Näytetään tekstit, joissa on tunniste the national. Näytä kaikki tekstit

Juu terve vaan!

Vuosi 2013 oli minulle veteraanien ja comebackien aikaa. Ainakin The Pastels, My Bloody Valentine, Prefab Sprout, Saturday Looks Good to Me sekä Mazzy Star palasivat enemmän tai vähemmän sykähdyttävästi ja Yo La Tengo, The National sekä Low todistivat, ettei pop ole pelkästään nuorten sällien laji.

Tulokkaista parhaat löytyivät indie pop -osastolta: Joanna Gruesomen ja varsinkin The Spook Schoolin debyyteistä on ollut syksyn ja alkutalven aikana paljon iloa!

Suomessa New Tigers jatkaa vakuttaavalla tasolla, Stache sai vihdoinkin mainion esikoisensa julkaistua ja Maakuntaradio sekä Särkyneet käyvät esimerkeistä punkimman osaston onnistujista. Särkyneiden Kaupungin kutsu olisi ehdottomasti sekä albumi- että biisisarjassa topkolmosesssa, ellei sekä biisiä että levyä olisi julkaistu aivan viime vuoden loppumetreillä.

Paljon on varmasti kaikkea jännää jäänyt kuulematta, kokematta ja näkemättä, mutta listataanpa nyt silti.

Vuoden parhaat levyt:

1. Yo La Tengo - Fade

Maailman paras bändi, vuoden ylivoimaisesti paras levy, elämäni ihanin keikka. Lokakuussa kirjoittelin muutaman sanan verran enemmänkin tästä mestariteoksesta. 

2. The National - Trouble Will Find Me

Trouble Will Find Me -albumin saama nihkeähkö vastaanotto yllätti, sillä pidin sitä jo ensikuulemalta selkeästi High Violet -edeltäjää parempana. Kuten The Nationalin levyillä on tapana, Trouble Will Find Me on kasvanut kuunteluiden myötä entisestään.

Vuonna 2013 olen innostunut punaviinistä ja ollut perjantaisin liian väsynyt lähteäkseni mihinkään. Myös näistä syistä Trouble Will Find Me on vuoden toiseksi paras levy.

3. Crocodiles - Crimes of Passion

Perjantain jälkeen tulee aina lauantai. Lauantaisin ihminen tarvii levyjä, jotka saavat jalan vipattamaan, hymyn kasvoille ja huolet huomiselle - Crimes of Passion on tällainen levy. Tästä levystä kirjoitin muutaman sanan syyskuussa.

Loppukymmenikkö muodostuu näistä mainioista levyistä:

4. My Bloody Valentine - m b v

5. Saturday Looks Good to Me - One Kiss Ends It All

6. Prefab Sprout - Crimson/Red

7. The Spook School - Dress Up
8. The New Tigers - The Badger

9. Kurt Vile - Wakin on a Pretty Daze

10. The Pastels - Slow Summits

Vuoden parhaat biisit:

1. Yo La Tengo - Ohm

Kun noin 30 vuoden uran aikana kertynyt osaaminen, viisaus ja  näkemys tiivistetään yhdeksi popkappaleeksi, se kuulostaa tältä.

2. The Pastels - Check My Heart

Maailmani on jälleen yhtä täydellistä popbiisiä rikkaampi. Kun noin 30 vuoden uran aikana kertynyt osaaminen, viisaus ja näkemys tiivistetään yhdeksi popkappaleeksi, se voi kuulostaa myös tältä.

3. Prefab Sprout - Adolescence

Adolescence taitaa olla vuoden koskettavin kappale. Lisäksi biisi kuulostaa siltä, kuin se olisi siirretty aikakoneella nykypäivään suoraan vuodesta 1985. Näinä Yeezuksien aikana se on ihana asia. Kun noin 30 vuoden uran aikana kertynyt osaaminen, viisaus ja näkemys tiivistetään yhdeksi popkappaleeksi, se voi kuulostaa tältäkin.

Myös nämä seuraavat biisit ovat vuoden parhaita:

4. The National - Pink Rabbits

5. Amor de Dias - Day

6. Crocodiles - She Splits Me Up

7. Daft Punk - Get Lucky

8. The Spook School - I'll Be Honest

9. Kurt Vile - Wakin on a Pretty Day

10. Stache - Still and Sound

Julkaisuvuosi: 2013

Ensikosketus: 2013

Helmeilevimmät biisit: Fireproof, Heavenfaced, This is the Last Time, Humiliation

Löytyykö levyhyllystä: Ei

Kuulun niihin The National-faneihin, jotka aloittivat yhtyeen kolmannesta levystä, Alligatorista. Myöhemmin julkaistu Boxer oli lähes kympin arvoinen suoritus ja niin on vuonna 2010 julkaistu High Violetkin. Vasta viimeisimmillä albumeillaan todelliseen nousukiitoon ajautunut bändi todistaa, että heidän musiikkinsa on omaperäisempää kuin aluksi huomaisikaan.

Ei bändi kylläkään heti mulle avautunu. Ja mitä nyt oon tässä lyhyen musiikinkuunteluhistoriani aika todennut, ei mikään lähes täydellinen orkesteri oo avautunu ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Ensimmäinen asia, mitä aloittelevan "nationalistin" tulee tehdä, on päästä sinuiksi Matt Berningerin äänen kanssa. Miehen laiskan möreän laulutavan voi helposti leimata kovin mitään sanomattomaksi. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole. Berningerin äänen kun yhdistää miehen hellyyttäviin tulkintoihin saadaan aikaiseksi yksi 2000-luvun hienoimmista yksittäisistä laulajista.

En oikeastaan tiedä, kuinka tuttu bändi The National oli suomalaisille Alligatorin julkaisun aikoihin. Oli suomalainen yleisö bändillä vuonna 2005 sitä taikka tätä, voidaan kuitenkin mainita, että Alligator oli huikea harppaus eteenpäin bändin edellisiin julkaisuihin verraten. Muutamissa lauluissa oli potentiaalia jopa pienoisiksi hiteiksi ja levy on reilusti melodisempi kuin ekat lätyt. Ennen kaikkea ensimmäisillä levyillä itseään etsiskellyt Matt Berninger löysi vihdoin oikean tavan käyttää ääntään ja pukea ajatuksiaan sanoiksi. Alligator huokuu hienostuneisuutta. Sellaisen levyn yleensäkin huomaa siitä, että instrumentteja käytetään juuri sopivasti: ei liikaa eikä liian vähän. Instrumentit ovat harmoniassa Matt Berningerin äänen kanssa.

Tätä harmoniaa voisi jopa kutsua jossain määrin Alligatorin heikkoudeksi. Tai sanotaanko paremmin, että levy on aika tasapaksu. Sävellykset ovat mukiinmeneviä ja heleästi rullaavia mutta varsinkin Alligatorin muutamat raidat ovat liian samankaltaisia. Hyvänä esimerkkinä Daughter of the Soho Riotsin, Friend of Minen, Val Jesterin aikana yhtyeen geneerisyys saa varmasti monen kuuntelijan tylsistymään. Bändi olisi voinut hakea näihin kappaleisiin sävellyksillesti hieman erinlaisempaa perspektiiviä, tiedä minkälaisia hittejä näistä olisi pienellä elävöittämisellä saanut aikaiseksi. 

Ei Alligator kuitenkaan missään nimessä huono tuotos ole. Abelissa ja All the Winessa yhdistyy Matt Berningerin todellinen nerokkuus sanoittajana ja Alligatorin 13. raita, Mr. November on yksi 2000-luvun parhaista yksittäisistä kappaleista. Kyseessä on mielestäni edelleen heti Fake Empiren jälkeen yhtyeen kovin yksittäinen kipale tähän mennessä.

The National oli joskus minulle maailman kovin bändi. Vaikka yhtye on kerennyt jo useasti esiintyä Suomessa, olen mitä erinäisimmistä syistä joutunut missaamaan kaikki tähänastiset keikat. Viime vuoden kaksi keikkaa jouduin jättämään väliin intin takia. Tätä hortoilua kun pääsisi näkemään vielä joskus livenä: