Archive for elokuuta 2012

#186 Eva & Manu

Parimusiikin alkeet


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Feet In The Water, All I Can See, In Montreal, Melancholia
Löytyykö levyhyllystä: Spotikka, kun ei muuhun ole varaa

Levyn huumaavuus:
7.0

Eeva Louhivuoren ja Emmanuel Leudicista ei voi olla puhumatta mainitsematta heidän tarinaansa. Suomalais-ranskalainen pariskunta kun aloitti musiikkinsa esittelyn matkablogissaan. Ideana oli, että he tekivät kappaleita matkoistaan eri kaupungeissa.

Duon debyyttilevyllä moinen dogmaisuus ei sentään kuulu. Kappaleet ovat miellyttäviä kertomuksia rakkaudesta, kahden selkeästi rakastuneen laulajan tulkitsemina. Sovituksiin on sentään tullut lihaksia, kun duoa säestää kokonainen yhtye. Ajoittain kappaleet lähtevätkin melkoiseen lentoon, kuten All I Can See, joka voisi toisenlaisella sovituksella olla puhdasta rockia, ja Still Traveling EP:ltä tuttu In Montreal, jonka levyversio soi isosti, mutta silti herkästi.

Evan ja Manun levy on muutenkin oikein taidokasta ja miellyttävää kuunneltavaa. Pariskunnan tulkinnat kuulostavat komeilta, sovitukset ovat tyylikkäitä ja sävellyksetkin kiitettävän monipuolisia. Nämä kaikki seikat ovat vain vähän liian puunattuja. Levyllä ei nyt ole ensimmäistäkään säröä, joka paljastaisi artisteista jotain haavoittuvaisuuksia ja siten inhimillisyyttä. Nyt he kuulostavat pintapuolisesti täydellisiltä, mutta tarttumapintaan tarvittavat säröt ollaan hiottu liian sileiksi.

Tämä on hiukan sääli, koska haluaisin pitää Evasta ja Manusta enemmän. Pidän heistä jo nyt aika paljon, koska huomaan palaavani levyn pariin jatkuvasti, mutta he eivät vie sydäntäni. He jäävät niiksi miellyttäviksi tyypiksi, joiden kanssa on ihan kiva hengailla, mutta illanvietto käy lopulta aika tylsäksi. Pieni ravistelevuus ei tekisi yhtään pahaa.


Posted in , , , | 2 Comments

#185 The Magic Numbers

Käsitys mummoloista
Julkaisuvuosi: 2005
Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: Forever Lost, Love Me like You, Don't Give Up the Fight
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
7,6


Keskiviikko tarkoittaa sitä, että vuorossa on jälleen 60-lukuisesti soiva, aurinkoinen ja hitusen unohdettu pophelmi! Jos ollaan tarkkoja, tämän keskiviikon levy on vain helmehkö, sillä pitäähän minunkin vähän uusiutua, kehittyä ja kasvaa ihmisenä. 

Kahden sisarusparin muodostama The Magic Numbers oli viime vuosikymmenen puolivälissä hetken aikaa kova sana ahkerasti lukemissani poplehdissä. Miksipä ei olisi ollut, sillä bändin nimeä kantanut debyytti on oiva sekoitus tarttuvia kertosäkeitä, kättentaputuksia, stemmalauluja ja muuta vastaavaa kivaa, josta maailmassa ei varsinaisesti ole pulaa mutta jota on kivaa, ellei välttämätöntä, kuulla uudestaan ja uudestaan. Noin vuosi debyyttilevynsä jälkeen The Magic Numbers ryssi uransa kelvottoman keskinkertaisella kakkoslevyllä, mutta vuonna 2005 kaikki oli vielä hyvin näillä keskivertoa parrakkaimmilla pitkätukilla.

Syy tähän kirjoitukseen on Forever Lost, The Magic Numbersin tähtihetki ja ainoa täydellisen onnistunut biisi. Forever Lost on kaihoisa mutta hymyilyttävä, simppeli mutta huolellisesti sovitettu, tarttuva mutta kestävä.  Se on biisi, jossa aiemmin mainitut ainekset yhdistyvät joksikin merkittäväksi.

Forever Lostin lisäksi The Magic Numbersilla on toki monta muutakin erinomaista popbiisiä, mutta levyä vaivaa kolme kiusallista ongelmaa. Vakavin ongelmista on se, että liki kaikki levyn biisit ovat noin paria minuuttia pitempiä kuin olisi tarpeellista. Kun levyllä on mittaa 13 biisiä, ongelma on varsin merkittävä. Lisäksi biisit kuten The Mole ja This Love ovat sanalla sanoen tylsiä. Ne olivat sitä seitsemän vuotta sitten tehokuuntelun aikaan ja ovat edelleen, parin vuoden tauosta huolimatta. Kolmas ongelma on se, että levy on vannoutuneelle nössöpopparillekin liian kiltti, puhtoinen ja harmiton. Vaikka nuoruuteni hiljalleen hupeneekin, en silti tahtoisi kuunnella levyä, jonka voisin antaa mummolleni joululahjaksi. Ajatella, että tällaista minä kuuntelin juuri 20 täytettyäni!

The Magic Numbersin debyytin kaivaminen levyhyllystä toiminee mukavana muistojen virkistäjänä niille meistä, jotka tutustuimme bändiin viime vuosikymmenellä, mutta jos The Magic Numbers ei ole entuudestaan tuttu, en koko levyä rohkene suositella. Yksi biisi riittää.

Posted in , | Leave a comment

#184 Devotion

Jessiellä on mukava ääni - riittääkö se?




Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Running, Strangest Feeling, Wildest Moments
Löytyykö levyhyllystä: Spotify jälleen

Levyn huumaavuus:
8.8

Välillä on järkevää poistua mukavuusalueeltaan ja näin minä teen tänään. Jarmo käsitteli tässä vähän aikaa sitten levyä, jota oli kuunnellut vaan kertalleen. No minä käsittelen tänään levyä, jonka olen kuunnellut vain kaksi kertaa. Mitä tohon mukavuusalueeseen tulee, niin harvemmimpa olen innostunu soul-pohjaisesta musiikista kirjoittelemaan.

Jessiw Ware on tämä kyseinen vahvasti soulista lauluunsa vaikutteita ottava laulunkirjoittaja Englannista. Hän on 26-vuotias ja kierrellyt mm. SBTRKT kanssa laulajana. Muuta hänestä en vielä tiedäkkään, mutta sen verran mitä olen kuunnellut Devotionia, niin veikkaanpa että neidosta kuullaan vielä paljonkin lisää.

Devotion on mielettömän hyvin tuotettu albumi, soundit ovat sopivan pehmeät ja bassovoittoiset, mutta nyansseja löytyy silti. Tämä tukee hyvin levyn musiikkia, joka on siihen souliin kumollaan olevaa, mutta ottaa vaikutteita niin elektrosta, trip-hopista kuin R'nb:stä ja UK Bass -soundistakin. Joillekin tästä voi tulla mieleen Sade tai rauhallisempi Janelle Monae, joka ei ole mitenkään kaukaa haettua.

Suomalainen nettimusiikkimedia Nuorgam omassa osuvassa arvostellussa viittasikin siihen, että Jessie Ware tuo takaisin sen arvokkuuden pop-musiikkiin, mitä oli vielä 90-luvulla kuultavissa, mutta kadonnut nykyisten Ledy Gagan yms. tieltä, milloin ulkomusiikilliset seikat ovat ajaneet itse biisien ja laulun ohi, vaikka laulajat olisivat kuinka taitavia. Se on sääli, sillä olisi mukava kuulla Jessie Waren tapaista sielukasta ja hyvin tuotettua pop-musiikkia enemmänkin.

Vaikka Jessie osaakin laulaa todella hyvin ja kauniisti ja vaikka Devotion onkin hyvältä soundaava levy ei se olisi mitään ilman hyviä biisejä - niitä onneksi löytyy runsaasti ja onpahan mukana yksi vuoden parhaimmista biiseistä. Se biisi on Running. Näin pienellä kuuntelulla on vaikea syväanalysoida biisejä sen enempää, mutta ekojen kuuntelujen jälkeen Runningin lisäksi iskevät ainakin, Wildest Moments, Night Light ja Strangest Feeling.

Devotion tarkoittaa suomeksi omistautumista ja se omistautuminen, millä Jessie tulkitsee tekstejään mielettömällä äännellään on mukavaa ja ennenkaikkea aitoa kuunneltavaa. Ilman tekotaiteellisuutta, ilman turhaa provosointia tai rönsyilyä ja yliyrittämistä. Devotion on vuoden parhaimpia debyyttejä ja vahva kokonaisuus.

Posted in , , , , | Leave a comment

#183 World, You Need A Change Of Mind


Herra Bainbridgen levyhylly 40 minuutissa


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: SEOD, House, That's Allright, Cyan
Löytyykö levyhyllystä: Jepa

Levyn huumaavuus:
8.2


Joku on joskus sanonut, että valkoinen mies ei osaa funkata, ei varsinkaan britti. Tämä henkilö tuskin on kuullut Kindnessista. Tämä honkkeli pitkätukka kun hallitsee rytmin.

Kindness on siis yhtä kuin Adam Bainbridge, jonka debyyttilevyä ei voi kuvailla muulla sanalla kuin sillisalaatti. Funkia, diskoa, soulia, r'n'b:tä ja lounge-jazzia yhteen naittava levy kun oli ensimmäisillä kuuntelukerroilla aivan liikaa kaikkea. Tarttumapintaa ei juuri ollut, kun biisit olivat hienovaraisuudestaan huolimatta turhankin täynnä kaikkea muuta kuin itse biisejä. Tuntui siltä, että biisit olivat enemmänkin tyylikokeiluja kuin mitään muuta.

Levyn nimen mukaisesti tarvin vain ajatuksiini muutoksen. Kun parin kerran jälkeen kuuntelin levyä sieltä täältä, niin biisien nerokkuus lähti paljastumaan. Vaikka kappaleet ovatkin melkoisia genrepastisseja vähän uusilla kulmilla, niin vähitellen asia ei enää haitannutkaan. Bainbridgella on heittää kuulijaa ihastuttavilla koukkuilla lähes jatkuvasti. House vaikka yhtenä esimerkkinä. Juuri kun luulee että herkkä säkeistö olisi aivan tarpeeksi, niin kertsi onkin yksi vuoden kovimmista. 

Levy lähtikin toimimaan, kun siihen suhtautui kuten mixtapeen, tällä kertaa vain kappaleet ovat itse tehtyjä ja lopulta yllättävänkin toimivia. Alkulevyn rauhalliset ja raukeat soul-diskoilut ovat kuin tehtyjä loppuillan fiilistelyihin, kun taas Gee Upista alkava funkkaus pistää todella toimivat bileet pystyyn. Ainoa miinus on toiseksi viimeinen länkyttely Bombastic, jossa lounge-jazzin päälle hönkäillään ilmeisesti Bainbridgen lempiartisteja. Paska vitsi, joka on vielä tylsä.

World, You Need A Change of Mind on vähitellen noussut itselleni yhdeksi vuoden kohokohdista. Ei asioita tarvitse aina ottaa niin vakavasti, sen kuin vain nauttii taiten tehdystä kopioinnista ja antautuu viittausvirran matkaan. Matka kun on lopulta oikein antoisa, vaikka ei olekaan järin omaperäinen.

Posted in , , , , | Leave a comment

#182 Six

File Under: Easy Listening


Julkaisuvuosi: 1998
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Koko levy helmeilee ja poreilee jatkuvasti
Löytyykö hyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
7,5

Nuorena ja innokkaana ostin kuukausittain kilotolkulla halpoja levyjä huuto.netistä. Pieni osa ostoksista osoittautui korvaamattomiksi aarteiksi, suurehko osa oli kelpo levyjä, joita tulee kuunneltua edelleenkin, ja osa paljastui nopeasti kelvottomaksi köntsäksi, joka hautautui lapsuudenkodin kaappien kätköihin sinne jääkiekkokorttien ja akuankkojen joukkoon. Koska ostin levyjä aivan älyttömän paljon, osa levyistä jäi lähes kokonaan kuuntelematta. Tällaisen kohtalon kokivat esimerkiksi Mansunin Attack of the Grey Lantern ja Six.

Vajaa vuosi sitten päätin ottaa Mansunit kuunnolliseen kuunteluun, ja Attack of the Grey Lantern onkin ollut ahkerassa soitossa siitä asti. Brittipophuumaan sattunut Mansun-debyytti kuulostaa innokkaalta, raikkaalta, hämmentävällä tavalla ajattomalta ja, mikä tärkeintä, enimmäkseen ihan pirun siistiltä. Sixin kuuntelua puolestaan lykkäsin eilisiltaan saakka, koska olin ymmärtänyt sen olevan vaikea ja raskas, koska olin lukenut, että se on synkkä, masentava ja kestää noin 70 minuuttia, koska epäilin sen tuoksahtavan ikävästi progelta ja koska olin kuullut, ettei koko levyllä ole yhtään kertosäettä.

Positiiviset uutiset aluksi: huhut kertosäkeettömyydestä ovat liioiteltuja. Legacy ja Being a Girl ovat jopa hitahtavia ja minullekin ennestään tuttuja biisejä, jotka palkitsevat tunnin kuuntelun. Synkkä ja masentava Six saattaa sanoitusten osalta olla, mutta sanoituksiin en ensimmäisellä kuuntelukerralla juuri perehtynyt, koska ”The lyrics aren’t supposed to mean that much. They’re just a vehicle for a lovely voice” ja koska koko ajan tapahtui muutakin kiinnostavaa. 

Sixin biisit koostuvat enimmäkseen monista lyhyistä katkelmista, joista osa on kerrassaan nerokkaita ja osa ei, mutta jotka saavat ihmettelemään, mitä äsken tapahtui, jännittämään, mitä seuraavaksi on vuorossa ja harmittelemaan, kun jokin hieno yksityiskohta kestikin vain keskimääräisen Guided by Voices -biisin verran. Levyltä hehkuva suuruudenhulluus on ihailtavaa, joskin välillä turhauttavaa. Hirvittävin hetki on oopperahenkinen välisoitto, jonka levykokonaisuuden kannalta epäilemättä oleellinen merkitys varmaankin googlaamalla selviäisi, mutta joka maistuu sen verran paljon awyrjänältä, etten jaksa googlea tähän hätään avata. 

Sirpaleisuudestaan ja kestostaan johtuen Six on toki raskas, mutta myös kiehtova kokonaisuus, jonka parissa en tuntenut oloani hetkeäkään kyllästyneeksi. Levyistä ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa yhden kuuntelukerran perusteella, mutta menkööt nyt. En nimittäin usko, että ihan hetkeen kuuntelen Sixiä uudelleen, enhän minä Inland Empireäkään viikottain katso. Noin 70 minuutin annoksen jälkeen hiljaisuus kuulostaa paremmalta kuin aikoihin.

Posted in , | 2 Comments

#181 Music For Dummies


Toimivaa indierockia Los Angelesista, rumputahdit tarjoaa Seth Cohen





Levyn huumaavuus
7.8


Julkaisuvuosi: 2005
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: Life Saver, Complex, Wrong Way
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Lyön vetoa, että kovinkaan moni Suomessa ei ole koskaan kuullutkaan Big Japanista, ellei sitten ole tarkemmin perehtynyt O.C. -sarjassa esiintyvän Adam Brodyn näyttelijäduunin ohessa tekemiin musiikkiprojekteihin. Big Japan on neljän miehen yhtye Los Angelesista, jonka rumpumestarina tosiaan O.C.:sta tuttu Adam Brody - kyllä vain se tyyppi, joka keräilee sarjakuvia ja fanittaa Death Cabia, Modest Mousea ja Bright Eyesiä sydämensä kyllyydestä.

Big Japanin Music For Dummies voi olla miellyttävä yllätys niille, jotka ovat hurahtaneet Nada Surfin kaltaisiin, rennon letkeisiin amerikkalaisiin indierock-bändeihin - menossa on mukana ripaus rockahtavaa melodisuutta, folk-hempeilyä ja pop-vaikutteita. Juuri niitä ainesosia, mistä on O.C. -televisiosarjan soundtrackit suurimmaks osaksi valettu.

Music for Dummies tarjoaa kappaleidensa osalta paljon hyvää. Esimerkiksi kuusiminuuttisessa, heleästi keinuttelevassa Life Saverissa ei ole mitään planeettoja radoilta suistavaa mutta se on kertakaikkisen naseva pop-biisi, joka jää soimaan yllättävän helposti päähän. Kuullostaa muuten yllättävän paljon vanhemmalta Death Cabilta! Music for Dummiesin pirtsakat sanoitukset ja terävät sävellykset kertovat, että bändillä olisi potentiaalia nousta urallaan vaikka kuinka korkealle. Olen myös kuullut, että bändi vetää todella intensiivisiä keikkoja - niitäkin melkoisen harvaseltaan, valitettavasti.

En ole varma, meinaako Big Japan tehdä enää koskaan uutta musiikkia. Mutta eipä tule heittää kuitenkaan ainakaan vielä kirvestä kaivoon: Adam Brodyn näyttelijäura on ollut laskusuhdanteessa jo pitemmän aikaa - ehkä mies vaihtaa muusikkovaihteelle lopullisesti vielä jossain vaiheessa elämää. Music for Dummiesin CD:tä on painettu tietääkseni vain muutamia satoja. Albumi löytyy kuitenkin digitaalisena muun muassa iTunesista.

Music for Dummies on erinomaista kesämusiikkia. Nauti kesän viimeisistä päivistä ja pistä levy pyörimään.



Posted in , , | Leave a comment

#180 The Resistance

Kun suurudenhullut ideat lähtevät käsistä



Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: julkaisupäivä
Helmeilevimmät biisit: Undisclosed Desires, Resistance, Mk Ultra, Exogenesis
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä cd+dvd digipack

Levyn huumaavuus
7.0

Muse julkaisee uuden The 2nd Law nimisen albumin ensimmäinen lokakuuta. Bändi julkaisi tänään ensimmäisen virallisen singlen tulevalta levyltä joka kantaa nimeä Madness. Kyseinen biisi hämmentää itseäni ainakin todella paljon olemalla samalla huono, mutta toisaalta etenkin biisin kaksi viimeistä minuuttia ovat erittäin hyvää ja toimivaa musiikkia. Vähän samanlainen fiilis minulla oli vuonna 2009, kun kuuntelin The Resistancea - joka oli minulle lievä pettymys. Tänään kirjoitan siis kyseisestä levystä.

The Resistancella Musen suurudenhulluus lähti käsistä. Levy on todellista sillisalaattia sisältäen kolmiosaista sinfoniaa, groovaavia rokkibiisejä, ranskankielistä oopperaa, queen-pastisseja sekä tietysti flirttailua r'nb suuntaan. Kuten odottaa saattaa kokonaisuus ei nouse tämmösessä sillisalaatissa oikein esille. Ainoastaan levyn lopussa kuultava kolme osainen exogenesis sinfonia tuo levyyn tietynlaista punaista lankaa, joka on muuten välillä kadoksissa. 

Levyllä on monia kyllä monia hienoja yksittäisiä hetkiä. Huippuhetkiksi nousevat rokkaavat MK Ultra ja Unnatural Selection, selvästi elektronisin biisi Undisclosed Desires, sekä levyn komeasti päättävä ja jo mainittu Exogenesis sinfonia - jonka viimeisin osa Redemption on yksi Musen kauneimpia yksittäisiä biisejä. Biisin ja koko levyn kaunein hetki on puolessavälissä oleva mielettömän kaunis ja yksinkertainen nostatus ja sitä seuraava Matthew Bellamyn anteeksipyytävä laulu. "It's our last chance to forgive ourselves" Viimeistään tässä vaiheessa Muse osoittaa, että sillä on paikkansa universumissa. Muse pystyy halutessaan tekemään valloittavia ja maailmoja syleileviä biisejä, joista bändin jäsenien nerokkuus ja soittotaito tulevat esiin ilman turhaa egoilua.

Mutta, kun tämä suurudenhulluus ei pysy hallussa syntyy semmoisia biisejä kuin esimerkiksi United States OF Eurasia. Kyseessä on periaatteessa ihan mukava biisi, mutta tämä on täydellinen Queen-pastissi. Kyllä Musella riittää taitoa tehdä omanlaista musiikkia kuulosttamatta Queenilta. Lisäksi biisin outrona toimiva hidastettu versio Choplinin Nocturne In E-Flat Major, Op.9 No.2:sta on jotenkin turha, mutta kieltämättä kaunis yhdistettynä taustalla kuultavaan ihmishälinään. Kyseinen biisi vaihtuu hienolla tavalla seuraavana kuultavaan Guilding Lightiin, joka on valitettavasti myös levyn heikoimpia hetkiä. Biisissä ei ole periaatteessa mitään vikaan se on vaan äärettömän tylsä ja yksinkertainen eikä ihan hieno soolokaan auta biisiä nousemaan keskinkertaisuudesta.

En olekaan käsitellyt levyn alkupuolta, joka alkaa ihan hienosti groovavalla, mutta jotenkin etäiseksi jäävällä Uprisingilla, sekä kauniilla pianomelodialla ja hienolla kertsillä varustetulla Resistancella. Harmi vaan, että kyseisellä biisillä kuullaan levyn ehkä ärsyttävintä säkeistöä. 

I Belong To You, toi biisi joka on jollakin tavalla hauska, mutta ei oikeastaan avaudu kunnolla. Musen suurudenhulluusta kertoo taas biisin väliin ympätty osa ranskalaisesta oopperasta(?) Mon cœur s'ouvre a ta voix. Biisi on kyllä hauska ja Mattin ranskanlausuminen on koomista, (ei sillä että itse osaisin lausua paremmin) mutta jotenkin tämmösen ymppääminen keskelle biisiä kertoo nerokkuudesta tai sitten vaan turhasta kikkailusta ja kokeilunhalusta.

Vaikka nyt olenkin kirjoittanu The Resistancesta kriittiseen sävyyn on kyseessä silti ihan kelpo levy, jossa punainen lanka ja suurudenhulluus/kokeilunhaluisuus karkaa kuitenkin välillä käsistä. Sillä on monia hyviä biisejä, melkeinpä täysosumia. Jotkut kokeilut etenkin Undisclosed Desiresin elektronisuus ja rn'b henkisyys toimivat mainiosti. Valitettavasti levyllä on myös mainitsemia huteja. Kyseessä on Musen huonoin levy ja minulle lievä pettymys, mutta toisaalta on hienoa huomata, että Muse ei ole kangistunu vanhoihin kaavoihin ja tekemään sitä ABsolutionia tai Origin Of Symmetryä uudelleen ja uudelleen. Toivon vaan, että The 2nd Law:lla bändillä pysyisi punainen lanka käsissä ja kokonaisuus ei olisi niin sillisalaattia valumatta kuitenkaan tylsäksi radiopopiksi.



Posted in , , | Leave a comment

#179 The Bravest Man In The Universe

Mestarin paluu


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Please Forgive My Heart, Deep River, Stupid, Nothin' Can Save Ya
Löytyykö levyhyllystä: Kyl

Levyn huumaavuus:
8.8


Bobby Womack on maailman kovin jätkä. Viisi vuosikymmentä kattanut ura on sisältänyt niin paljon nousuja ja laskuja, että harva pysyisi kyydissä, mutta niin vain herra Womack puski tänä vuonna uuden levyn ulos kahdentoista vuoden tauon jälkeen.

The Bravest Man In The Universen taustalta löytyvät levy-yhtiö XL:n pomo Richard Russell ja Womackin paluusta 2010-luvulla vastannut Damon Albarn. Näiden kahden herran käsissä Womackin sielukkaat ja riipivät tulkinnat saavat taustalleen modernin pulppuavan ja sykkivän tuotannon.

Viime viikolla puhuin jo Frank Oceanin tapauksessa modernimman tuotannon tuovan souliin tiettyä ajattomuutta, mutta Womackin tapauksessa tuotanto on huomattavasti enemmän ajassa kiinni. Ratkaisuna tämä on tosin todella toimiva, koska Womackin raspinen ja elämää nähnyt ääni tuo mielikuvia menneistä ajoista ja luo siten hienon kontrastin taustojen kanssa.

The Bravest Man In The Universen kuuntelu ei ole helppoa. Womackin ääni yhdistettynä miehen lyriikoihin, joissa hän yrittää sovitella menneisyyttään ovat raastavaa kuunneltavaa. Levy kouraisee todella syvältä ja jättää jälkensä. Vaikka tuotanto on tietyssä mielessä kylmää, niin se ei ole ulkokohtaista. Tämä levy riipii ja raastaa todella kovaa. Varsinkin levyn kakkoskappale Please Forgive My Heart ja norsunluurannikkolaisen laulajatar Fatoumata Diawaran kanssa tehty duetto Nothin' Can Save Ya ovat tunnevyöryssään jotain, mikä koskettaa todella kovaa.

Edellisten juttujen vuoksi on todella sääli, että levylle on tullut mukaan pari kappaletta, jotka rikkovat tunnelman todella pahasti. Juhlavat Love Is Gonna Lift You Up ja päätöskappale Jubilee (Don't Let Nobody Turn You Around) ovat iloisia ja iskeviä kappaleita, joiden paikka on mielestäni ihan jossain muualla kuin tällä levyllä. Toisenlaisilla sovituksilla biisit voisivat toimia, mutta nyt iskevä biitti ja synteettiset torvet vievät jonnekin muualle kuin minne muu levy vie.

Jos joku olisi sanonut muutama vuosi sitten, että Bobby Womack tulee tekemään yhden vuoden 2012 kovimmista levyistä, niin olisin nauranut päin naamaa. Shame on me. Hieno levy ja nyt vain toivon, ettei Bobbylle käy pari vuotta sitten vastaavan comebackin tehneen Gil Scott-Heronin kohtaloa. Liikaa merkkejä ilmassa, tosin Gil ei sentään perunut Suomen keikkaansa. Et tuupas Bobby viel tekees keikka tänne!


Posted in , , , | Leave a comment

#178 Handwritten




The Gaslight Anthemin uutukaisesta paistaa läpi liika varman päälle pelaaminen




Levyn huumaavuus
6.0




Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Handwritten, Mae
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

The Gaslight Anthem on kaikin puolin hieno yhtye. Se teki 2000-luvun loppupuoliskolla amerikkalaisesta punk rockista jälleen seksikästä. Bändin keulahahmona riehuu Adam Fallon, jonka äänessä on lämmintä jenkkiläistä särmää - kyllä vain, aika samanlaista särmää mitä löytyy myös Dave Grohlin äänestä.


On tässä vaiheessa hyvä heittää tulille kysymystä, että miksi The Gaslight Anthemista ei ole vielä noussut kunnon stadionbändiä? Takaahan löytyy muun muassa lähes mestariteoksen piirteet täyttävä The '59 Sound ja pätevä kolmoslevy American Slang. Täytyy sanoa, että minä en tiedä. Neljännellä levyllään The Gaslight Anthem ei ainakaan edesauta tuota unelmaa - voitaisiin sanoa jopa, että bändi ottaa pikkuisen takapakkia neljännellä levyllään.

Kuluvana kesänä julkaisunsa saaneen, Handwrittenin nimi juontaa Brian Fallonin mukaan siitä, että joka ikinen yksittäinen kappale on ikään kuin käsin kirjoitettu kirje kuuntelijalle. Bändi pyrkii tällä omien sanojensa mukaan romantisoimaan kirjeen kirjottamisen hienoutta. 

The '59 Soundin jokainen kappale oli hyvä. Handwrittenistä ei voida sanoa samaa: jotenkin tuntuu, että '45'-tyylisillä kappaleilla pyritään liikaa radioaalloille kosiskelemaan valtavirtamusiikin ystäviä. Punk-asenne puuttuu neljänneltä levyltä kokonaan ja lyriikoissa ei ole samanlaista koskettavuutta kuin mainitsemassani The '59 Soundissa. Juuri ne asiat puuttuvat, mitkä tekivät The Gaslight Anthemista 2000-luvun lopulla yltiöpäisen freeshin yhtyeen!

Jos bändi on tuttu entuudestaan, pistä ihmeessä levy soimaan - olisin itse kuitenkin kaivannut The Gaslight Anthemilta kaikkea muuta, kuin tällaista varman päälle pelattua rutiinisuoritusta.



Posted in , | 2 Comments

#177 Freedom Wind

Päivän sää
Julkaisuvuosi: 2008
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Forever, Do You Love Me?, Last Kiss
Löytyykö levyhyllystä: Juu

Levyn huumaavuus
8,0


Oulussa paistelee elokuun aurinko, joten taitaa olla hyvä hetki puristaa viimeiset mehut kesälevyistä. Minulla yksi tämän kesän kuunnelluimmista kokopitkistä on ollut The Explorers Clubin Freedom Wind, joka julkaistiin jo vuonna 2008, mutta johon minä tutustuin vasta tämän vuoden kesäkuussa, kun levy loisti paikallisen divarin metallilättyjen seassa timanttina sontaläjässä.

Freedom Windin kattavaan kuvailemiseen riittää kolme sanaa: The Beach Boys. Levy ei kuulosta The Beach Boysilta samalla tavalla kuin jonkin Animal Collectiven väitetään kuulostavan, vaan samalla tavalla kuin The Beach Boysien All Summer Long tai Pet Sounds kuulostavat Beach Boysilta. Siis paljon. Paikoitellen korva erottaa myös kovasti muodikkaita softrock-vaikutteita. Näiden vaikutteiden vuoksi Explorers Clubin debyytistä tulee mieleen Hal-yhtyeen vuonna 2005 julkaistu ihana, joskin helposti unohdettava, esikoislevy. 

Siis, jos sinä, arvon lukija, pidät omaperäisyyttä suurimpana musiikillisena hyveenä, voit vähentää levyn huumaavuuspisteistä noin 8 pojoa ja unohtaa koko jutun, mutta jos sinä, oikeamielinen lukijamme, olet enemmän kiinnostunut erinomaisista popbiiseistä kuin omaperäisyydestä, avaa Spotify-tilisi, laita soimaan Freedom Wind, kaada lasiin kylmää juomaa ja nautiskele hetki.

Freedom Wind on täynnä kerrasta tarttuvia kertosäkeitä, upeita lauluharmonioita, sokerisia sanoituksia ja rikkaita sovituksia. Harmittavasti, mutta tietysti, levyltä puuttuu Don’t Worry Babyn, Wouldn’t It Be Nicen tai God Only Knowsin kaltainen ylimaallinen kappale, ja sitä myötä myös se taika, joka The Beach Boysin parhaissa levyissä on ja jonka vuoksi niitä kuunnellaan vuodesta toiseen. Freedom Windiä tuskin kaipaa siinä vaiheessa, kun mehujää ei enää sula sormiin.

Posted in , , | 1 Comment

#176 Gossamer




Piristysruiske, josta et voi kieltäytyä




Levyn huumaavuus
9.3


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: I'll Be Alright, Carried Away, Hideaway, On My Way
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Passion Pit on pitänyt pienoista hiljaiseloa jo muutamisen vuotta. Viimeinkin keväällä bändin laulaja Michael Angelakos avasi kuitenkin suunsa ja kertoi, että järjestyksessään toinen pitkäsoitto, Gossamer, olisi tulossa kesän korvilla ulos. Ensisinkku Take A Walk ei antanut oikeastaan vielä minkäänlaista kuvaa siitä, mitä oikein sieltä on loppuen lopuksi tulossa - oikeastaan maistiainen herätti keväällä jo pienoista pelkoa siitä, että Passion Pit olisi valunut musiikillansa ihan reilusti yksinkertaisen radiopopin puolelle.

Angelakosin mukaan Gossamer on lyriikoiltaan tiivistelmä hänen elämänsä viimeisimpien parin vuoden tapahtumista - vuoristoratamaisista vuosista, jyrkkine laskuineen ja nousuineen. Gossamer on Angelakosille kuin huolella täytetty päiväkirja. Täytyneekin sanoa, että sanoituksellisesti Angelakos lyö itsensä läpi Gossamerilla täydellisesti. Gossamerin koukun luovatkin kerrassaan nerokkaat kertosäkeet ja tarinamainen biisikuljetus.

Gossamerin baunssaa tosi kesäisesti. Albumia kuunnellessa huomaa positiivisesti, ettei Gossamer ole vain köyhä kahden marjan mehukatti vaan kahdeksan hedelmän uljas nektrariini kymmenellä eri vitamiinilla höystettynä.

Bändin debyytti ei ollut levykokonaisuutena mikään kovin napakka. Erinomaisia biisejä siellä täällä mutta jostain kohdista Manners-laiva kuitenkin vuosi. Gossamerin levykokonaisuus on tehty raudasta, ehkä jopa teräksestä. Olen kuunnellut Gossameria jo kuukauden päivät eikä vieläkään tee helpolla mieli irrottaa levyltä yhtäkään hyvää tai huonoa biisiä muiden joukosta. Take A Walk on ehkä ainoa biisi, joka ei sulaudu niin hienosti joukkoon mukaan. Jotenkin tuntuu, että levy vasta starttaa ihanaisen energisestä I'll Be Alright-renkutuksesta.


Taitaapa olla vuoden kovin lätty tähän mennessä. Antakaa mahdollisuus! Kiinnittäkää huomiota alhaalta löytyvän Hideawayn huikeaan alkutilutteluun.




Posted in , , | Leave a comment

#175 Trouble

Orlando Higginbottom tykkää hatuista





Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit:  Trouble, Household Goods, Garden ja Tapes & Money 
Löytyykö levyhyllystä: Jossaki spotifyssä.

Levyn huumaavuus:
7.5
Nyt on Fow juhlittu ja mitkäs juhlat ne olivatkaan, huhhu! Monesta artistista riittäis juttua ja kuuntelussa onkin ollu pääasiassa vaan Flow-artisteja. No pystyin nyt kumminkin keskittymään hetkeksi Totally Enormous Extinct Dinosauruksen Trouble levyyn, josta minun olisi pitänyt kirjoittaa jo pari kuukautta sitten. 


Orlando Higginbottom on mies TEED:n takana ja kyllä, kyseessä on hänen oikea nimensä eikä mikään taiteilijanimi. Orlando pukeutuu hassuihin hattuihin ja on remiksannu niin Lady Gagaa kuin Katy Perryäkin. Tämän briteistä kotoisin olevan tuottajan projekti on nimeltään Totally Enormous Extinct Dinosaur, joka herättää mielenkiintoa jo pelkällä nimellään - miltähän tämä mahtaa kuulostaa?

Trouble on tämän projektin ensimmäinen pitkä albumi. Jos hassut hatut ja asusteet nimestä puhumattakaan voivat tuoda teille mieleen jotain umpipöhköä elektropoppia, niin olette väärässä. TEED on oikeasti jopa paljon pintaraapaisua syvempää. Se on kyllä musiikillisesti elektropoppia, mutta vaikutteita kuullaan etenkin Housen puolelta ja monelle voi tulla mieleen se vakavampi Hot Chip. Tai kuten minulle niin eräs Junior Boys. Jälkimmäinen tulee mieleeni etenkin rytmien tietynlaisen "pulpahtavuuden" takia.

Onko Trouble sitten hyvä levy? Siinä on 14 biisiä - joka on liian paljon. Silti levy on nautittava ja siitä löytyy genressään loistavia biisejä. Mainitsen pari luettelomaisesti sen enempää perustelematta, jokaisella kun on omat mielipiteensä. Trouble, Household Goods, Garden ja Tapes & Money. 

Vaihtuuko levyn tunnelma ja käykö se tasapaksuksi - ei ja kyllä. Levyn voi käydä monille puuduttavaksi jo pelkällä pituudellaan, mutta onneksi biiseissä on selkeää vaihtuvuutta. Jo mainittujen elektropop palojen lisäksi kuullaan. Instrumentaalisia house-jytkettä Your Loven ja American Dreamin parissa. Dubstepistä vaikutteitta ottava Closer. Sekä levyn päättävä  Stronger - joka on rytmiltään selkeästi velkaa Hot Chipille.

Totally Enormoys Extinct Dinosaur on siis toimivaa elektropoppia. Eihän tämäkään mitään pyörää uudelleen keksi, mutta on jostain syystä genressään piristävä poikkeus ja erottuu joukosta edukseen. Toki tähän auttavat hassu nimi ja hassut hatut, sekä asusteet - Orlando ei kyllä niitä mielestäni oikeasti edes tarvitse. Jos oikein mietitään niin kyllähän jo Orlandon oma nimi riittäisi tämän projektin nimeksi vallan hyvin.

Posted in , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.