hoppia.

Flow:ssa kuullaan miltä Araabmuzik kuulostaa livenä. Youtubesta vilkaisemien pätkien perusteella miehen jo monesti mainittu taituruus mpc-käytössä tulee esille live tilanteessa. Kunhan vaan meininki ei mene liiaksi kyseisillä laitteilla kikkailuksi. Sillä haluan kuulla niitä hienoja taustoja, joita tällä levyllä löytää vahvojen biittien takaa kunhan jaksaa vaan keskittyä. Onneksi Electronic Dreamillä onkin pituutta vain mukavat 33min, joten levyn jaksaa kuunnella kokonaan helpohkosti.

Ihana Shirley Manson ja märän asfaltin kaipuu.

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Automatic System Habit, I Hate Love, Sugar, Beloved Freak
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus

8.8

Electrorockin kuuma nimi tekee komean paluun musiikkiskeneen. Ei sillä, Butch Vig ei tuottajan roolissa ole tokikaan levännyt laakereillaan, mutta kokonaisen bändin edellisestä albumista on kuitenkin aikaa seitsemän vuotta. Se on pitkä pätkä, ja luodut melodiat ovat ehtineet kehittyä päässä pitkälle.

...Osittain kenties liiankin pitkälle. Not Your Kind Of People on yllättävän sliipattu kokonaisuus, joka menee ajoittain puhtaasti popin puolelle. Toisaalta debyyttilevyn kaltaista uhoa ja säröä oli turha odottaakaan. Yli 15 vuoden takaiseen, mustan kajalin ja verkkosukkahousujen kuvioittamaan maailmaan paluu tuntuisi sitäpaitsi liialta nostalgialla mässäilyltä ja fanien aliarvioimiselta. Vaikka self titledin jälkeisiltä levyiltä irtosikin helmiä, jäivät ne kokonaisuutena vaisummiksi. Nyt uudet biisit taas puhkuvat intoa ja tarttuvat korvaan aivan eri tavalla. Ja ennen kaikkea, levy tuntuu ehjältä.

Parasta Garbagessa on industriaalisoundien lisäksi aina ollut Shirley Manson. Suurisilmäinen ja voimakasääninen skottineito on naislaulajalistani numero uno, ja mimmin vokaalien tunnistettavuus on yksi Garbagen valteista. Vaikka Shirleylta ollaankin totuttu kuulemaan korkeita huutoja ja revittelyä, ovat herkempää laulua sisältävät I Hate Love ja Beloved Freak kaikin puolin levyn parhaimmistoa ja kuvaavat bändin eri puolia loisteliaasti - toinen purkaa ahdistusta, toinen vaivuttaa lempeään uneen. Musisoinniltaan ensisinkku Blood For Poppies edustaa bändin linjaa melko tarkkaan, tuoden kertosäkeellä jotain tuorettakin kehiin. En kuitenkaan missään nimessä nostaisi biisiä platan korkeimmalle jalustalle.

Loppujen lopuksi tasaisen varmalta levyltä ei pomppaa kovin montaa raitaa aistien suureksi herkuksi. Kaikkea ei tietenkään aina tarvitse verrata debyyttiin, mutta tottakai sen tenho pyöri osittain teiniangstissa ja grunge-estetiikassa, jotka osittain ovat menneen talven lumia. Odotankin kovin lätyn kuuntelemista syyspuhureissa. Tällä hetkellä kesää ennustava auringon lämpö tekee hallaa musiikille, jonka kuuluu täyttää se pieni synkkää riehumista kaipaava reikä sydämessä.

The Chemical Brothersien ensimmäinen(!) livelevy ei voisi parempaan aikaan ilmestyä. Yhtyeen kaksi vuotta sitten julkaistu Further oli yhtyeen paras levy yli vuosikymmeneen, joka nosti veljekset takaisin elektronisen musiikin ytimeen.

Don't Thinkin keikkataltiointi on vuoden takaa Fuji Rock-festivaaleilta Japanista, ja setti yllättäen on hyvin Further-pohjainen sisältäen toki isoimmat hitit. Kuten elektronisesta musiikista vähänkään perillä olevat tietävät, niin livetilanteissa yhtyeet ja artistit miksaavat kappaleitaan uuteen uskoon livenä ja siten tekevät eroa levyversioihin. ChemBros on tietyssä mielessä poikkeus, koska yhtye ei juurikaan remiksaa kappaleitaan, vaan pienillä muutoksilla luovat uusia sovituksia. Paljon maltillisempaa touhua siis kuin livelevyviikolla käsitellyillä Daft Punkilla ja Justicella.

Mitäpä sitä turhaan remiksailemaankaan, kun oma materiaali on timanttia. Biiseillä kuten Swoon, Hey Boy Hey Girl ja Out of Control saa reivit aikaiseksi hetkessä, ja kun veljekset osaavat livenäkin rytmittää kappaleitaan niin, ettei koko setti ole pelkkää biittiorjuutta. Toki hutejakin mahtuu, kuten aivan liian pitkäksi venytetty Horse Power ja kappaleena muutenkin tylsä Get Yourself High. Oikeastaan vasta neljännen kappaleen aikana iskeytyvä Hey Boy Hey Girl saa bändin setin lentoon ja tekee Don't Thinkistä kuuntelun arvoisen. 

Don't Think on hienoa jatkumoa The Chemical Brothersien tällä vuosikymmenellä alkaneelle  uudelle voittokululle. Yhtyeestä kiinnostuneet saavat erinomaisen miksauksen bändin huippuhetkistä ja ummikot saavat pikamatkan Brosien maailmaan. Toki voin vain kuvitella kuinka paljon hienomman kokemuksen saa samannimisestä konserttielokuvasta, jonka bonuslevy tämä oikeastaan vain onkin, kun bändin Suvilahden keikan visuaalisen tykityksen kokeneena tietää, millaisen visuaalisen tripin yhtye livenä luo.



Mainitsemisen arvoinen kuriositeetti on levyn nimikappale, joka julkaistaan vasta nyt ensimmäistä kertaa fyysisen julkaisun mukana. Kappale on aiemmin julkaistu vain Furtherin iTunes-version bonuksena. Monelle biisi on varmasti kaikista tutuin Black Swanin klubikohtauksesta.

Löytyykö levyhyllystä:Spotify "hyllystä" löytyy.