Näytetään tekstit, joissa on tunniste post-grunge. Näytä kaikki tekstit

He rakastivat ja tummanpuhuvat kitarat helisivät.

Levyn huumaavuus

8.4

Viikko on muuttunut epäviralliseksi teemaviikoksi levyjen suomenkielisine lyriikoineen. Käännän kelkkaa sen verran, että vaihdan kielen - mutta kotimaassa silti pysytään. Kymmenisen vuotta kasassa ollut, parillakin eri nimellä toiminut Hope Comes In Many Forms kun sai viime kuussa debyyttinsä kauppojen hyllyille.

Jos pidät grungen surullisesta puolesta, säröstä ja melankoliasta, hanki Dark Matters hyllyysi. Allekirjoittanutta on ainakin jokseenkin helppo miellyttää, sillä levy on täynnä ah-niin-rakkaita ysärisoundeja. Ne toki paistavat jonkin verran läpi, mutta selkeää pastissia on turha etsiä. Lisäksi soundit sisältävät vähemmän autotallia ja enemmän raikkautta kuin vaikkapa Sonic Youthin vastaavat. Jokaisesta biisistä löytyy selkeä melodia. Tämä on suurin ero moneen genren edustajaan, vaikka sointukulut eivät hipaise sfäärejä, biisit eivät varsinaisesti houkuttele vetämään omia karaokeversioita, ja vaikka kitaroita vingutetaankin samaan tahtiin kuin parikymmentä vuotta sitten.

Sävellykset ovat näennäisen yksinkertaisia, mutta lopulta etenkin lauluosuudet ovat monimutkaisempia kuin miltä aluksi vaikuttavat. Suuren tunnelatauksen lisäksi parasta antia onkin ehdottomasti vokalisti Marjo. Vahva naisääni tuo mieleen rock-kuningattaret PJ Harveyn ja Garbagen alkuaikojen Shirley Mansonin, mikä ei ole ollenkaan pöllömpi vertaus. Mukaan mahtuu puhdasta laulua, huutoja, kuiskauksia ja herkkää falsettia. Laura's Arms äityy ajoittain psykoottiseksi Twin Peaks -tunnelmoinniksi, kun taas Next Year hyppää hetkeksi nopeatempoiseen rokkailuun. Balladiosastoa ei löydy, vaikka Mondayn intro onkin herkistelyä parhaimmillaan. Duurisointuja saa kaivaa kuin nokkahuilua death metalista. Kappaleet ovat maistuvia, mutta sävymaailmaltaan niin samanlaisia, että kokonaisuutena levy olisi toiminut himpun verran paremmin tiputtamalla yksi tai kaksi raitaa pois. 

Levyn musiikki ei siis varsinaisesti luo iloista fiilistä muuta kuin toki siinä suhteessa, että se on selkeästi tunteella kasattu. Varsinainen angstilevykään se ei välttämättä ole. Mutta Dark Matters on albumi, josta nautitaan koko sydämellä ja savuisen viskin saattamana silloin, kun ulkona sataa vettä vaakatasossa.

Ihana Shirley Manson ja märän asfaltin kaipuu.

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Automatic System Habit, I Hate Love, Sugar, Beloved Freak
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus

8.8

Electrorockin kuuma nimi tekee komean paluun musiikkiskeneen. Ei sillä, Butch Vig ei tuottajan roolissa ole tokikaan levännyt laakereillaan, mutta kokonaisen bändin edellisestä albumista on kuitenkin aikaa seitsemän vuotta. Se on pitkä pätkä, ja luodut melodiat ovat ehtineet kehittyä päässä pitkälle.

...Osittain kenties liiankin pitkälle. Not Your Kind Of People on yllättävän sliipattu kokonaisuus, joka menee ajoittain puhtaasti popin puolelle. Toisaalta debyyttilevyn kaltaista uhoa ja säröä oli turha odottaakaan. Yli 15 vuoden takaiseen, mustan kajalin ja verkkosukkahousujen kuvioittamaan maailmaan paluu tuntuisi sitäpaitsi liialta nostalgialla mässäilyltä ja fanien aliarvioimiselta. Vaikka self titledin jälkeisiltä levyiltä irtosikin helmiä, jäivät ne kokonaisuutena vaisummiksi. Nyt uudet biisit taas puhkuvat intoa ja tarttuvat korvaan aivan eri tavalla. Ja ennen kaikkea, levy tuntuu ehjältä.

Parasta Garbagessa on industriaalisoundien lisäksi aina ollut Shirley Manson. Suurisilmäinen ja voimakasääninen skottineito on naislaulajalistani numero uno, ja mimmin vokaalien tunnistettavuus on yksi Garbagen valteista. Vaikka Shirleylta ollaankin totuttu kuulemaan korkeita huutoja ja revittelyä, ovat herkempää laulua sisältävät I Hate Love ja Beloved Freak kaikin puolin levyn parhaimmistoa ja kuvaavat bändin eri puolia loisteliaasti - toinen purkaa ahdistusta, toinen vaivuttaa lempeään uneen. Musisoinniltaan ensisinkku Blood For Poppies edustaa bändin linjaa melko tarkkaan, tuoden kertosäkeellä jotain tuorettakin kehiin. En kuitenkaan missään nimessä nostaisi biisiä platan korkeimmalle jalustalle.

Loppujen lopuksi tasaisen varmalta levyltä ei pomppaa kovin montaa raitaa aistien suureksi herkuksi. Kaikkea ei tietenkään aina tarvitse verrata debyyttiin, mutta tottakai sen tenho pyöri osittain teiniangstissa ja grunge-estetiikassa, jotka osittain ovat menneen talven lumia. Odotankin kovin lätyn kuuntelemista syyspuhureissa. Tällä hetkellä kesää ennustava auringon lämpö tekee hallaa musiikille, jonka kuuluu täyttää se pieni synkkää riehumista kaipaava reikä sydämessä.

Increase. Delete. Escape. Defeat.

Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 1999/2000 (?)
Helmeilevimmät biisit: Emotion Sickness, Ana's Song (Open Fire), Miss You Love, Paint Pastel Princess

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Angstia. Herkkyyttä. Impulsiivisuutta. Riipivyyttä. Vajoamista.

Aussikolmikko Silverchairin vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt Neon Ballroom on käsittämättömän rakas levy. Siinä kiteytyy kaikki, mitä 17-vuotias saattoi elämää suurempien kolhujen keskellä musiikilta toivoa. Levyn aloittaja Emotion Sickness on paitsi nimeltään, myös tunnelmaltaan täydellisen psykoottinen kuunneltavaksi pimeässä huoneessa silloin, kun tuntee olevansa täysin yksin ja haluaisi huutaa maailmalle että perkele, ettekö te tajua. Jouset, piano ja laulaja-kitaristi Daniel Johnsin ajoittainen falsetti tuovat vaihtelua ragen keskelle. Perfect.

Väkevistä grunge-riffeistään huolimatta albumi varsin melodinen, minkä vuoksi se ei tunnu liian raskaalta tänäkään päivänä. Verrattuna Stone Temple Pilotsiin tai Soundgardeniin tunnelmassa on mukana enemmän naiiviutta, ja soitinkavalkadi on monipuolisempi. Kuitenkin rokkailun keskellä meille herkkiksille tummilla kitaroilla kehystetyt slovarit ovat niitä kaikista ehdottomimpia rakkauden kohteita. Miss You Love saattaa jonkun sydämelle olla turhankin imelä - mutta minusta vain melkein. Raaka epätoivo tuo biisiin juuri tarpeeksi säröä, joka rikkoo kiillotettua pintaa ja tekee siitä kiinnostavan. Ana's Song taas on muuten vain jotain käsittämätöntä. Johnsin taistelu masennuksen ja syömishäiriön kanssa on ollut tärkeä tekijä koko levyn luomisprosessissa ja tämä yksi raita kertoo suoraan siitä tuskasta, jonka vokalisti on joutunut käymään läpi. Please die Ana / For as long as you're here we're not / You make the sound of laughter / And sharpened nails seem softer / And I need you now somehow. Kappaleen hienoudesta ei pysty kertomaan sanoin, kuuntele se siis alta.

Rankkojen henkilökohtaisten teemojen lisäksi Neon Ballroomilla käsitellään mm. lihateollisuutta ja eläinten riistoa. Spawn Again onkin biisinä ehdottomasti koko bändin uran rankimmasta päästä niin soundiltaan kuin sanomaltaankin. Myös Satin Sheets sisältää hivenen metalli- ja punk-elementtejä perus altsurokin joukossa. Parhaat kipaleet mahtuvat selkeästi levyn alkupuoliskolle. Kaksitoista raitaa eivät kaikki pysy koko aikaa samalla tasolla, mutta alku kantaa onneksi sen verran vahvana ja lennokkaana, että pisteet eivät ropise alas lopun muutamasta vähemmän tunteita nostattavasta biisistä.

Silverchair sai levytyssopimuksen poikien ollessa vain 14-vuotiaita. Valitettavasti bändi päätti lopettaa 20-vuotisen uransa viime keväänä. Joskaan tämän päivän comebackien lukumäärää tarkasteltaessa mikään ei tunnu olevan ehdottoman lopullista. Ehkä jonain päivänä siis... Suomeen rokkarit eivät ole koskaan eksyneet, mutta onnekseni olen saanut nauttia upeasta keikasta muutama vuosi sitten Lontoon Brixton Academyssa.