Näytetään tekstit, joissa on tunniste indie rock. Näytä kaikki tekstit

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

 

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Julkaisuvuosi: 2013

Ensikosketus: 2013

Helmeilevimmät biisit: Fireproof, Heavenfaced, This is the Last Time, Humiliation

Löytyykö levyhyllystä: Ei

Kun bändi on kadottamassa itseään

Levyn huumaavuus

7.0

Sanotaan näin heti alkuun, että Pariisin Kevät on minulle tärkeä bändi ja Meteoriitti on yksi 2000-luvun parhaimmista suomalaisista levyistä - ainakin yksi parhaimmista debyyteistä jos ei muuta. Bändin kakkoslevy Astronautti oli lievä notkahdus musiikillisesti vaikka sisältikin hyviä yksittäisiä biisejä. Viime vuonna julkaistu Kaikki On Satua toimi itselleni hyvin. Kyseinen levy ei kumminkaan myöskään yltänyt Meteoriitin tasolle, mutta oli erittäin miellyttävä kokonaisuutena ja etenkin Kesäyö sekä Kevät olivat erinomaisia kappaleita.

Jossain On Tie Ulos on siis Pariisin Kevään neljäs albumi ja se on samalla selkeästi bändivetoisin albumi. Arto Tuunelan aloittamasta sooloprojektista kuullaan enää vaan kaikuja lähinnä itse Arton laulun ja sanoituksien myötä, mutta melkein kaikki muu ympärillä on muuttunut ja se on sääli. Pariisin Kevät on kasvunsa myötä samalla menettänyt sen minkä takia se aikoinaan oli selkeästi omaperäinen sympaattinen ja erottuva yhtye Suomessa.

Levy alkaa kyllä mukavasti ja hetken uusi tyylisuunta tuntuu jopa luontevalta ja toimivalta, mutta viimeistään Odotuksen kertsissä huomaa levyn ensimmäisen kompastuskiven - todella kuivat soundit. Oikeasti, mietin ekalla kerralla levyä kuunnellessani onko kajareiden asetuksissa vikaa, mutta ei. Kitarat oikeasti puuroutuvat, kun säröä vähänkin lisätään ja kuulostavat todella kuivilta. En tiedä onko tämä harkittu tuotannollinen kikka, mut minulle se ei toimi. Sillä etenkin säkeistöt, jossa säröä ei kuulla ja kitarat vetävät kliinisti ovat oikeasti miellyttävän kuullosia - miksi siis tämä kontrasti? Alkoi tulla ikävä Kaikki On Satua levyn erinomaisen kuulasta soundimaailmaa.

Hyvät biisit kumminkin pelastaisivat selkeästi kehnot soundit - harmittavasti niitä on tälle levylle eksynyt liian vähän. Vaikka levy alkaakin mukavasti Viimeisen Illan ja Odotuksen myötä vajotaan viimeistään Jalokiviä biisin mukana suoraan suohon. En tiedä mistä aloittaisin tai en tiedä haluanko edes eritellä mikä biisissä ei toimi. Täysin kertosäkeestä irrallinen ja raivostuttavalla laululla sekä riffillä varustetut säkeistöt vaan ärsyttävät. Kertosäekin on perus Pariisin Kevättä eikä erotu mitenkään edukseen tasaisesta massasta. Seisminen järistys jatkaa samaa harmaata massaa ja huomaan olevani jo kyllästynyt sekä huolissani.

Lähde kuulostaa jo selkeästi paremmalta ja kyseinen biisi sopisi sävellyksenä vanhemmille levyille ja olen jo hetken innoissani että biisimateriaali taso nousisi ja harha-askeleet olisi jo otettu.

Oveton Ovi on taas näitä biisejä, jotka eivät aiheuta itselläni mitään reaktioita - ihan kiva, mutta jotenkin hajuton ja mauton. En ole tottunut saamaan Pariisin Keväältä "vain kiva" - fiiliksiä, se ei vaan riitä.

Mielikuvituksen tuotetta lähtee käyntiin mukavalla melodiakululla joka johdattelee koko biisiä, voisin kuvitella tämän oleva seuraava sinkkubiisi. C-osassa kuullaan yksi levyn parhaimmista hetkistä - tämmöiseltä Pariisin Kevään kuuluukin kuulostaa.

Juhlat lähtee rosoisella syntikalla ja suoraviivaisella rumpukompilla - yksinkertaisista aineksista saadaan kokoon ehkä levyn yksi parhaimmista biiseistä. Fiilikseni on hieman haikea ja huomaan että tämä on ensimmäinen biisi joka oikeasti koskettaa minua. Aiemmin parjattu soundimaailma sopii elektronisempaan tyyliin erinomaisesti - nautin biisin tarjoamasta vajaasta 5 minuutista.

Varjot ja Ihmiset, kiva riffi, ihan kivat lyriikat, ihan kiva ja ihan kiva. Ei tämäkään lähde ja en vaan jotenkin saa tästä irti monellakaan kuuntelulla vielä oikein mitään. Menettelee, mutta jotain puuttuu mitä löytyi kahdelta edelliseltä biisiltä.

Levyn päättävä Peittävää Kohinaa on oikeastaan aika perinteinen levyn päätösbiisi. Astronautin Astronautti ja etenkin Kaikki On Satua päätösbiisi Häikäisee ovat veistetty kuin samasta puusta. Siinä missä Häikäisee oli vielä haikean surumielinen on Peittävää Kohinaa jo selkeästi astetta synkempi ja surumielisempi, se päättää levyn varsin tummiin sävyihin. Kaukana ollaan Meteoriitin Alkemistin iloisuudesta, leikkisyydestä ja fanfaarisuudesta - huomaan kaipaavani sitä.

Pariisin Kevät on kasvanut, niinkuin jokaisen bändin pitääkin kasvaa, mutta on menettänyt samalla matkallaan jotain omaperäistä, jotain joka teki bändistä aikoinaan ainutlaatuisen. Se on uponnut melkein massaan, mutta nostaa silti päätänsä Arton persoonallisen laulun, sanoituksien ja yksittäisien biisien verran. Ehkä olisi parasta, että ennen seuraavaa Pariisin Kevät levyä Arto terottaisi sävelkynäänsä Major Labelin parissa ja palaisi sivuprojektinsa pariin entistä ehompana. Sitä toivon, sillä Pariisin Kevät on minulle tärkeä yhtye ja haluan sen olevan yhä sitä.

Levyn huumaavuus

7.6