Levy, joka alotti cincinnatilaisbändin menestyskierteen
Levyn huumaavuus
8.2
Julkaisuvuosi: 2005
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: Mr. November, Abel, All the Wine
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Kuulun niihin The National-faneihin, jotka aloittivat yhtyeen kolmannesta levystä, Alligatorista. Myöhemmin julkaistu Boxer oli lähes kympin arvoinen suoritus ja niin on vuonna 2010 julkaistu High Violetkin. Vasta viimeisimmillä albumeillaan todelliseen nousukiitoon ajautunut bändi todistaa, että heidän musiikkinsa on omaperäisempää kuin aluksi huomaisikaan.
Ei bändi kylläkään heti mulle avautunu. Ja mitä nyt oon tässä lyhyen musiikinkuunteluhistoriani aika todennut, ei mikään lähes täydellinen orkesteri oo avautunu ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Ensimmäinen asia, mitä aloittelevan "nationalistin" tulee tehdä, on päästä sinuiksi Matt Berningerin äänen kanssa. Miehen laiskan möreän laulutavan voi helposti leimata kovin mitään sanomattomaksi. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole. Berningerin äänen kun yhdistää miehen hellyyttäviin tulkintoihin saadaan aikaiseksi yksi 2000-luvun hienoimmista yksittäisistä laulajista.
En oikeastaan tiedä, kuinka tuttu bändi The National oli suomalaisille Alligatorin julkaisun aikoihin. Oli suomalainen yleisö bändillä vuonna 2005 sitä taikka tätä, voidaan kuitenkin mainita, että Alligator oli huikea harppaus eteenpäin bändin edellisiin julkaisuihin verraten. Muutamissa lauluissa oli potentiaalia jopa pienoisiksi hiteiksi ja levy on reilusti melodisempi kuin ekat lätyt. Ennen kaikkea ensimmäisillä levyillä itseään etsiskellyt Matt Berninger löysi vihdoin oikean tavan käyttää ääntään ja pukea ajatuksiaan sanoiksi. Alligator huokuu hienostuneisuutta. Sellaisen levyn yleensäkin huomaa siitä, että instrumentteja käytetään juuri sopivasti: ei liikaa eikä liian vähän. Instrumentit ovat harmoniassa Matt Berningerin äänen kanssa.
Tätä harmoniaa voisi jopa kutsua jossain määrin Alligatorin heikkoudeksi. Tai sanotaanko paremmin, että levy on aika tasapaksu. Sävellykset ovat mukiinmeneviä ja heleästi rullaavia mutta varsinkin Alligatorin muutamat raidat ovat liian samankaltaisia. Hyvänä esimerkkinä Daughter of the Soho Riotsin, Friend of Minen, Val Jesterin aikana yhtyeen geneerisyys saa varmasti monen kuuntelijan tylsistymään. Bändi olisi voinut hakea näihin kappaleisiin sävellyksillesti hieman erinlaisempaa perspektiiviä, tiedä minkälaisia hittejä näistä olisi pienellä elävöittämisellä saanut aikaiseksi.
Ei Alligator kuitenkaan missään nimessä huono tuotos ole. Abelissa ja All the Winessa yhdistyy Matt Berningerin todellinen nerokkuus sanoittajana ja Alligatorin 13. raita, Mr. November on yksi 2000-luvun parhaista yksittäisistä kappaleista. Kyseessä on mielestäni edelleen heti Fake Empiren jälkeen yhtyeen kovin yksittäinen kipale tähän mennessä.
The National oli joskus minulle maailman kovin bändi. Vaikka yhtye on kerennyt jo useasti esiintyä Suomessa, olen mitä erinäisimmistä syistä joutunut missaamaan kaikki tähänastiset keikat. Viime vuoden kaksi keikkaa jouduin jättämään väliin intin takia. Tätä hortoilua kun pääsisi näkemään vielä joskus livenä:
Tekstit
Aiai, Mr. Novemberin hortoilut. Kultsalla mies pysähtyi mikkinsä kanssa suoraan silmieni eteen muutamaksi sekunniksi. Siinä vain tuijotin idioottina, kun Matt lauloi. Upea keikka ja sitäkin upeampi hetki!
VastaaPoistaAiai, Mr. Novemberin hortoilut. Tosin Ankkarockissa, kun yhdessä ystävän kanssa autettiin Matt ylös aidalle. ;) Idioottina tuijottamista oli havaittavissa silloinkin.. Oon nähnyt kaikki The Nationalin Suomen keikat, paitsi Kultsalla olin vain toisena iltana, mutta se olikin kyllä ehdottomasti paras mitä olen bändiltä nähnyt. Tajutonta.
VastaaPoistaJa Berningerin ääni on täy-del-li-nen. ♥
(..Ja siis mitä levyyn tulee, niin Alligator on lempparini, vaikka musiikkia ajatellen High Violet saisi kyllä itseasiassa korkeammat pisteet. Mutta se onkin lähes kympin levy.)
The Nationalia ei ole enää tullut kuunneltua yhtä paljon kuin joskus aikoinaan (osittain ehkä siksi, että High Violet oli minulle lopulta pettymys), mutta kyllä Alligator ja Boxer ovat edelleen mahtavia levyjä. 2000-luvun klassikoita kumpikin.
VastaaPoistaAika pieni se suomalainen yleisö oli vielä Alligatorin julkaisun aikoihin. Mutta niin vaan joku oli osannut hommata levyn Tampereen kirjastoon, josta löysin sen elokuussa 2005. Levy aiheutti totaalisen hurahduksen ja nosti Nationalin ykkössuosikikseni pitkäksi aikaa. Sitten bändin suosio lähti räjähdysmäiseen nousuun Boxerin myötä, ja minun oli aika vetäytyä taustalle. ;)
VastaaPoistaTärkeä bändi tämä vieläkin on, ei siinä mitään, mutta minulle Alligator on edelleen täysin ylittämätön paketti, jossa on kaikki kohdallaan ja huumaavuus hyvin lähellä kymppiä.
Niin, sen verran täytyy sanoa, että itse kiinnostuin bändistä vasta Boxerin jälkeen, mutta jostain syystä levynä Alligator on rakkaampi.
VastaaPoistaMä olen taas niitä, jotka löysivät bändin Boxerin aikoihin, mutta rakastuivat vasta High Violetilla. Suitsutus oli niin älytöntä silloin, kun Boxer julkaistiin, että itse olin todella pettynyt, kun levyn ostin. High Violet on taas todella rakas ja henkilökohtainen levy, joka tuli juuri oikeaan aikaan, jotta se kolahti täydellisesti.
VastaaPoistaSittemmin olen kyllä oppinut arvostamaan Boxeria todella paljon. Alligatorista en taas muutamaa yksittäistä biisiä enempää pidä. En vain saa oikein mistään mitään otetta.
Hieno yhtye silti!
Oon Laurin kanssa niin samoilla linjoilla, tosin Boxerilla on yksi ihan järisyttävän hieno biisi Mistake For Strangers, mut jotenkin muuten Boxer ja Alligator on jotenkin jättäny kylmäksi, tai no ei kylmäksi, mut ei ne niin hyviä oo, kuin mitä hype niiden kohdalla on ollu. Hight Violet taas on mielestäni erittäinkin hieno ja toimiva levy! Vähintään ysin arvoinen.
VastaaPoistaKiitokset mielipiteistä! Vuonna 2006 Mr.November oli se biisi, joka sai mut kiinnostumaan tästä bändistä. Siihen tarvittiin vain ja ainoastaan yksi sekopäinen kappale, jonka Matt Berninger vetää livenä yleisömeren seassa mikin kanssa hortoillen!
VastaaPoistaYks ainoa kappale ja meikä oli ihan myyty. Alligator ei kuitenkan levynä oo mun mielestä mitenkään timanttinen, bändi sortuu liikaa soittamaan "omalla mukavuusasteellaan". Kahdella uusimmalla levyllä tällaista ongelmaa ei ole. Boxer on esimerkiksi mukavan vaihteleva kokonaisuus kaikennäköistä menoa ja meininkiä.
Mä odotin aikoinaan Boxerin julkaisua ihan kuin skidinä jouluaattoa. Voitte vain kuvitella minkälaiset kiksit sain, kun levyltä löytyi sellaiset kappaleet kuin Slow Show ja Fake Empire. Ah sitä fiilistä kun pistin levyn ekaa kertaa pyörimään!
Ja mainittakoon vielä, että High Violetin ilmestyessä en saanut enää jostain syystä samanlaisia fiiliksiä, mitä Boxerin julkaisun aikoihin. Vaikka High Violet onkin mahtava kokonaisuus, Boxer on edelleen The Nationalin levyistä lähimpänä sydäntä.
VastaaPoista