Täydellisyys viidessätoista raidassa.

Ensikosketus: 2011

Helmeilevimmät biisit: Svefn-g-englar, Ný Batterí, Saeglópur

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Kun puhutaan islantilaisesta musiikista, taiderockista tai parhaimmassa tapauksessa molemmista, ei ensimmäisestä mielikuvasta eikä kenties sivuraiteille ajautuvan keskustelun lopputuloksestakaan ole epäilystäkään: Sigur Rós on jumalainen. Ja vielä jumalaisemmat muun muassa jousella soitettujen sähkökitaroiden soundit ovat livetilanteessa. Harvakseltaan keikkailevan bändin konsertteja voi olla hankala päästä todistamaan, mutta Inni korvaa menetyksestä suuren osan.

Heti alusta lähtien kitarat surisevat huumaavasti korvakäytävissä, eikä edes Jónsin falsetti toimi varsinaisesti tasapainoittavana tekijänä, vaan se korostaa raastavuutta viimeiseen asti. Herkät jousi- ja pianopätkät sen sijaan kääntävät tunnelman päälaelleen. Kummassakin tapauksessa kylmät väreet hiipivät selkää pitkin ylös niskaan pysäyttäen sydämen hetkeksi ja tuoden kyyneleet silmiin. Inniä ei pidä kuunnella läppärin integroiduista kaiuttimista samalla, kun selaa blogeja - sen on annettava soida nupit kaakossa ja mieluiten hyvälaatuisista kuulokkeista, jotta ympäröivän maailman saa suljettua ulkopuolelle.

Kokonaisvaltaiseen kokemukseen kuuluu ääniraidan lisäksi tietenkin myös visuaalinen anti a.k.a. Vincent Morrissetin ohjaama livetaltiointi Lontoon Alexandra Palacesta. Rosoisen graafinen ilme toistaa äänimaailman iholle luomia väristyksiä täydellisesti. Valkokankaalta katsottuna ja musiikin pauhatessa ympärillä ei lähemmäksi todellista livekokemusta voi päästä.

Kaksi täysin uuttakin kappaletta levyltä löytyy, E-Bow ja Festival, jotka vakuuttavat allekirjoittaneen myös bändin tulevaisuutta ajatellen. Vaikka Inniä kuvaillessa tekisi mieli listata ylistyssanoja toistensa perään, tunnen oloni lähinnä sanattomaksi. Session kaksi kertaa elokuvateatterissa ja useamman kerran kotona nähneenä ja kuunnelleena voin sanoa, että se imee hyvällä tavalla tyhjäksi joka kerta. Ja se on täydellisen levyn merkki.