Archive for marraskuuta 2011

#52 Five Roses


Julkaisuvuosi: 2007
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Have You Seen in Your Dreams, Maybe Lately, Hold Your Secrets to your Heart, This Thing about You
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
8,7

Muistaakseni mainio Magnet-musiikkilehti aikoinaan levyarviossaan kuvasi Miracle Fortressin Five Rosesia The Beach Boysin ja My Bloody Valentinen risteytykseksi. Vähemmästäkin ryhtyy Jarmo klikkailemaan levykauppojen verkkosivuja popin kiilto silmissään. Levy lopulta löytyikin Popparienkelistä, ja melko pian paljastui, että Five Roses on erinomainen, vaikkei väitetyltä bändiyhdistelmältä lopulta ihan kamalasti kuulostanutkaan. Maybe Lately toki lainaa ihanasti Don’t Worry Babyn laulumelodiaa ja kenkiintuijottelua on havaittavissa pitkin levyä, mutta Five Roses kuulostaa paljon My Bloody Valentinea pehmeämmältä ja uneliaammalta. Osuvin vertailukohta on mielestäni Yo La Tengo, tuo maailmankaikkeuden kolmanneksi paras popyhtye.

Five Rosesin ehdoton helmi on Maybe Lately. Mainitut Beach Boys -laulumelodiat, Be My Baby -rumpukomppi, surisevat kielisoittimet, kieppuvat kosketinujellukset sekä rakastumisen ensihuumaa, suloisuutta ja epävarmuutta käsittelevät sanoitukset ovat sellainen yhdistelmä, ettei epäonnistuminen ole millään tavalla mahdollista.

Levyn keskivaiheilla (Poetaster ja nimikappale) biisien taso laskee hetkeksi erinomaisesta hyvään, mutta pientä notkahdusta seuraava loppunelikko on jälleen alkulevyn tasolla. Toiseksi viimeinen biisi (Fortune) tuo paisuttelussaan mieleen jopa Sigur Rosin tai heroiinin ja uskonnon villapaitoihin vaihtaneen Spiritualizedin, kun taas This Thing about You lopettaa levyn onnelliseen poppailuun.

Kaikella humanistin pedanttisuudella yli neljän vuoden ajan ylläpitämäni Word-listaus todistaa, että Five Roses on 15. eniten kuuntelemani levy. Edelleenkin laitan Five Rosesin soimaan tasaisin väliajoin, sillä ihmiselo aina välillä kaipaa kaunista ja positiivisella tavalla helppoa musiikkia.

Posted in , | Leave a comment

#51 When It's All Over We Still Have To Clear Up







Julkaisuvuosi: 2001
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Ask Me How I Am, An Olive Grove Facing the Sea, On/Off, When It's All Over We Still Have to Clear Up

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä




Levyn huumaavuus
9.5



"Tunnelmallinen, Ajaton, Uniikki, Viaton"


Jos minulta kysyttäisiin nyt, mitä mieltä olen Snow Patrolin järjestyksessään toisesta pitkäsoitosta, kuvailisin sitä näillä adjektiiveilla. Koin valaistumisen tämän levyn suhteen oikeastaan aivan juuri. Mistä on oikein kysymys?


Oma Snow Patrol -seikkailuni alkoi vasta Eyes Open-levyn (2006) aikoihin. Ei pitäisi koskaan tutustua bändiin siten, että nappaa vasta järjestyksessään neljännen levyn kuunteluun ja jättää kuuntelematta aikaisemmat levyt kokonaan. Tämän seurauksena yhtyeestä voi saada ihan vääränlaisen kuvan ja sen voi leimata ihan väärään musiikilliseen lokeroon. No kappas vaan, minulle kävi Snow Patrolin kohdalla juuri näin. Vasta ihan juuri päätin tutustua bändin kahteen ensimmäiseen levyyn kunnolla. Gary Lightbodyn kauniin unelias ääni on aina kiehtonut minua mutta Snow Patrol on aina ollut liian pop omaan makuun. Nyt täytyy kuitenkin sanoa, että poppoon toinen levy on ihan toista maata.


When It's All Over We Still Have To Clear Up löi minut suorastaan ällikällä. Se ei kuullosta Snow Patrolilta, jota olen tottunut kuulemaan. Vaatimaton ja hieman kokeileva äänimaailma yhdistettynä Gary Lightbodyn ääneen ja lyriikoihin puskee suorastaan hunajaa korviin. Tunnelman on paikoittain haikea ja dramaattinenkin mutta se jättää tosi kivat fiilikset kuitenkin.


Jännää miten erilaisen kokonaisuuden bändi lopputuloksesta on saanut, kun ykköstavoitteena ei ole ollut tehdä pitkäsoitolle mitään Chasing Carsin tapaista radiohittiä. Tätä levyä tehdessä bändi on selvästi nähnyt vaivaa koko levyn tekemisen eteen ja Gary Lightbody taas kuunnellut vain ja ainoastaan omaa itseään lyriikoita tehdessä. Levyn parhaat palat tarjoaa ennen kaikkea nimikkobiisi mutta myös Ask Me How I Am on todella tarttuva renkutus. Täytyy sanoa, että pidän todella paljon myös levyn kansitaiteesta!


When It's All Over We Still Have To Clear Up on ollut mun vuoden paras musiikillinen löytö ehdottomasti tähän mennessä. Ja kyllä vain, tämä levy voi olla myös sinulle joka et pidä Snow Patrolin radiohiteistä (Chasing Cars, Run, Take Back the City) ollenkaan. Kokeilkaa.







Posted in , , , | 2 Comments

#50 wonderbilia



Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Imaginary Times, Outsider Code, Ordinary Teenage Sensation


Levyn huumaavuus

8.1


Viola, tämä monelle tuntematon ja omasta mielestäni täysin aliarvostettu yhtye teki vuonna 2009 erinomaisen palveluksen suomalaisille musiikinystäville ja julkaisi kaikki vanhat albuminsa ladattavaksi ilmaiseksi kotisivuillaan. Eikä siinä vielä kaikki, vaan Viola on siitä lähtien julkaissut kerran kuukaudessa uuden biisin ilmaiseksi ladattavaksi ja laatu on pysynyt muutamia poikkeuksia lukuunottamatta hyvänä ja etenkin monipuolisena. Nyt on tarkastelussa Violan kolmas ja viimeisin kokopitkä julkaistu albumi Wonderbilia.

Kolmannella levyllä Viola päätti siirtyä askeleen söpöstä elektro vaikutteisesta indiepoprockista kohti vielä elektronisempaa soundia onnistuen siinä yllättävän hyvin ja etenkin luontevasti. Vaikka albumilta ei löydykään Utopia Frailway, Breathtaker, Wayne Coyne, Be Our Santa Claus ja I Don't Know Partyn kaltaisia indiehelmiä. Niin vahvan pianon johdattama ja mielenkiintoisen tasoristeys-samplen sisältävä Outsider Code ja etenkin tanssittava Imaginary Times ovat parhaimmistoa suomalaisessa elektro/synapopskenessä. Levyn jakana toimii vähän turhakin instrumentaali Ideal Rainbow ja jälkipuolisko onkin alkupuoliskoa melankolisempaa ja melodisempaa.

Wonderbilia on yksi laadukkaimmista ilmaislevyistä suomessa muun Violan tuotannon ohella. Yksi harmittava puoli tässä ilmaisjakelussa on, Viola ei tee enää livekeikkoja, erästä suomalaista musiikkimediaa lainaten, voisi toimia hyvin intiimeissä klubiolosuhteissa, mutta kyllähän tämä kotona fiilistely toimii myös.

Posted in , , , , | Leave a comment

#49 Looping State Of Mind


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: En halua/pysty nostamaan mitään yksittäistä biisiä esiin
 

Levyn huumaavuus
8.4
 
Ruotsi teemaviikko jatkuu vielä näin poikkeuksellisesti viikonloppuna. Sillä itse vietin viime viikonlopun parhaassa seurassa juuri ruotsissa, joten oma perinteinen vuoroni maanantaina jäi väliin. Nyt ei ole katsastelussa se itselleni tärkein levy vaan katsaus viimeisimpään itselleni iskeneeseen ruotsilevyyn, eli The Field - Looping State Of Mind.

Vaikka Looping State Of Mindin kansitaide on minimalistisuudessan ja etenkin fonttivalinnassaan suoraan sanottuna hirveä, ei tämä Tukholmasta ponnistavan Alex Willnerin yhden miehen projektin kolmas minimalistinen levy ole todellakaan hirveä, päinvastoin. Nautittava, mutta samalla myös haastava elektrolevy, jonka pitkät pikkuhiljaa rakentuvat biisit vaativat aikansa, mutta etenkin hyvillä kuulokkeilla/kajareilla kuunnellessani tämä levy antaa paljon. Biisit ovat täynnä pieniä nyansseja ja vaikka ensivaikutelma onkin junnaava ja yksipuolinen, ovat biisit lopulta paljon moniulotteisempia. Levyltä on turha nostaa mitään biisiä esiin, mutta Then It's White erottautuu muuten tanssittavasta materiaalisesta rauhallisuudellaan, rakentuen yksinkertaisen ja clichéisen, mutta toimivan ja kauniin pianoloopin päälle.

Tämä levy tanssittaa ja rauhoittaa, toimii sängyssä ja tanssilattialla. Se tuo itselleni mieleen Four Tetin tuotannon, ollen silti sopivasti erilainen. The Field ei tuo ehkä mitään omaperäistä lisää Ruotsin vahvaan elekrtosceneen, mutta sillä on silti tärkeä oma paikkansa. Ensi vuonna Flowhun, kiitos!

Posted in , , , , , , , , , | 2 Comments

#48 Fields

Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: In Every Direction, Always, Rope & Summit

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Levyn huumaavuus
7.8



Jos totta puhutaan, ei ole yksikään ruotsilevy ikinä sydäntäni sulattanut. Lähelle on pääsyt muun muassa The Knifen Silent Shout ja tällä kertaa arvosteluun pääsevä, Junipin viime vuotinen debyytti Fields. Yhtyeen laulusta vastaa Jose Gonzalez, jonka Veneer olisi myös ollut uljas valinta Fieldsin paikalle. Gonzalezin ääni laiskoine tydyddyy-lallatuksineen on erittäin mahtavaa kuunneltavaa. Jotenkin tuntuu, että Gonzalezin ääni onnistuu vain jalostumaan, kun meno ei ole yhtä akustista kuin Gonzalezin soololevyillä. Ja oman lisämausteensa hommaan tuo se, että herra on "vain" yksi yhtyeen jäsenistä.


Levyn soundi tuo ensimmäisenä mieleen Kings of Conveniencen. Varsinkin kolme ensimmäistä biisiä voisivat olla ihan kuin suoraan norjalaisten niekkojen sävellyskynästä. Fields on levynä tasainen, joku voisi jopa haukkua yllätyksettömäksi, kun ei levyltä mitään tajunnan räjäyttävää raitaa oikein löydy. Hienoimmaksi kappaleeksi onnistuu irrouttautumaan kuitenkin avausraita In Every Direction, jonka nykivä rytmi saa pauloihinsa. Fields on mielestäni ennen kaikkea Jose Gonzalezin diskografiaan erinomainen merkkipaalu. Ne jotka pitivät miestä ennen vaan akustisena rämpyttelijänä joutuvat muuttamaan käsitystä tästä ruotsalaisesta neropatista. 


Tämäkin levy vaatii useamman kuuntelukerran ennen aukeamista. Joten älä ihmettele jos ei kolahda heti. 






Huomenna luvassa vielä lauantaiylläri Jannen toimesta! Kun meiltä jäi harmittavasti tuo tiistainen levypostaus väliin! Stay tuned!

Posted in , , | 3 Comments

# 47 Tyrannosaurus Hives



Julkaisuvuosi: 2004
Ensikosketus: 2004
Helmeilevimmät biisit: Abra Cadaver, A Little More For Little You, Diabolic Scheme, Antidote
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Levyn huumaavuus:
9.0

The Hives oli oman sydämeni viemiseen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Olin juuri Ramonesin kautta alkanut löytämään punkin sisintä ja käteeni lätkäistiin levy, joka oli ottanut vaikutteensa punkin kulta-ajoilta lisäten siihen omat garagemaiset mausteensa ja lopputuloksena oli yksi viime vuosikymmenen parhaista rock-levyistä: Tyrannosaurus Hives.

The Hives oli osunut kultasuoneen jo muutamia vuosia aiemmin, kun The Strokesin vanavedessä garagesta ammentaneet yhtyeet nousivat listojen kärkeen ja lehtien kansiin. The Hivesia onnisti, koska bändillä oli vaadittavat pari hittiä, kriitikoita miellyttänyt levy ja keulakuvanaan yksi karismaattisimmista miehistä musiikin historiassa. Bändin jyräävyydestä kertoo eniten koppavuudessaan legendaarinen VMA-esiintyminen yhdeksän vuoden takaa.

Vuonna 2004 bändin oli aika lunastaa järkyttävät odotukset ja lupaukset itselleen. Odotukset olivat tietenkin ristiriitaisuudessaan niin tolkuttomat, ettei niitä voinut lunastaa millään, mutta minulle Tyrannosaurus Hives toimii edelleen. Levy aloitetaan heti räväkästi avauskaksikolla Abra Cadaver ja Two-Timing Touch And Broken Bones, joiden energisyyttä on vaikea ylittää. Levy ei jatkossakaan turhia hidastele. Siitä todisteena 12 kappaleen kellottaminen alle puoleen tuntiin. Voi kun samanlaista tehokkuutta harrastettaisiin nykyisinkin.

Siinä missä bändin edellinen levy Veni Vidi Vicious oli vielä lähes puhdasta punkia, saa Tyrannosaurus Hives lisäsävyjä perinteisemmästä rockista. Riffit eivät ole enää niin äkäisiä, eikä musiikki niin yksioikoisen runnovaa. Tästä esimerkkeinä hauskasti groovaavat A Little More For Little You ja B Is For Brutus. Myös levyn "slovariosasto" on tavallista rock-levyä villimpi pirullisen Diabolic Schemen ja lähes Kraftwerkmaisella biitillä eteenpäin kulkevan Love In Plasterin ansiosta. Lopetuskappale Antidote lopettaa levyn bändin parhaimpaan kappaleeseen, jonka jälkeen onkin repeatille tarvetta. Levy taitaa pitää kahdeksalla peräkkäisellä kuuntelukerralla ennätystä kuunteluhistoriassani.

Tyrannosaurus Hives on yhtyeen paras ja monipuolisin levy, vaikka piireissä kovasti muuta yritetäänkin väittää. Harmi, että levy luultavasti on myös jäämässä bändin parhaaksi. Neljä vuotta sitten julkaistu The Black and White Album oli sekavuudessaan aivan kammottava, eikä sen levyn jälkeen bändistä ole kuulunut juuri mitään, paitsi uutinen levy-yhtiöpotkuista ja silloin tällöin leviäviä juoruja uudesta levystä. Sentään yhden uuden biisin bändi on suostunut julkaisemaan ja se kuulostaa hyvällä tavalla paluulta vanhaan. Ehkä ensi vuonna saamme uuden levyn ja toivon todella, että bändi pystyisi vielä palaamaan entiseen loistoonsa. Minä ja maailma tarvitsemme The Hivesia!

   

Posted in , , , | Leave a comment

#46 When I Said I Wanted to Be Your Dog

Julkaisuvuosi: 2004
Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: You Are the Light, If You Ever Need a Stranger (to Sing at Your Wedding), Maple Leaves, Julie, A Higher Power
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


 Levyn huumaavuus
9,3
 
Kun teemaviikon aihe on ”Ruotsi-levy, joka vei sydämeni”, ei hyvistä vaihtoehdoista ole pulaa. Niin paljon kuin pidänkin esimerkiksi The Radio Deptistä ja muista Labradorin bändeistä, Popsiclestä, Wannadiesistä ja Robynistä, oli Jens Lekmanin valitseminen teemaviikon levyksi lopulta helppoa: kaikki Jens Lekmanin levyt ovat nimittäin vieneet sydämeni vuorotellen ja useampaan otteeseen. Koska When I Said I Wanted to Be Your Dog oli ensimmäinen, kirjoitan siitä. 

Seuraavaksi 10 syytä, minkä vuoksi When I Said I Wanted to Be Your Dog vie sinunkin sydämesi (jos se ei ole sitä jo tehnyt).
 
1. Kauniiksi tarkoitetut biisit todella ovat kauniita. Kuuntele vaikka If You Ever Need a Stranger (to Sing at Your Wedding).

2. Harva osaa tehdä yhtä ilostuttavia popbiisejä kuin You are the Light tai Maple Leaves.

3. Koska englanti ei ole Lekmanin äidinkieli, hän uskaltaa riimitellä pelkäämättä kuulostavansa hölmöltä. Vähän tähän tyyliin:

"Did you take tram number seven to heaven
Did you eat your banana from Seven Eleven"
tai
"And I'm not a political fighter
I don't even have a cigarette lighter"
tai
"When people think of Sweden
I think they have the wrong idea
like Cliff Richards who thought it was just
porn and gonorrhea"
 
4. Lekman ei varmasti myöskään pelkää vaikuttavansa romanttiselta hupsulta.

5. When I Said I Wanted to Be Your Dog sisältää pari sämpleä indiepoppiklassikoista. When I Said... -levyä edeltävillä ep:illä niitä on vielä enemmän.
 
6. When I Said I Wanted to Be Your Dogia edeltävät ep:t on kasattu erinomaiselle Oh, You’re So Silent Jens -kokoelmalle, joka on musiikin ystävälle yhtä välttämätön kapistus kuin Push Barman to Open Old Wounds tai Hatful of Hollow.

7. Lekmania kuunnellessa voi siis harrastaa indiepopbingoa. Taatusti hauskempi seurapeli kuin Twister. Kuka bongaa ensimmäisenä Left Banken? Huomaako kukaan saman biisin Belle & Sebastiania? Tunnistetaanko Calvin Johnsonin ääni? Kai jokainen sentään nappaa Maple Leavesin The Fall -viittauksen?
 
8. When I Said I Wanted to Be Your Dogia kuunnellessa tulee aina hyvälle tuulelle.

9. You Are the Lightin avaussäkeet ovat mielestäni parasta mahdollista poplyriikkaa: 

”Yeah I got busted
so I used my one phone call
to dedicate
a song to you on the radio.”

10. Edellisen kohdan sanoitusesimerkki kertoo tyhjentävämmin kuin minä ikinä kykenen, mistä Jens Lekmanissa on kyse.


Posted in , , | 2 Comments

#45 Hagnesta Hill

Blogissa tällä viikolla Ruotsi-viikko! Ihanaisen länsinaapurimme levyjulkaisut siis ruodinnassa teemalla "Ruotsi-levy, joka vei sydämeni". Päivät ovat hieman heittäneet häränpyllyä, mutta älkää antako sen häiritä. Tällä kertaa siis meikätyttö avaa potin ja klassikolla vieläpä.



Levyn huumaavuus
10.0


Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 1999/2000 (?)
Helmeilevimmät biisit: KEVLARSJÄL, Ett tidsfördriv att dö för, Stoppa mig juni (lilla ego), Cowboys, Beskyddaren

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Jos on olemassa jokin sellainen ruotsalainen yhtye, joka esittää biisit omalla äidinkielellään, ja josta vain hyvin harva on voinut olla koskaan kuulematta, on se yhtye Kent. Yli kaksikymmentä vuotta sitten Coca-Cola Kids -nimellä alkunsa saanut, puoliksi ruotsinsuomalainen viisikko on nykyisin kutistunut kvartetiksi, täyttää Hartwall Areenan kokoisia halleja ja on muuttanut soundiaan aikaisempaa tanssittavampaan suuntaan. Viime vuosituhannen puolella oltiin kuitenkin vielä täysin kitarapainotteisia.

Isola Om du var här -hitteineen oli varmasti monelle, allekirjoittaneellekin, se levy, joka toi Kentin signaalin musiikkitutkan vaikutusalueelle. Vasta hempeä Hagnesta Hill kuitenkin sytytti rakkauteni. Melankoliassa uiva lätty sopi ylioppilaskirjoituksiin valmentautuvalle tyttöselle loistavasti sekä vahvojen melodioidensa että lyriikoidensa suhteen.

Levynä HH on ehjä ja nimenomaan hitureihin painottuva, surullinen kokonaisuus. Se rakentuu vaihdellen varovaisesti alakuloisuuden ja toiveikkuuden, verkkaisuuden ja eloisuuden välillä. Eheyden lisäksi kappaleissa on kuitenkin myös variaatiota. Cowboys taipuu ambientin suuntaan, menestyksekäs Musik non stop taas on ehtaa poppia. Tietyllä tapaa jokunen biisi tekisi mieli jättää levyltä pois, mutta kun yrittää valita, että mikä, huomaa tehtävän olevan liian haasteellinen toteutettavaksi. Lempiraitojen määrä vaihteleekin hieman kunkin olotilan mukaan. Yksi kuitenkin on ja pysyy (myös siellä maailman hienoimpien kappaleiden listalla): Kevlarsjäl. Så länge hjärtat mitt slår / så minns jag dig när / du stack ett hål i min kevlarsjäl. Niisk.

Hagnesta Hill on yhtä kuin kesä 2000. Sitä tuli luukutettua kolmenkymmenen asteen helteillä talo täristen, nauttien pitkistä aamuista ja valmistautuen elokuiseen Ankkarockin keikkaan. Levyyn liittyy kuitenkin myös paljon huonoja muistoja. Vasta tänä vuonna pystyin kuuntelemaan sitä pitkästä aikaa itkemättä tai voimatta pahoin. Hyvä niin, sillä täyden kympin tekele olisi sääli jättää hyllyyn pölyttymään.



Posted in , , , , , , | 2 Comments

#44 Lauluja sadepäivän varalle



Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2006
Helmeilivimmät biisit: Yksi yö, Noidankehä, Tiimalasi
Löytyykö levyhyllystä: Ei, yllättävää kyllä


Levyn helmeilevyys:
8.3


Viisi vuotta sitten ex-Flegmaatikko Leijonamieli yllätti jokaisen: mies, joka on tunnettu myös dj:nä ja tuottajana teki levyn bändin kanssa ja lyriikat olivat aikuisuuden kynnyksellä olevan nuoren miehen pohdintoja. Mutsin luota oltiin muutettu kotiin ja päiväkoomat jäivät historiaan, jos Flegmaatikkoja lainailee vertauskuvien luomiseksi.

Levyn kolme ensimmäistä kappaletta avaavat levyn teeman yksi kappale kerrallaan. Intron jälkeinen kappale Kääntöpiste käsittelee nuoren miehen astumista huolettomuudesta vastuulliseen aikuisuuteen, Yksi yö eron jälkeistä haikeutta ja tuskaa ja Noidankehä käsittelee masennuksen aiheuttamaa elämänilon menetystä. Loppulevy mennään samoissa merkeissä teemoja yhdistellen ja vähän käännellen. Myös pinnalliset ja toivemaailmoissa elävät räppärit saavat osansa Sanan ja Tähän on tultu-kappaleen riimeissä.

Lauluja sadepäivän varalle on erinomaisesti rakennettu levy. Yleispohdinnan kautta siirrytään henkilökohtaisemmille vesille ja hyvin äkkiä ollaan todella synkkien aiheiden äärellä. Vähitellen biisi biisiltä levy kevenee ja Leijonamielen riimeihin alkaa tulla lisää toiveikkuutta. Viimeisessä kappaleessa - levyn ainoalla hitillä - Laulu sadepäivän varalle Leijonamieli riimittelee jo elämän jatkuvan ja yksinäisyyden ja alakulon olevan vain välietappi. Koko levyn kestänyt matka alakulosta iloon toimii, koska koko levy etenee selkeällä kaarella, joka huipennetaan juuri niin kuin pitääkin.

Lauluja sadepäivän varalle on Suomiräpin unohdettu pieni suurteos, joka monen vuoden kuuntelutauon jälkeen kolahti entistä kovemmin. Harmi, että yhtye on hajonnut ja Leijonamieleen voi törmätä enää Palefacen dj:nä tai yllättävän hiljaisen reunionin tehneen Flegmaatikkojen riveistä. Tätä meininkiä kun olisi kuunnellut mielellään lisääkin.

Posted in , , , , , | Leave a comment

#43 The Sea of Memories



Levyn huumaavuus
6.9
(vaihtelevuus biisien välillä 2-9)


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: The Mirror of the Signs, All Night Doctors, She's a Stallion
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Ysärille hypätään, taas vaihteeksi - ei varsinaisesti tämänkertaisen levyn, mutta fiiliksen osalta. Brittiyhtye kun eli silloin kulta-aikaansa. Vuonna 1996 julkaistun toisen levyn ensimmäinen single Swallowed lämmitti ja murskasi sydämiä enemmän kuin olisi sallittua, allekirjoittaneen pumpun mukaan lukien. Bush julkaisi neljä kokopitkää albumia ennen hajoamistaan 2000-luvun alussa. Ihana käheä-ääninen Gavin Rossdale lauloi myös metallilta kalskahtavan Instituten kanssa yhden lätyn verran, sekä sooloili kevyemmällä rockilla. Viime vuonna oli kuitenkin aika kasata Bush uudelleen.

Odotukseni The Sea of Memoriesia kohtaan olivat melko pienet. En uskaltanut olettaa entisenlaista tasoa, onhan bändi kuitenkin aiemmin saanut Swallowedin lisäksi kyyneliä vuodatettua mm. Glycerinellä ja Letting The Cables Sleepillä, jotka kaikki kuuluvat maailmankaikkeuden hienoimpiin kappaleisiin, puhumattakaan lukuisista hikeä tihkuvista räminäpläjäyksistä. Rakastan Rossdalen ääntä, joten tiesin levyn löytyvän hyllystäni varsinaisesta musiikista välittämättä. Lopputulos on vähän sitä, mitä enteilinkin: menevää perusrockia. Sellaista, jota ei valitettavasti tule kuunneltua juurikaan nykyisin.

Mutta kuten aina, useampi kuuntelukerta paljastaa muitakin totuuksia. The Mirror of the Signs aloittaa koko levyn todella lupaavasti, vaikka lässähtääkin hieman alkutahtien jälkeen, She's a Stallion taas hurmaa yksinkertaisilla, toistuvilla lyriikoillaan, jotka tuovat muuten hieman kadonneita grungeviboja takaisin kehään. Samalla se avaa jatkumon menneistä ajoista, joka säilyy levyn loppuun asti. Ja kuten aina, Bush vie kuuntelijaa kuin pässiä narussa parhaiten kaikista herkimmillä vedoillaan - All Night Doctorsista löytyy pianoa, viulua ja toimiva kitarariffi, namskis ja maiskis. Sinkkubiisit sen sijaan vaikuttavat turhan kliinisiltä. Esimerkiksi Afterlifen säkeistö on räyhäävä, mutta kertsi ei ponnahda esille.

Muistojen merestä löytyy valitettavasti kuitenkin paljon raitoja, jotka eivät herätä sen kummempia tunteita. Laulamiseen ja taustasoitantaan nekin sopivat loistavasti, mutta jatkuvaan kuunteluun pääsevät vain harvat ja valitut. Vaikka flanellipaidat on heitetty nurkkaan, on myös raakuutta saatu säilytettyä. Mieleen saattaa ajoittain tulla esimerkiksi vähemmän laskelmoitu autotalliversio Creedistä. Uskon levyn uppoavan perusaltsurokkarille ja miksei (post)grungediggarillekin mukavasti. Itselleni kokonaisuus on himpun verran liian melodinen suhteessa riffeihin ja tylsähköön rumpukomppiin, ja taidan pitäytyä vanhassa Bushissa silloin, kun indiepoppailu kyllästyttää ja tarvitsen kunnon kitaroita. Lukuun ottamatta niitä muutamia hienouksia.
 

Posted in , , , , , , | Leave a comment

#42 Down in Front


Julkaisuvuosi: 1995
Ensikosketus: 2000(?) Rovaniemen kaupunginkirjastosta tuli kaukolainattua mitä ihmeellisempiä levyjä.
Helmeilevimmät biisit: Embarrassing Moments, I Know a Girl, Meet Me in the Hallway
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


 Levyn huumaavuus
8,4

Olen parina edellisenä perjantaina katsonut Maikkarilta mainiota Freaks & Geeks -sarjaa. Lukioelämän kiemuroita seuratessa tuli mieleen All about Chadin Down in Front -levy, jonka sanoituksissa käsitellään nuorten elämää samalla lämmöllä ja huumorilla kuin Freaks & Geeksissä.

Muistelin, että Down in Front olisi höpsöä, populaarikulttuuriviittauksia vilisevää nössöpoppia. Parhaimmillaan se onkin, mutta välillä myös punkataan ja altsurokkaillaan, kuten ysärin puolivälissä tapana oli. Musiikillisesti All about Chad on kuin jenkkien Karkkiautomaatti, Sugarrush ja välillä myös rokkivaiheen 22-pistepirkko samassa paketissa. 

Down in Front on vähintäänkin kelpo levy, mutta se on myös hirvittävän epätasainen. Embarassing Moments on yksi koko 90-luvun parhaista biiseistä, ja on levyllä monta muutakin ilahduttavan erinomaista biisiä (I Know a Girl, Meet Me in the Hallway, That Would Be Ducky, Twenty Three Strikes, My Sister Hates the Band). Keskinkertaisemmasta biisistä esimerkiksi käy vaikkapa alla oleva videobiisi (Sleepover), jota ei ehkä tulisi loppuun asti kuunneltua, jollei tätä levyä olisi teininä kuunnellut kymmeniä ja kymmeniä kertoja ja jollei sen vuoksi jokainen biisi herättäisi lämpimiä tuntoja ihmiselimistön musiikinvastaanottokeskuksessa. Levyn huumaavuudessa onkin suunnilleen yhden pisteen verran nostalgialisää.

Lopuksi lienee syytä ottaa pieni esimerkki sanoituksista, jotta levyn henki kunnolla avautuu. Kas näin:
Tyttö: “Maybe I can hold your hand”
Poika: “If I don't use protection, can I still be your man?"
Tyttö: "If, by chance, we had an accident...”
Poika: ”Would we still think our love was heaven sent?”
Tyttö: “Would we lie and tell our parents?”
ja Poika: “Or wait until the truth got quite transparent?"

Down in Front ei ole Spotifyssa, eikä oikein Youtubessakaan, mutta Groovesharkissa sentään vähän. Kuunnelkaa mieluummin sieltä hyviä biisejä kuin Youtuben nihkeähköä Sleepoveria. 



Posted in , | 2 Comments

#41 Pala

Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Pull Me Back to Earth, Helpless, Show Me Lights, Live Those Days Tonight (vaikea valita parhaat!)

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Levyn huumaavuus
8.2



Mikä yhteys on Shine 2009:n Realismin, Hooray for Earthin True Lovesin ja Friendly Firesin Palan välillä? Vastaus kuuluu näin: en olisi luultavasti ikinä eksynyt kuuntelemaan YHTÄKÄÄN näistä tämän vuoden tuotoksista, ellei Cut Copy olisi onnistunut nostattamaan minuun alkukeväästä niin kovaa elektrokuumetta. Näistä kolmesta levystä voiton kotiin vie ehdottomasti Pala. Miksi näin?


Jopa Mercury Prize-ehdokkuudella palkitun Friendly Firesin räpellys-debytiin jälkeen en olisi uskonut, että seuraava tuotos olisi mitään Palan kaltaista. Kaikin puolin voi sanoa, että Friendly Firesin musiikki on saanut rajusti lihaa ympärilleen. Muutaman kikan ympärille rakennetut ensimmäisen levyn biisit ovat saaneet tilalle kerrassaan loistavia anthemeja. Musiikki on lämmintä, helposti lähestyttävää, tarttuvaa ja se onnistuu porevitamiinitabletin tavoin piristämään mieltä.


Levyltä ei oikeastaan pysty eikä tarvitsekaan irrottaa parhaita biisejä - jokainen kappale toimii todella hyvin. Tätä levyä tekee mieli kuunnella kokonaisuutena, 11 kappaleen voimin brittiläinen Friendly Fires vakuuttaa että he ovat tulleet jäädäkseen elektrokartalle - vapiskoon aussilainen Cut Copy, ranskalainen "foolish punk" ja Washed Out jenkkilästä.


Palan kansitaide kuvaa hyvin bändin kehitystä - Friendly Fires on irrottautunut debyytin lähes värittömästä tanssipunkista ja siitä on kasvanut mehukkaan hedelmäinen ja värikäs elektrobändi. Taisin aiemmin kruunata omassa blogissani Palan vuoden kesälevyksi, pysyn sanojeni takana. Tässä sinulle hyvä lukija aurinkoista musiikkia pimeisiin iltoihin!





Posted in , , | Leave a comment

#40 You Are All I See


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Hanging On, Playing House, Way Too Fast, Shield & Sword.

Levyn huumaavuus
7.8




Chillwavesta on nykyään melkein ylitarjontaa, joten välillä on kiva huomata miten jotkut artistit tuovat uusia elementtejä tähän musiikkityyliin, näin tekee myös Active Child ja tämä elementti on harppu, niin oudolta kuin se kuulostaakin tuo kyseinen soitin tähän rauhalliseen musiikkityyliin annoksen avantgardemaisuutta. Tältäkö Bon Iver kuulostaisi, jos hän tekisi tunnelmoivaa elektromusiikkia?


You Are All I See on tasainen levy, jolta on vaikea löytää heikkoja kohtia, sillä tunnelma pysyy tiukasti samanlaisena läpi levyn. Tämä onkin levyn huonoja puolia, sillä tiettyyn mielentilaan tämä on loistavaa musiikkia ja toisaalta eihän tämä toimi ollenkaan taustamusiikkina. Ensimmäisenä kuuntelukerralla mieleeni ei jäänytkään kuin sinkkubiisinä julkaistu hauraan kauniin harpun johdattama Hanging On ja How To Dress Wellin vierailevaa ääntä sisältävä r'nb vaikutteinen Playing House, mutta kun levyyn todella keskittyy vie tunnelma ainakin minut mukaansa. Vaikka levyltä ei löydykään Curtis Lane EP:llä olevan Wilderness biisin kaltaista täysosumaa.


Niin ja se Bon Iver vertaus. Pat Grossin äänessä on jotain hyvin samaa sävyä ja tietynlaista haurautta kuin Bon Iverissa, eihän se sama ole, mutta jostain syystä itselleni se aiheuttaa samanlaisia tuntemuksia, jos Bon Iver toimi hyvin James Blaken kanssa, niin miltähän yhteisbiisi Active Childin kanssa mahtaisi oikein kuulostaa? Sillä tämä on parempaa kuin Blake.

Posted in , , , , , , , , , | 7 Comments

#39 Chocolate Starfish and Hot Dog Flavored Water


Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2000
Helmeilevimmät biisit: Onks tää joku vitsi vai?
Löytyykö levyhyllystä: Löytyi.


Levyn huumaavuus:
 2.0 (Nostalgiapisteitä)

Kyllä, arpa osui kohdallani Limp Bizkitin "klassikkolevy" Chocolate Starfish and Hot Dog Flavored Wateriin. Pahintahan ei ole se, että levy on aivan sysipaska, niin kuin te kaikki tiedättekin, vaan se että joudun kohtaamaan yhden pahimmista musiikillisista luurangoista kaapissani silmästä silmään.

Olin siis reilu kymmenen vuotta takaperin Limp Bizkit-fani. Kun Take A Look Around julkaistiin, olin ihmeissäni. Miten jotkut pystyvät yhdistämään räpin ja metallin tuolla tavalla yhteen, ja miten Vaarallisen tehtävän tunnarista ollaan saatu noinkin räjähtävä versio tehtyä? En toki vastannut omaan kysymykseeni silloin, vaan menin kauppaan ja ostin sinisen New York Yankees-lippiksen Fred Durstin inspiroimana ja lähtihän ne levytkin kaupasta.

Yksitoista vuotta myöhemmin: levyn kuuntelu tuottaa tuskaa. Nostalgian sivuuttaminen on lähes mahdotonta levyä kuunnellessa, koska Limpparit (vaikka Nuorgam kuinka väittäisi, että lempinimi on Limpit, niin kyl se on oikeesti Limpparit) oli niin järkyttävän iso bändi ikäisilleni back in the days, mutta jos kaikesta huolimatta levyä kuuntelee objektiivisesti, niin eihän levyllä ole hyviä puolia juuri ole. Durstin räpeissä ei ole ideaa navanalusvitsejä enempää, eikä Wes Borlandkaan ole levylle saanut luotua kovinkaan kummoisia riffejä.

Parhaat hetket nyt vanhempana ovat levyn hitaammat biisit. Niissä Durst pystyy jo vähän suoltamaan muutakin itsestään ulos kuin kirosanahokemia ja Borland pääsee jyystämään muutakin kuin geneeristä pomppuriffiä. The One, It'll Be OK ja Boiler ovat siis näitä kappaleita, joilla on jo vähän ideaa. Muuten levy on tylsää teinipojan märkää unen sanoiksi muuttamista.

Vuonna 2011 Limp Bizkitin kolmas levy kuulostaa laiskalta, tylsältä ja kaikin puolin lapselliselta. Nostalgiapäissään levyn biisit saavat vielä jotain säväreitä jotain aikaan, mutta jos levyä pitäisi keskittyneesti kuunnella, niin melkein voisi ottaa yhteyttä Amnestyyn ihmisoikeuksien rikkomuksesta. Kiitos vaan Juholle oivasta levyvalinnasta ja omasta arpaonnestani. Ensi viikolla ei onneksi enää tarvi kärsiä.

Posted in , , | 3 Comments

#38 XTRMNTR

 

Levyn huumaavuus
7.5


Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Exterminator, Swastika Eyes (Jagz Kooner Mix), Keep Your Dreams
Löytyykö levyhyllystä: Ei (Spotify) 


Jos vaihtoehtoina olevista viidestä vuonna 2000 julkaistusta levyistä yksi on sellainen, jota en ihan välttämättä itselleni työn alle haluaisi, arvatkaa, kenelle arpaonni tuon levyn suo? Jep. No ei kait siinä, kuunteluun vaan. Ja oikeastaan hyvä niin, muuten olisin taas jäänyt jostain paitsi.

Ennen projektiin ryhtymistä käsitykseni Primal Screamista oli jokseenkin erilainen - rankempi, huuruisempi ja psykedeelisempi. Jotain lievästi överiä. Toki skottien jokainen levy on ollut jollain tasolla edeltäjästään eroava, mutta ehkä myös ihan vain bändin nimi on vaikuttanut mielikuvaani, who knows. XTRMNTR (exterminator) on itseasiassa varsin kelpo lätty. Sinänsä se ei ole ihme - toistavathan soundit pitkälti Chemical Brothersin, joka kuitenkin on kuulunut kuuntelulistalleni vuosia, kaavaa. Pylly keikkuu rytmien tahtiin vaikka kuinka yrittäisi pidätellä. Etenkin levyn nimiraita sekä Swastika Eyes (Jagz Kooner Mix, se Chem Brosien versio ei kipua yhtä korkealle) pakottavat jalat liikkeelle ja vispaamaan.

Toisaalta epätasaisuuttakin löytyy: Pills sekä Insect Royality menevät vähän liiaksi räpin puolelle, vaikka kymmenen vuotta sitten olisinkin luultavasti rakastanut niitä täysillä. Harmi, että bändi meni minulta silloin täysin ohi. Osittain jonnekin elektronisen progen puolelle kääntyvää äänivyörysettiä taas löytyy Acceleratorin ja Blood Moneyn suunnalta. Ne tuovat vaihtelua kokonaisuuteen, mutta jäävät muuten pohjamutiin. Keep Your Dreamsissa tiputetaan hetkeksi pää tyynyyn ja chillataan vain. Hassuinta on, että levy tuntuu kohtalaisen lyhyeltä, vaikka siinä on yksitoista biisiä, joista useampi on yli kuusi- tai seitsemänminuuttinen. Ehkä se kertoo jotain viihdyttävyydestä. Kansitaiteesta täytyy kyllä sanoa sen verran, että sävyt ovat metkat, mutta taitto ihan hirveä (itseasiassa ylempi puolikas on vielä ihan jees, alempi ei).

Vaikka XTRMNTR on hieman turhan epätasainen eivätkä kaikki biisit iske, jää Primal Scream vakkarikuuntelulistalle tästä hetkestä eteenpäin. Joten kiitos, Jarmo! Teemaviikko, jolloin ei itse saa päättää omaa arvioitavaa levyään, on itseasiassa loistava keino päästä täyttämään sivistyksessä olevia aukkojaan tai vaihtoehtoisesti palata vanhojen lemppareiden pariin. Sitten on niitäkin epäonnisia, jotka joutuvat tuskailemaan sellaisten musiikkimuistojen kanssa, jotka olisi halunnut jo jättää unholaan. Sen enempää paljastamatta odotan mielenkiinnolla huomista.




Posted in , , , , , , , , | 9 Comments

#37 Since I Left You

Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: Since I Left You, Two Hearts in ¾ Time, Frontier Psychiatrist, Summer Crane
Löytyykö levyhyllystä: Ei


 Levyn huumaavuus 
9,1

Levy päivässä -blogin ensimmäisen teemaviikon idea on siis se, että jokainen meistä valitsi yhden vuonna 2000 julkaistun levyn, joka arvottiin jollekulle toiselle ruodittavaksi. Arpaonni oli minulle suosiollinen, ja sain teemaviikolle toivomani levyn. The Avalanchesin Since I Left You oli erityisen innostava valinta siksi, että vuosia takaperin kuuntelin levyä paljonkin, mutta en kuitenkaan ole sitä kokonaisuudessaan aikoihin kuullut, vaikka Since I Left You ja Frontier Psychiatrist -biisit ovat toki Spotifysta tasaisin väliajoin soineet.

Muistan kuunnelleeni Sice I Left Youta ensimmäisinä opiskeluvuosinani minidisciltä(!), kun matkustin bussilla Oulusta kotikylääni. Tätä kirjoitusta varten puolestaan kuuntelin levyä mp3-soittimelta pyöräillessäni ympäri Oulua. En usko, että Since I Left You:ta olisi varsinaisesti tarkoitettu matkamusiikiksi, mutta siihen se loistavasti soveltuu. Yli 500 sämpleä sisältävä levy on kuin kuuntelisi maailman parasta radiokanavaa pää täynnä jotakin todellisuutta pehmentävää ainetta.

Vaikuttavinta Since I Left Youssa on mielestäni se, että vaikka levyn julkaisusta on kulunut yli kymmenen vuotta, kuulostaa se silti tuoreelta. En millään muotoa ole elektronisen musiikin asiantuntija, mutta olen ymmärtänyt, että noissa piireissä musiikin parasta ennen -päivämäärä on pahimmillaan hyvinkin lyhkäinen. Since I Left You vaikuttaakin samalla tavalla ajattomalta ja kestävältä kuin DJ Shadowin Endtroducing tai Airin Moon Safari.

Sen lisäksi, että Since I Left You on erinomaista matkamusiikkia, on se myös kivaa seuraa sohvalla loikoillessa, koska levyllä tapahtuu koko ajan jotakin kiinnostavaa ja koukkuja on kuin Kilpisjärven pilkkikilpailuissa. Mainitsemieni käyttötarkoitusten lisäksi Since I Left You toimii varmasti edelleen myös baarin tai kotibileiden tanssilattialla, vaikka vannomaan en mene - minä kun tanssin vain humalassa, kankeasti ja Nelivitosessa. 

The Avalanches ansaitsee erityiskiitoksen upeista musiikkivideoistaan. Katsokaapa Frontier Psychiatrist tuosta alta ja Since I Left You vaikkapa Youtubesta.

Posted in , , | 8 Comments

#36 Relationship of Command



Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: Arcarsenal, One Armed Scissor, Cosmonaut

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
7.5


Ja teemaviikkomme jatkuu jälleen yhdellä millenium -julkaisulla. At the Drive-In, tuo El Pason lahja maailmalle ei ole minulle itselleni eikä varmasti monelle muullekaan ollut se helpoin pala nautittavaksi näin äkkiseltään. Yhtyeen aggressiivinen soundi onnistui vasta kolmannella levyllä pääsemään sellaiseen kuosiin, että sitä pystyi tarjoilemaan edes lusikallisen valtavirtayleisölle. Kahden hyvinkin raffin albumin, Acrobatic Tenementin (1996) ja In/Casino/Outin (1998) jälkeen syntyi nimittäin Relationship of Command, jonka arsenaalista löytyi kourallinen varteenotettavia hittejä. 

Alkuun pitää sanoa, että Relationship of Command on ennen kaikkea vihainen, kokeileva ja poukkoileva purkitus. Kappaleista on aistittavissa bändin jäsenten ja ennen kaikkea tunteikkaan laulaja Cedricin ja afropäisen kitaristin Omarin "kaikki peliin"-asenne. Levyltä ehdottomasti suurimpaan suosioon ponkaissut radiopläjäys One Armed Scissor antaa tästä hyvän merkin: Cedric Bixler-Zavalan karjuva laulutyyli ja Omar Rodriguezin kitaratyöskentely onnistuvat vain yksinkertaisesti tarttumaan tajuntaan niin lujasti "Cut away Cut away, send transmission from the one-armed scissor"-kertsin saattelemana - alle neljän minuutin rykäyksestä löytyy kaikki se mistä At the Drive-Inissä on kysymys, hyvässä mielessä. Biiseistä ainakin myös Arcasenal, Pattern Against User ja Cosmonaut onnistuvat hurmaamaan aggressiivisuudellaan. Kokonaisalbumi ei kuitenkaan onnistu olemaan mikään hittiparaati, loput albumista on menevää mutta ei lähellekään niin nautittavaa kuin ennemmin mainitsemani neljä biisiä.

Mielestäni levyn kovin ase muita 2000-luvun levyjä vastaan on ennen kaikkea tietynlainen musiikillinen spontaanisuus - At the Drive-Iniä on monissa piireissä kutsuttu hyvin uniikiksi bändiksi, sellaisia kun sattuu enää harvemmin nykyään löytämään. Harmi vaan, että bändi hajosi vuonna 2001, tilalle tuli The Mars Volta, Omarin ja Cedricin kokeellisempi musiikkiprojekti, joka on tällä hetkellä monin verroin suosituimpi kuin ATDI. Huhuja bändin paluusta on pyörinyt jo kauan aikaa, mutta ainakin toistaiseksi At the Drive-In pysyttelee vielä jäissä.

Jos haluat välillä kotona heittää televisiosi ikkunasta ulos, heiluttaa hiuksiasi ja karjua kuin viikinki maihin noustessaan, Relationship of Command on kuin tehty sinulle.


Posted in , , , , , | Leave a comment

#35 White Pony



Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: Passenger, Digital Path, Change, Knife Prty


Levyn huumaavuus
8.7

 

In the year 2000! Eli tällä viikolla teemana on vuosi 2000 ja minulle osui analysoitavaksi ehkä mielestäni parhain Deftones levy White Pony.

Kaksi asiaa nousee White Ponylta ekana mielee, loistavat rumpusoundit joita Abe Cunninghamin monipuolinen ja kikkaileva soitto tukee erinomaisesti. Toiseksi Chino kuulostaa tällä levyllä parhaimmalta kuin millään muulla Deftones-levyllä, osittain johtuen siitä, että liiallinen huumeiden käyttö vei miehen äänestä parhaimman terän myöhemmin. Muistui mieleeni kolmaskin asia, nimittäin Maynard James Keenanin vierailu Passenger biisissä on täyttä timanttia, kuten on itse biisikin rumpukomppiaan myöten, tämmöstä yksinkertaista haikka/virveli kikkailua soisi kuulla enemmänkin. 

Eihän loistavat biisit Passengeriin jää. Change, Digital Path ja Knife Prty nousevat vähintääkin samalle tasolle aiheuttaen kylmiä väreitä, jokainen omalla tavallaan. Ainoastaan tylsästi laahavat Feiticetra ja Street Carp jättävät kylmäksi myös sinänsä hieno ja Deftonesin musiikillista monipuolisuuttaa hyvin kuvaava Teenager ei istu jostain syystä kokonaisuuteen.

White Pony on yksi parhaimmista vaihtoehtometallilevyistä mitä tiedän. Vai onko tämä itseasiassa edes metallia? Ainoa asia joka mielestäni määrittelee Deftonesin Metalli-genren alle on hyvin olellisena osana musiikkia kuultavat raskaat kitarat. Jotkut kutsuvat tätä Nu-Metalliksi, joka aiheuttaa monelle negatiivisen reaktion. Ei, Deftones on aivan liian monipuolinen kuuluakseen kyseisen genren alle yhdessä Linkin Parkin ja Limp Bizkitin kanssa. Päädyn siihen tulokseen, että etenkin tämän bändin kohdalla liian tiukka genremääritys on turhaa, koska se ei kerro tarpeeksi itse musiikista.

Monet jotka eivät pidä metallista tai raskaammasta musiikista itseni mukaan lukien, voivat varmasti tykästyä tähän levyyn. Ainakin jos vaan sivuuttavat Eliten ja Korean, jotka ovat hieman turhankin räyhääviä. 

Posted in , , , , | 1 Comment

#34 Cherish The Light Years


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: The Great Pan Is Dead, Confetti, Icons Of Summer
Löytyykö levyhyllystä: Ei, Spotify pelastaa


Levyn huumaavuus:
8.1

Cold Cave syntyi alunperin hc-punkbändeissä soittaneen Wesley Eisoldin sivuprojektiksi, josta lopulta kasvoikin miehen pääprojekti. Punkin ja hardcoren kanssa Cold Cavella ei ole mitään tekemistä, koska bändin tyyli ammentaa kasarin synapopista, post-punkista ja goottipopista pienin industrialvivahtein.

Itseltäni meni jostain kumman syystä bändin parin vuoden takainen debyyttilevy täysin ohi, mutta bändin viime keväänä julkaistu kakkoslevy Cherish The Light Years osui tutkaani ja hyvä niin. Tuoreita ja hyviä post-punk-yhtyeitä kun ei nykyisin liiaksi ole.

Siinä missä 2000-luvun muut post-punkkarit ovat luottaneet enemmän tunnelmaan ja hienovaraisuuteen, niin Cold Cave tekee kaikkea muuta. Yhtyeen musiikissa korostuu punk todella vahvasti, mistä jo levyn avauskappale The Great Pan Is Dead on täydellinen esimerkki. Syntikat vihlovat korvia ja tempo viilettää järkyttävissä lukemissa. Vielä kun Eisoldin ääni kuulostaa lähinnä kärsivältä valitukselta, niin bändiä kuunnellessa voi kuvitella olevansa kaupungin törkyisimmissä ja hikisimmässä diskossa pukeutuneena kokonahkaan.

Bändi ei suinkaan onneksi pelkästään roimi sinne sun tänne biiseillään, vaan he osaavat myös luoda hienoa tanssittavaa gootti-poppia. Confettin ja Underworld USA:n synariffit ja iskevät kompit saavat pään nytkymään ja jalan tamppaamaan lattiaa. Muissa biiseissä taas viehättävät pienet yksityiskohdat, kuten Alchemy And Youn torvet ja Icons Of Summerissa kuultavat Crystal Castlesmaiset mölysyntikat. Pienillä jutuilla bändi tekee todella kuluneista jutuista erinomaisia biisejä.

Jos haluat post-punkiltasi myös sitä punkia, niin Cold Cave on erinomainen valinta. Pitää tosin sen verran varoittaa, että levyä kuunnellessa on todella vaikea pitää itseään aloillaan, joten raivaa itsellesi tarpeeksi tilaa rehaamiselle, jotta kotisi on levyn kuuntelemisen jälkeen edes jossain kunnossa.



Ensi viikolla on vuorossa blogimme ensimmäinen, mutta ei viimeinen teemaviikko! Tässä ensimmäinen paljastus siitä, mitä voitte ensi viikolta odottaa.



Posted in , , | 2 Comments

#33 Ceremonials

 

Levyn huumaavuus
9.5


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: Julkaisupäivä
Helmeilevimmät biisit: Remain Nameless, Seven Devils, Heartlines
(tällä hetkellä)
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Jos Regina on metsäkauris, Florence + The Machine on taivaalla liitelevä kotka. Maisemat välkkyvät kauniina kilometrien päähän, tuuli temppuilee hiuksissa ja villi vapauden huuto purkautuu sisuksista. Florence Welch bändeineen on maanantaina ilmestyneellä toisella levyllään niin kaukana minimalistisuudesta kuin vain olla voi.

Jo levyn ensimmäiset raidat ovat jokainen kuin oma Lord Of The Rings -saagansa: eeppisiä ja niin suuria, että pää halkeaa. Kevyeen synailuun tai akustiseen kitaraan tottuneille soundit ovat taatusti liian raskaat, etenkin, kun sama toistuu biisistä toiseen. Tässä mielessä se parikin jättimäistä huutoballadia olisi kenties riittänyt. Toisaalta, levyllä kappaleet saavat joka tapauksessa täysin uutta perspektiiviä: esimerkiksi ensimaistiaisena loistavasti toiminut What The Water Gave Me hukkuu muiden joukkoon, kun taas itseäni aiemmin vain pienesti sykäyttänyt Shake It Out kuulostaakin yllättävän raikkaalta. Florence hämmentyi itsekin levyn massiivisuutta, joka on tuottajan kädenjälkeä, mutta hän kertoo sen olevan myös iloisempi ja vähemmän hajallaan kuin esikoisen Lungsin. Molemmat aspektit välittyvät kuulijalle asti.

Koska levy on pitkä, sille on pakostakin eksynyt täytebiisejä. Sinänsä nämäkin ovat todella oivia popkipaleita, mutta tässä kokonaisuudessa ne tuntuvat väistämättä hieman turhilta. Paketti pysyy silti kasassa, sillä jokaisesta kappaleesta löytyy omat trikkinsä, ja toisaalta jungle drum jatkuu toistuvana elementtinä läpi linjan. Biitit ja ujellukset tuovat ripauksen viidakkotunnelmaa urbaaniin ympäristöön. Hengästyttävä tunnelma vuorottelee vuorilla ja pimeissä metsissä samoilun sekä keskellä öistä suurkaupunkia kiitämisen välillä, mutta ei herkeä missään vaiheessa. Korkeintaan levähtääkseen hetken keijukaisten kanssa.

Tässä yhteydessä 'levyn huumaavuus' on täydellinen termi kuvaamaan Ceremonialsia, sillä vaikka se on ajoittain liiankin jykevä ja yliampuva, eikä vielä tiedä miten se kestää aikaa, on albumi täydellisen hullaannuttava. Se vie sankaritarinoiden äärelle, villihevosen selkään laukkaamaan pitkin tasankoja ja roviotulen ympärille pyörähtelemään. Levy kuplii ja potkii, eikä Florence + The Machinen ylhäiseksi kasvanutta äänimaailmaa voi muuta kuin ihailla.


Posted in , , , , , , , , | 7 Comments

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.