Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2011. Näytä kaikki tekstit

Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2013 (koko levy)
Helmeilevimmät biisit: Hollywood Hills
Löytyykö levyhyllystä: Ei tod.


Myönnän auliisti heti alussa, että minulla on ongelmia Sunrise Avenuen kanssa. Tai tarkemmin sanottuna bändin pääjehun Samu Haberin kanssa. Sen siitä saa, kun kerran lukee naistenlehden haastattelun, jossa tyyppi kertoo jättäneensä entisen kihlattunsa käytännössä alttarille. Kusipää jätkä. Vaikken sinisilmäisesti tietenkään usko (krhm) yhtä, kapean näkökulman versiota tarinasta, ei mikään tähän mennessä ole onnistunut muuttamaan käsitystäni.

Jaa mitenkökä kusipäisyys liittyy musiikkiin? Sanotaanhan Billy Corganinkin olevan melkoinen ääliö IRL, mutta 1990-luvun Smashing Pumpkins on silti parasta ikinä. Noh. Ongelma on, että se kusipäisyys myös kuuluu. En voi sietää Haberin niinsanottua artikulaatiota, sikäli kun itse biisejä saattaisi hyvässä lykyssä muuten kestääkin. Tosin suurimmaksi osaksi laulajanvaihdos ei edes auttaisi.

Tavallaan näissäkään kappaleissa, kuten niin monesssa poprallissa, ei ole teknisesti ottaen vikaa, sillä niistä löytyy suurimmasta osasta tarttuva melodia, joka sopii laulutaidottomankin tallaajan suuhun. Usealta raidalta löytyy myös hittipotentiaalia (kuten sinkkulohkaisut ovat osoittaneet). Ongelmaksi koen tuotannon. Jos levyn soundi ei olisi niin käsittämättömän tasapaksua kitaravalleineen, tam-tam-tata-tam-komppeineen ja stemmakertseineen, jäisi siitä kenties jotain mieleenkin. Tasaisuutta on toki yritetty särkeä ajoittaisella electropoljennolla ja kevyemmillä slovareilla, jotka kuitenkin valuvat hunajaa yli äyräidensä. Kaavan rikkominen tuntuu teennäiseltä, eikä niiden osalta itse soundia ole muutettu tarpeeksi kevyeksi. Yksi heikoimmista lenkeistä on ehdottomasti kliseillä ratsastava Sex & Cigarettes - biisissä ei ole mitään, minkä vuoksi sitä jaksaisi kuunnella puolikasta enempää.

Jos vokalistin ärsyttävyys luetaan pois, ymmärrän suuren kansan hurmion: biisit ovat helppoja kuunnella ja sisäistää, ja enimmäkseen parisuhdeongelmista kertovat lyriikat sopivat taatusti monen pirtaan. Tuumasinpa itsekin, että näitä olisi ihan kiva vetää karaokessa - ainakin laulaisin (imho) paremmin kuin herra Haber. Täyteen ahdetut kappaleet toimivat ulkoilmakeikoilla varmaan ihan jees, mutta levyllä ne tunkevat liikaa iholle. Bonjovimaisesta paatoksesta päästäisiin eroon tekemällä Out Of Stylesta kokonaan akustinen albumi. Saataisiin vähän ilmaa, jota hengittää.

Yritin antaa mahdollisuuden, mutten onnistunut. Pisteet tulevat vain ja ainoastaan korvamadoksi helposti jäävästä Hollywood Hillsistä - jos biisin laulaisi herra nimeltä Brian Molko, olisin mennyttä naista.

Esimerkillistä sooloilua

Levyn huumaavuus

7,7

Maailma ja ihmisyys 50 minuutin paketissa

 

Julkaisuvuosi: 2011

Ensikosketus: 2011

Helmeilevimmät biisit: 0, WTF?, Odotellessammekin

Löytyykö levyhyllystä: Jeppisjepajeejee

Levyn huumaavuus

10

Marginaalibändistä itsevarmaksi revittelijäksi

Levyn huumaavuus

Yhtyeen vuoden 2006 debyytti, Robbers & Cowards oli ihan lupaava, muttei juurikaan muuta. Surkean mitäänsanomaton kakkosalbumi Loyalty to Loyalty (2008) sai mut lähes jopa heittämään kirveen kaivoon tämän kalifornialaisbändin suhteen. Onneksi kolmas levy Mine Is Yours on kuitenki huikea petraus yhtyeen diskografiaan. 

Siinä missä kaksi ensimmäistä Cold War Kids -levyä haahuili rosoisen keskinkertaisen garage-rockin maailmoissa, ei uudella levyllä ole samaa meininkiä pientä tippaakaan. The White Stripes -soundit ovat saaneet lähteä, tilalle on lyöty lavallinen ihan uudenlaista sävykkyyttä ja ihan uusia musiikillisia ulottuvuuksia. Cold War Kids on päässyt irti kahden ensimmäisen levyn kankeasta ulkokuoresta ja nyt bändi osaa jo revitellä!

En oikeastaan edes uskonut, että Cold War Kidsin tapainen marginaalibändi olisi pystynyt uudistautumaan näin radikaalisti kolmannella levyllään. Ja ennen kaikkea tekemään näin hyviä biisejä! Mine Is Yoursin kuusi ensimmäistä kappaletta menevät yhdessä sujauksessa. Tuntuu, että yhtyeen keulahahmo, Nathan Willettistä on tullut vasta kolmannen levyn tiimoilta edes laulaja.

Veikkaan, että tuottajamuutos teki paljon hyvää Cold War Kidsille. Mine Is Yours on tosi helppo kuunnella ennen kaikkea lävitse. Royal Blue on paras biisi Cold War Kidsiltä koskaan, kuunnelkaa helkkarissa!

Musiikki on mitä loistavin tunnelmanluoja - siitä monet ovat varmaan samaa mieltä kanssani. Musiikin mukana voi nauraa, iloita, tanssia, rauhoittua, mietiskellä ja jopa itkeä. Parhaimillaan musiikki aiheuttaa sinulle erilaisia tunnetiloja ja niillä on tapana tuoda sinulle erinäisiä miellyttäviä asioita mieleen. Balam Acabin Wander/Wonder ei naurata, eikä sen mukana voi tanssia ja eihän se tuo mieleen auringonpaistetta tai kesää vaan lähinnä sateisen syksyisen yön kaupungissa missä katuvalot ja ohikiitävät autot valaisevat ympäristöä ja sade ropisee ikkunaan. Yllättävää kyllä, tämä ajatus on rauhoittava - sillä pidänhän urbaanista kauneudesta. Balam Acab on nimenomaan omalla tavalla syksyisen kaunista musiikkia.

Wander/Wonder koostuu kahdeksasta kappaleesta, joka on täysin sopiva mitta levylle. Biisit ovat pulppuavia, minimalistisia ja etenevät todella rauhallisesti kuin lainehtien. Vaikutteita kuullaan jo mainitun Ambientin lisäksi ainakin Deep/Witch Housesta ja Dubstepistä. Soundimaailma on todella pehmeä ja kovia/teräviä iskuja ei kuulla kuin paikoitellen tehosteina. Mitään todella groovaavia ja tansittavia biisejä on turha lähteä etsimään - se mitä löydät on loistavaa tunnelmointia ja sinne tänne ripoteltuja todella hienoja melodiakoukkuja. 

Tämän tyyppisen musiikin ongelma voi olla joillekin se, ettei se tunnu lähtevän käyntiin missään vaiheessa. Juuri silloin kun vauhti hetkeksi yltyy niin levy rauhoittuu uudestaan. Tästä on hyvänä esimerkkinä Expect, joka kiihtyy viulusamplejen ja säksättävän mpk-biitin tahdissa rauhoittuakseen vaan uudelleen. Tämmöinen pidättyväisyys on kunnioitettavaa, vaikka se joidekin mielestä on ehkä tylsää. Biiseissä tapahtuu silti todella paljon enemmän kuin mitä ensiraapaisulla voisi luulla. Hienoja hetkiä ja nyansseja löytyy lähes joka biisistä. Toki heikkoja hetkiä mahtuu mukaan, mutta niiden ruotiminen olisi jotenkin turhaa.

Balam Acabin debyytillä ei löydy paljon moitittavaa, toki biisit saattavat kuulostaa ensikuuntelulla samanlaisilta ja mitään irtiottoja tai revittelyä ei levyltä löydy. Silti levy onnistuu tärkeimmässä eli luomaan rauhoittavaa tunnelmaa. Se ei hötkyile suuntaan eikä toiseen vaan pysyy turvallisesti omilla vahvuusalueillaan. Onkin vaikea miettiä miten Balam Acabin omanlaisensa soundi voisi kehittyä tästä eteenpäin, mutta siitä on turha miettiä nyt. Sillä Wander/Wonder on omassa genressään erinomainen levy. En tätä kirkkaana kesä päivänä kuuntelisi, mutta näin kylmiin syysiltoihin tämä sopii mainioksi tunnelma soundtrackiksi.

PS. Kansikuva kertoo kyllä loistavasti minkälaista musiikkia levy pitää sisällään.

"You are now listening to araabmuzik"

Julkaisuvuosi: 2011

Araabmuzik, eli oikealtan nimeltään Abraham Orellana hankki kuuluisuutta Youtubessa MPC taidoillaan (googleta) ja mies onkin todellinen velho hallitsemaan kyseisen "rumpukoneen". Orellana on myös kerenny tehtailemaan biisejä semmosille nimille kuin Busta Rhymes, Fabolous, The Diplomats etc, joten vahva pohja oli jo luotu ennen Electronic Dreamia.

Electronic Dream on varsin pätevä debyytti, Araabmuzik yhdistää elektroa, dubstepiä ja muitakin erinnäisiä elektonisenmusiikin alalajeja hip-hopahtavien MPC-biittien alle. On mukava huomata ettei Orellana huikeista taidoistaan huolimatta lähe liiallisesti kikkailemaan MPC:llään vaan levyn biitit ovat mukavasti groovaavia ja sopivan yksinkertaisia, jotta niihin pystyy tarttumaan.

Levyn voi jakaa selkeästi kolmeen osaan ensimmäiset kolme biisiä ovat loistavia tyylilajissaan ja edes levyn melkeinpä jokaisessa biisissä tahallaan päälleliimattu "you're now listening araabmuzik" -sample ei ala ärsyttämään. Nimikkokappale Electronic Dream käynnistää levyn ja esittelee Araabmuzikin konseptia parhaimillaan. Myös kakkosbiisi Golden Touch kuuluu levyn parhaimistoon, vaikka kyseinen biisi alkaakin todella ärsyttävällä jumputuksella, Mikä onneksi kääntyy jo 15 sekunnin kohdalla mielyttävään instrumentaali hip-hoppiin. Free Spirit mielyttää myös lievästi dubsteppiin kaartuvilla taustoillaan, mutta sitten tapahtuu jotain ja levyn taso laskee hetkeksi.

Underground Stream käynnistyy ihan mallikkaaksi, mutta kääntyy puolivälissään täysin turhaan puskasta tulevaan rosoiseen elektromättämiseen, joka ainakin itseäni lähinnä ärsyttää. -ehkä se onkin tämän biisin tarkoitus? Onneksi pariminuuttinen Make It Happen tuo levyn takaisin urilleen ja on jotenkin huomaamaton. Seuraava Lift Off on sinänsä hyvä biisi, mutta itseäni ärsyttävät suuresti mukaan ahdetut trance-soundiset syntikat, jotka ovat mielestäni täysin turhat ja vaan ärsyttävät.

Onneksi levy palaa urilleen pisimmän biisin AT2 kohdalla ja levyn loppupuolisko onkin taas nautittavaa instrumentaali hip-hoppia. Sisältäen monia hyviä biittejä ja ennenkaikkea ainutlaatuista tunnelmaa. Vahvasti mukana olevat naissamplet eivät enää ärsytä millään tavalla vaan kuuluvat osaksi musiikkia. 

Araabmuzikin konsepti on käytännössä luoda MPC-luotujen läpityöntävien biittien alle bassovoittoisia taustoja joissa käytetään mausteena syntikkaa sekä samplattua laulua. Instrumentaaliksi miellän tämän silti laulusampleista huolimatta ja hip-hop on mukana lähinnä rytmillisesti. Silti tätä on vaikea pistää oikeastaan minkään genren alle. Joidenkin mielestä tämä on dubsteppiä, joidenkin mielestä taas instrumentaali hip-hoppia.

Flow:ssa kuullaan miltä Araabmuzik kuulostaa livenä. Youtubesta vilkaisemien pätkien perusteella miehen jo monesti mainittu taituruus mpc-käytössä tulee esille live tilanteessa. Kunhan vaan meininki ei mene liiaksi kyseisillä laitteilla kikkailuksi. Sillä haluan kuulla niitä hienoja taustoja, joita tällä levyllä löytää vahvojen biittien takaa kunhan jaksaa vaan keskittyä. Onneksi Electronic Dreamillä onkin pituutta vain mukavat 33min, joten levyn jaksaa kuunnella kokonaan helpohkosti.

Basso ei tippunut

Skrillex, tuo siivousmopilta näyttävä entinen metallikitaristi, on tällä hetkellä yksi isoimmista elektronisen musiikin nimistä ja samalla myös yksi vihatuimmista. Minua on kiehtonut jo jonkin aikaa syyt sekä ihailuun, että inhoon ja siksi otankin Skrillexin EP:t käsittelyyn. Myönnän, että minulla oli ennen projektia ennakkoluuloni, minkä vuoksi tähän projektiin olikin hyvä lähteä. Ne kun murskaantuivat, mutta myös osaltaan vahvistuivat julkaisuja kuunnellessa.

Ensimmäinen EP Scary Monsters & Nice Sprites paljastui mukavaksi yllätykseksi. Kappaleet eivät ole pelkkää revittelyä, vaan niissä on todella paljon housemaisia synakoukkuja ja jopa pop-sävyjä. EP:n avaa kyllä kaksi kappaletta, jotka ovat ehtaa Skrillexiä hyvässä ja pahassa. Rock 'N' Roll [Will Take You To The Mountain] ja EP:n nimikappale perustuvat yksinkertaisiin melodiakoukkuihin, joissa kertosäkeissä mellastetaan basso- ja syntikkawobbleilla, jotka kieltämättä tekevät tehokasta jälkeä kuulijassa. Niitä kuunnellessa tekee mieli tehdä jotain tyhmää ja hurjaa. Vetoaa siis jossain mielessä. Kolmas kappale Kill EVERYBODY on periaatteessa samaa osastoa, mutta tämän kappaleen kertosäe on puhtaasti melodinen, eikä kitarasooloon verrattavissa olevaa wobblausta.

EP:n iloisinta ja parasta antia ovat sen puhtaat pop-kappaleet. All I Ask Of You ja With You Friends [Long Drive] ovat aidosti hyviä elektropop-kappaleita. Melodiakoukut ovat tarttuvia ja jopa hienoja. Jälkimmäinen kappale voisi helposti mahtua tyylinsä puolesta Daft Punkin Discoverylle, mikä on melkoinen kehu.

Bangarang on taas kokonaisuudessaan sitä massivisuudessaan tylsää Skrillex-soundia. Koukut ovat vähissä, kun nyt painotetaan kovaa ääntä ja mökäkertsejä. Kappale toisensa jälkeen mennään tutuissa kuvioissa ja jos muutosta yritetään, niin ne ovat lähinnä pieniä rytmimuutoksia, kuten itämaahengessä alkava Break'n A Sweat. Vaikka siinä kuinka yritetään pienillä kikoilla muuttaa soundia uuteen muotoon, niin Skrillex-kaava toistuu siinäkin. The Doors-sämpläily ei auta asiaa, pikemminkin vain pahentaa sitä.

Bangarangin loppupuolella tyyli alkaa jo vähän muuttua. Right On Timessa ei oikeastaan ole mitään Skrillexille ominaisia elementtejä, vaan se on jotain reggaetonin ja housen sekoitusta, mitä Diplo on harrastanut koko uransa. Tätä seuraava Kyoto ei taas muuta Skrillex-kaavaa mihinkään.

Lopetuskappale Summit voisi olla Scary Monsters... EP:n lopetuksen tapainen pop-helmi, mutta se vain kuvastaa koko Bangarangia: mikään ei periaatteessa ole muuttunut, mutta kappaleet ovat vain edellisen ep:n biiseihin verrattuna roimasti heikompia.

Mitä siis jäi käteen? Scary Monstersilta jäi mieleen muutama oikein hyvä kappale, kun taas Bangarangia kuunnellessa mietin vain, että olen kuullut tämän jo aiemminkin. Skrillex ei siis missään nimessä ole niin huono artisti kuin väitetään, mutta ei kyllä mikään ihmemieskään. Ymmärrän kyllä miehen suosion, mutta eipä mies omille soittolistoilleni tule jäämään. Haluan dubstepini vähän eri muodossa.

Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Deep In Your Mind, The Haste, Fairy Tales Of Moonwalkers

Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
8.1

On jo Toukokuu! Illat pitenee ja lämpenee. Kesä siis lähestyy ja mikä sopisikaan paremmin lämpimiin iltoihin musiikillisesti kuin chillwave ja Espanjalainen yhtye nimeltä Casa Del Mirto, joka nousee levyllään 1979 yhdessä Washed Outin kanssa kyseisen genren kärkikastiin.

Sanon heti alkuun, että 1979 on soundeiltaan sitä monesti kuultua chillwavea, etäälle miksattua laulua, vahvoja bassolinjoja, joiden päälle biisit rakentuvat pehmeiden syntikoiden voimin. Tällä kertaa yksittäiset biisit toimivat niin hyvin, että pienimuotoinen genreen liittyvä clichéisyys ei itseäni ainakaan haittaa, mikäli levyltä löytyy niin loistavia yksittäisiä biisejä kuin Deep In Your Mind ja The Haste, jotka ovat lajityypissään loistavia biisejä, yhdessä Washed Outin Within and Withoutin ja Hold Outin kanssa. Mainittakoon, että Casa Del Mitron soundista tulee mieleen erittäinkin paljon Washed Outin Life Of Leisuren ep:n tunnelma yhdistettynä Within and Without levyn soundeihin. 

Onhan levyllä toki yksi virkistävä poikkeus yleiseen linjaan, reilut kaksi minuuttia pitkä täysin akustinen Pain In My Hands toimii loistavasti ja kertoo Casa Del Mirton muuntautumiskyvystä, josta kielii myös bändin samana vuonna (2011) julkaistu toinen albumi The Nature, joka on tunnelmaltaan paljon enemmän baleriaaninen.

Miinuspuoliakin löytyy, monet biisit loppuvat ikäänkuin seinään. Vika voi olla spotify-versiossa, koska tämä ratkaisu tuntuisi muuten todella oudolta. Silti se ei voi olla vaikuttamatta arvosanaan, ei paljon, mutta silti vähän.

1979 kuuluu kesään, eikä todellakaan talveen, tämä kuuluu myös iltaan eikä aamuun. Selvää kuitenkin on, että ainakin minä tulen chillailemaan tämän musiikin tahtiin monesti lämpiminä aurinkoisina kesäiltoina. Casa Del Mitro ei keksi pyörää uudelleen, mutta tekee sen todella hyvin.

Täydellisyys viidessätoista raidassa.

Ensikosketus: 2011

Helmeilevimmät biisit: Svefn-g-englar, Ný Batterí, Saeglópur

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Kun puhutaan islantilaisesta musiikista, taiderockista tai parhaimmassa tapauksessa molemmista, ei ensimmäisestä mielikuvasta eikä kenties sivuraiteille ajautuvan keskustelun lopputuloksestakaan ole epäilystäkään: Sigur Rós on jumalainen. Ja vielä jumalaisemmat muun muassa jousella soitettujen sähkökitaroiden soundit ovat livetilanteessa. Harvakseltaan keikkailevan bändin konsertteja voi olla hankala päästä todistamaan, mutta Inni korvaa menetyksestä suuren osan.

Heti alusta lähtien kitarat surisevat huumaavasti korvakäytävissä, eikä edes Jónsin falsetti toimi varsinaisesti tasapainoittavana tekijänä, vaan se korostaa raastavuutta viimeiseen asti. Herkät jousi- ja pianopätkät sen sijaan kääntävät tunnelman päälaelleen. Kummassakin tapauksessa kylmät väreet hiipivät selkää pitkin ylös niskaan pysäyttäen sydämen hetkeksi ja tuoden kyyneleet silmiin. Inniä ei pidä kuunnella läppärin integroiduista kaiuttimista samalla, kun selaa blogeja - sen on annettava soida nupit kaakossa ja mieluiten hyvälaatuisista kuulokkeista, jotta ympäröivän maailman saa suljettua ulkopuolelle.

Kokonaisvaltaiseen kokemukseen kuuluu ääniraidan lisäksi tietenkin myös visuaalinen anti a.k.a. Vincent Morrissetin ohjaama livetaltiointi Lontoon Alexandra Palacesta. Rosoisen graafinen ilme toistaa äänimaailman iholle luomia väristyksiä täydellisesti. Valkokankaalta katsottuna ja musiikin pauhatessa ympärillä ei lähemmäksi todellista livekokemusta voi päästä.

Kaksi täysin uuttakin kappaletta levyltä löytyy, E-Bow ja Festival, jotka vakuuttavat allekirjoittaneen myös bändin tulevaisuutta ajatellen. Vaikka Inniä kuvaillessa tekisi mieli listata ylistyssanoja toistensa perään, tunnen oloni lähinnä sanattomaksi. Session kaksi kertaa elokuvateatterissa ja useamman kerran kotona nähneenä ja kuunnelleena voin sanoa, että se imee hyvällä tavalla tyhjäksi joka kerta. Ja se on täydellisen levyn merkki.

Jotain raikasta ja mehevää keväisiin aamuihin ja yhä valkeneviin iltoihin.

Levyn huumaavuus

9.3

The Jezabelsin Mace Spray ja She's So Hard valloittivat suuret palaset sydämestäni viime syksynä. Jäin odottamaan kokopitkää, joka jotenkin sujahti silmieni ohitse ja johon onnistuin palaamaan Spotifyn kautta vasta vähän aikaa sitten. Alku hämmensi - ensimmäinen raita eli yhtä kuin nimibiisi toi mielikuvat moderneista länkkäreistä (vähän samaan tapaan, mutta synkemmin, kuin Musen Knights of Cydonia) ja hetken sain pyöritellä päätäni, että mitä pirua tämä nyt on. Ei vakuuta.

Heti seuraavalla kuitenkin isketään kultasuoneen. Endless Summer on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä Jezabelsilta haluaa kuulla, ja minkälaista suuntausta koko loppulevy edustaakin: mahtipontisia soundeja kuten Florencella, mutta raaempana, ujompana ja jollain tapaa autenttisempana. Pop-maailman suurten odotusten luomat paineet puuttuvat levyltä ja se hersyy puhdasta iloa musiikkia kohtaan. Lempeästi paukuttavat rummut tasapainottavat Hayley Maryn kuulaita vokaaleja ja kokonaisuus on samalla rento, mutta ryhdikäs. Fiiliksellä vetämiselle ei ole asetettu rajoja.

Aussipoppareiden kappaleiden joukosta löytyy niin kitaroiden helinää, syntikoiden huminaa kuin pohjaa kannattelevaa pörinääkin. Lähes jokainen biisi kelpaisi sinkuksi sellaisenaan, lukuun ottamatta paria instrumentaalia väliraitaa. Olen varma, että ne omat feivörittini tulevat vaihtumaan vielä sataan kertaan, mutta tällä hetkellä rosoisimmat ja hauraimmat raidat miellyttävät eniten. Prisoner on oiva levy niille, jotka kaipaavat muhkeita melodioita vailla pompöösiutta ja itsetietoisuuden taakkaa. Minä ainakin ra-kas-tan.

Brittiläinen Elektronista poppia soittava Metronomy saapuu ensimmäistä kertaa suomeen ja Ruisrockiin ensi kesänä, joten onkin sopiva aika ottaa käsittelyyn bändin kelpo, mutta vähälle huomiolle jostain syystä jäänyt The English Riviera.

Tutustuin Metronomyyn kakkoslevyn Night Outin myötä, levy oli ihan toimivaa elektropoppia, mutta paikoitellen liian lapsenomainen ja hölmö. The English Riviera yllätti sitten minut ainakin täysin, sillä bändi on kasvanut mainiosti kohti aikuisempaa soundia, olematta kumminkaan teennäinen tai liian taiteellinen ja onhan sitä hölmöyttä musiikissa toki vielä mukana, mutta juuri sopivana mausteena.

Levy sisältää niin mielipuolista kitara/synasooloa We Broke Free, melkein täydellisiä popkappaleita, The Look, Folkahtavaa poppia Everything Goes My Way sekä tietenkin sitä perus toimivaa elektropoppia The Bay. Löytyyhän levyltä myös biisi joka sopisi suoraan Night Outille, Corinne. 

Vaikka The English Riviessa ei periaatteessa mitään vikaa ole, vaan se on mainiota ja suoraansanoen omaperäistä elektropoppia jään silti kaipaamaan levyyn lisää hittejä  The Bay ja The Lookin lisäksi, toisaalta nyt nämä kaksi biisiä nousevat esiin muuten tasaisesta materiaalista. 

Metronoy pistää tanssittamaan tai vähintään nyökyttämään ja tamppaamaan jalkaa biisien tahtiin, mutta yöklubien tanssilattioille tästä ei ole, mutta makuuhuoneeseen kylläkin, joka ei ole huono asia. Silti jostain syystä jään kaipaamaan paikoitellen pientä irroittelua, mutta monesti Metronomy tyytyy vain himmailemaan ja levy voikin tästä syystä jäädä monille hahmottomaksi muutamaa loistavaa popkoukkuja sisältävää kappaletta lukuunottamatta. Bändi tuo kyllä livenä biiseihinsä aimo annoksen lisää tanssittavuutta ja jos bändi on sopivana päivänä ruisrockissa, minut nähdään jossain mikserikopin luona nauttimassa Metronomystä. Pistänpä siis videoksi vaihtoehtoisesti  liveversion yhdestä levyn parhaimmista biiseistä.

Duo, jonka dynaamisuudesta Batmanin ja Robinin olisi syytä olla kateellisia

Julkaisuvuosi: 2011

Levy katumuksesta, jonka tekemistä The Rootsin ei onneksi tarvitse katua.

The Rootsin yhdestoista studiolevy ja ensimmäinen teemalevy kertoo fiktiivisen Redford Stevensin tarinan lyhyestä ja rikollisesta elämästään ghetossa. Teemalevyille poikkeukselliseen tapaan undun on The Rootsin timmein ja ehein levy kokonaisuutena.

Undun alkaa päähahmon kuolemasta. Sleepillä Redford kohtaa väistämättömän loppunsa, josta alkaa levyn mittainen muisteluretki, jossa ei valoa juuri ole. Make My:n kertosäkeessä jo sivutaan levyn teemaa; tekojen lopputulemat eivät oikeuta itse tekoja. Katumus on läsnä koko levyn, mutta kuten ghettotarinoissa yleensä, niin myös tässäkin teot ovat tulleet olosuhteiden pakosta. Köyhä mustamies ei menestyksen eteen voi tehdä kuin huonoja tekoja, jotka kostautuvat äkkiä ja ainoastaan huonolla tavalla.

Black Thoughtin taitoja räppärinä ei varmasti kukaan ole koskaan kyseenalaistanutkaan, mutta näin kovassa iskussa en miestä ole vielä kuullut. Levyn teema ja päähahmon tarina on kuuleman mukaan yhtyeen räppärille hyvin henkilökohtainen, mikä kyllä kuuluu. Räpit tulevat hirvittävällä vimmalla ja tunteella.

Muu yhtye on myös järkyttävän kovassa iskussa. Biiseistä löytyy niin herkkyyttä, groovea kuin silkkaa funkiakin. Kappaleet eivät ole yhdestä puusta veistettyjä, minkä vuoksi levyä kuuntelee ilolla, vaikka ei keskittyisi sanoihin yhtään. On myös ilo huomata, että The Roots vihdoin luottaa omaan ääneensä, eikä yritä tehdä sitä, mikä olisi trendikästä tai suosittua räpissä. Tosin pientä kosiskelun makua on levyn outrosssa, joka on suoraan Sufjan Stevensiltä sämplätty. Outron merkitys on minulle vieläkin täysi mysteeri, vaikka levyä on tullut kuunneltua jo parin kuukauden ajan.

The Roots otti teemalevyllään ison riskin, joka kannatti. Kyseessä on helposti yhtyeen paras levy. Undun ei välttämättä tee hiphopin historiassa mitään uutta, mutta näin laadukkaita ja eheitä räppilevyjä harvoin saa kuultavakseen. Ja milloin olette viimeksi törmänneet teemalevyyn, joka kestää alle 40 minuuttia?

Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Our Day Will Come, The Girl From Ipanema, A Song For You
Löytyykö levyhyllystä: Ei, fyysinen kappale on lainassa kirjastosta.



Eräs heinäkuinen viikonloppu savolaisessa maalaismaisemassa ystävien kanssa sai ikävän särön, kun uutispimentomme valaistiin. Erään viestin sivulauseessa mainitut Norjan tapahtumat kun piti selvittää. Ei varmaan tarvitse muistuttaa mistä oli kyse. Vajaata tuntia myöhemmin puhelimeni piippasi. Saapunut viesti oli karussa yksinkertaisuudessaan lähes yhtä pysäyttävä kuin edellinenkin uutinen: "Amy Winehouse delas."

Joulumarkkinoille tuotu postuumisti julkaistu Lioness on Amy Winehousen levyt tuottaneiden Salaam Remin ja Mark Ronsonin yhdessä tuottama kokoelma, mihin ollaan laitettu arkiston aarteita ja kolme kappaletta, jotka tehtiin Winehousen tekemättä jääneelle kolmannelle levylle. Mukana on myös aiemmin viime vuonna Tony Bennetin duettolevyllä julkaistu Body And Soul, joka jäi Winehousen viimeiseksi studioäänitykseksi.

Siinä missä Winehousen kaksi levyä olivat suhteellisen tiukasti soulissa kiinni, niin Lioness paljastaa naisen lahjojen monipuolisuuden. Ääni kun taipuu niin avauskappale Our Day Will Comen keinuvaan reggaeeseen, The Girl From Ipaneman bossanovaan kuin Wake Up Alonen alkuperäisversion intiimiin kitarafiilistelyyn. Suurin osa kappaleista on kumminkin juuri sitä komeaa soulia, mistä Winehouse tunnettiin ja missä hän loistikin.

Kokoelman heikoimmaksi anniksi jäävät aiempien levytyksien alkuperäisversiot ja -sovitukset. Mm. Tears Dryn laahaava alkuperäisversio jää todella kauaksi Back To Blackille päätyneestä versiosta, eikä Mark Ronsonin levyltä löytyvän The Zutons-coveri Valerien '68-versiokaan vertailussa hääviksi jää. Myös tekemättä jääneelle kolmannelle levylle tarkoitettu Like Smoke menettää makunsa, kun Nas päästetään täyttämään tyhjiksi jääneet säkeistöt omilla räpeillään.

Lioness olisi helposti voinut olla levy-yhtiön äkkiä kasaan raapima rahastuskokoelma, mutta Remi ja Ronson ovat yhdessä tehneet levyn, jota kuunnellessa Winehousen monipuolisuus ja lahjakkuus nostetaan sille framille, mille se kuuluukin. Viimeiseen kappaleen loppuessa Amyn sanoihin Donny Hathawayn hienoudesta on itselläkin todella haikea olo. Vaikka Winehouse kuinka sekoilikin ja sai itsensä vaikuttamaan ties miltä, niin musiikki todistaa hänen olleen yksi lahjakkaimmista soul-äänistä genren historiassa. Lepää rauhassa.