Archive for syyskuuta 2016

#495 Drive

                            Pätevä paluu


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Every Time, Thru The Stars
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus   
6.6
Amerie oli vuonna 2002 lupaava uusi r'n'b/pop -tulokas Why Don't We Fall In Love -hitillään, ja vuonna 2005 hän oli poptähtitaivaalla 1 Touch -hitillään, mutta kolmannelta tai neljänneltä levyltä ei enää Yhdysvaltojen markkinoilla menestyviä biisejä löytynyt, ja vuoden 2009 jälkeen Ameriesta ei ole kuulunut (ainakaan minulle saakka) mitään. Mutta nyt Amerie on tullut takaisin Ameriiena, ja julkaissut tämän vuoden toukokuussa omakustanneartistina EP:n nimeltä Drive.

Drive on varsin pätevä paluu. Ameriie kuulostaa yhä itseltään, ja tuotantokin kuulostaa kymmenen vuotta sitten tehdyltä, eli vanha tuttu Amerie on yhä tunnistettavissa, lisäiistä huolimatta. Tuotanto on suht persoonatonta ja tukeutuu liikaakin rytmikkyyden korostamiseen, mutta... Amerie on tullut takaisin! Wikipedia tietää kertoa, että toinenkin EP olisi vielä tuloillaan ennen vuoden loppua ja että jonkilainen suurempi levykokonaisuuskin on tekeillä. Niitä odotellessa Drive toimii aivan tarpeeksi hyvin.

Posted in , , , | Leave a comment

#494 SKYE|ROSS


                         Taitavasti tyylitellen


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Clear My Head, Hold On, The Point Of No Return
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus 
6.8
SKYE | ROSS, eli Skye Edwards (jolla on myös oma sooloura yhä käynnissä) ja Ross Godfrey, eli 2/3-osaa triphopryhmä Morcheebasta, julkaisi syyskuun alussa duodebyyttinsä. Triphopsävyjä on yhä havaittavissa, mutta bändisoitto ja maukas kitarointi on perustana useammassakin biisissä, joten trip hopin lisäksi kyse on soul/blues-tyylittelystä. Biisit ovat hyviä ja tyylitajulla toteutettuja, ja Skye onnistuu tulkinnassaan, kuulostaen etenkin herkemmissä biiseissä (esim. akustisen kitaran taustoittama Clear My Head ja sitä seuraava lempeästi soulpoppaava Hold On) todella hyvältä, joten mielikseen Skye & Rossin debyyttiä kuuntelee. Tosin etenkin levyn alkupuolella on parempi, että ei kuuntele biisejä kovinkaan tarkasti, vaan antaa vain niiden toimia taustamusiikkina, sillä kuten Morcheebakin, niin duokin ajautuu tyylitellessään hitusen siloittelun (esim. Light of Gold) ja tylsyyden (All My Days) puolelle. Mutta kyllähän sitä taustamusiikkiakin tarvitaan, ja onneksi loppupuolen biisejä kestää kuunnella tarkemminkin.

Posted in , , , , | Leave a comment

#493 Liquid Cool

                  Vaihtoehtoisesti popaten 


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Over the Weekend, Running Out of Time, All of Time
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                    8.1

Los angelesilainen Nite Jewel tajuaa popin ja ehkäpä myös r'n'b:n jujut, mutta ei musisoi ihan kaikkein suoraviivaisimmalla, helpoimmalla ja tarttuvimmalla tavalla. Siinä ja biisiensä ja tulkintansa sielukkuudella, salaperäisyydellä, lumoavuudella ja aistillisuudella hän muistuttaa kanadalaista Jessy Lanzaa, vaikka ei koneilekaan yhtä syvästi kuin kollegansa. Kolmannella pitkäsoitollaan hän onnistuu etenkin herkkyyttä korostavissa biiseissä, vaikka levyltä löytyy myös popimpia biisejä mukavan iskevine, myös valtavirran poppiin sopivine kertosäkeineen, kuten Kiss the Screen ja Boo Hoo.

Posted in , , | Leave a comment

#492 Heartbreak Hi


                          Hittibiisiä pukkaa



Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Heartbreak Hi, We Are, The Answer, Resonate
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    7.6

Brittiduo Avec Sans (Alice Fox ja Jack St. James) on Chvrchesiin ja Phantogramiin helposti verrattavissa oleva elektropopduo, joka iskee debyyttilevyllään pöytään sinkun ja potentiaalisen sinkun toisensa perään, eli hitikästä, tiukkaa ja tyylikästä poppausta ilman kummempia suvantoja on tarjolla alusta loppuun. Tai oikeastaan kakkosbiisinä tulevasta nimibiisistä aina toiseksi viimeisenä kuultavaan Perthiin (joka on coveri Bon Iverin biisistä). Eka biisi Even The Echoes aloittaa levyn rauhallisemmin ja viimeinen biisi Mistakes on tyyliä kasvava, eikä niistä kumpikaan oikein sovi joukkoon, mutta tälläisenäänkin Heartbreak Hi on erittäin toimiva ”hittikavalkadi”. Tietyssä määrin Avec Sans on trendeistä jäljessä; asiasta kertoo sekin että levyn ensimmäinen videobiisi Hold On on julkaistu jo kesällä 2013. Mutta duo taitaa tyylinsä, We Are on aivan loistava tsemppibiisi (We are gonna make it/ We are always on our way) ja biisi toisensa perään tempaa mukaansa, joten ei voi valittaa (muusta kuin siitä, että kyseessä on kasa hyviä biisejä, ei levykokonaisuus).

Posted in , , | Leave a comment

#491 KIN


                  Kantripoppia ja hempeilyä



Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Turned A Light On, KIN, Love Is An Ocean
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
6.7
 
Skotlantilainen KT Tunstall oli minulle ennestään tuttu oikeastaan vain vuoden 2004 Suddenly I Seesta, ja minulla oli mielikuva hänestä melko valtavirtaisena ja kaupallisena poprokkarina. Hänen kuudes levynsä KIN vahvisti mutta myös haastoi tuota mielikuvaa. Mielikuvaa vahvisti muutamat osittain tuotannoltaan ontuvat kantrisävytteiset poppaukset (esim. Hard Girls, Maybe It's A Good Thing ja Evil Eye ja Two Way, oikeastaan ihan onnistunut duetto James Bayn kanssa) ja sitä haastoi muutama lempeästi ja seesteisesti poppaava tai tunnelmoiva biisi, kuten lumoavan kaunis nimibiisi ja kertosäkeessään ABBAa kanavoiva voimapopista käyvä Everything Has Its Shape. Levy olisi ollut onnistuneempi, jos Tunstall olisi karsinut helpointa ja itsestäänselvintä tarttuvuutta ja olisi vain popannut herkästi, niin kuin hän tällä levyllä pääosin on halunnutkin tehdä. Levyllä on kuitenkin hetkensä, ja niitä hetkiä löytyy etenkin sen jälkimmäiseltä puoliskolta.

Posted in , , , , , , | Leave a comment

#490 Love & Desire

                 Vaivattomasti ja pehmeästi

 
Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: We Belong Together, Endless Love, Believer, I Will Never
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    7.4
Nashvillelainen Myzica poppaa debyyttilevyllään melkoisen söpösti rakkaudesta ja halusta. Vaikka levyn saundit ja coverbiisivalinta (Carsin puhkikulunut klassikko Drive) ovat silkkaa -80-lukua, niin Isaaca Byrdin laulusta ja levyn yleistunnelmasta tulee helposti mieleen kahden -90-luvun yhden hitin ihmeen hitit, nimittäin Sixpence None The Richterin Kiss Me ja Donna Lewisin I Want You Always Forever. Toisaalta Myzicaa on helppo verrata myös yhtälailla -80-luvusta vaikuttuneeseen Ladyhawkeen. Love & Desiren biisit ovat hyvää tasoa, mutta parasta levyllä on sen vaivaton eteneminen ja pehmeät saundit ja tietenkin Isaaca Byrdin ihana laulaminen, joka voi hyvinkin olla söpöimmillään Wait Just A Minutella.

Posted in , , | Leave a comment

#489 Electric Soul Unity

                 Säröä, ulinaa ja melodisuutta

Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Don't Be Afraid of Love, Head Spell
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                    7.3

Vaikka voimapopin lempeä valtias, skottibändi Teenage Fanclub, onkin poprokannut jo pitkään ilman suurempaa ärhäkkyyttä ja tekee niin myös uusimmalla levyllään, niin kyllä voimapoppiin kuuluu myös ärhäkkyys ja kitaroiden särö ja ulina siinä missä melodisuus ja teksteistä ja laulusta välittyvä herkkyyskin. Yhdysvaltalaisella Happy Divingilla vaikuttaisi kakkoslevy Electric Soul Unityn perusteella olevan voimapopin vaatimukset hyvin tiedossa ja myös pätevästi hallussa. Biisit eivät tarjoa mitään uutta, ja ehkä levyllä voisi olla enemmänkin akustisen Unknown Feelingin tapaisia suvantoja, mutta Happy Diving osaa asiansa. Holy Ground edustakoon tässä bändin ärhäkkää puolta ja Head Spell "herkempää" puolta. 

Posted in , , , , , , | Leave a comment

#488 Tilt

                      Apeasti tanssahdellen

Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Sweetest Soul Sensations, I Wish I Was In Love, Happy Satellite, All The Things
Löytyykö levyhyllystä: Ei, kirjastolaina

Levyn huumaavuus

7.0
1990-luvun (britti-)popparit ovat taas aktiivisia: Dodgylta tuli levy, Divine Comedylta myös ja Teenage Fanclubin uutukainen ilmestyy huomenna. Tähän väliin sopiikin siis bloggaus -90-lukulaisen (britti-)popparin Ian Broudien viidennestä Lightning Seeds -levystä, joka poppauksen ohessa myös tanssittaa.

-90-luvun lopulla jo päälle nelikymppiseltä, myös tuottajana osaavalta (vaikkapa Echo & The Bunnymenin 3. levy Porcupine ja Dodgyn debyytti) Ian Broudielta luontui apeiden mutta melodioiltaan tarttuvien biisien teko, esimerkkinä vaikka All I Want, josta viimeistään Banglesin Susanna Hoffs teki pikkuklassikon. Suurimman osan ajasta hän kuitenkin vältteli antamasta apeudelle periksi, olipa kolmannen LS-levyn nimikin Jollification. Mutta etenkin neloslevy Dizzy Heightsilla apeus pääsi vahvasti esille, kun Broudie kumppaneineen ei tehnytkään biiseistä yhtälailla meneviä kuin aiemmin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, kuten vaikkapa Sugar Coated Icebergs.

Viitoslevy Tiltilläkin alakulo on läsnä, mutta etenkin levyn alkupuolella se peittyy sopivassa määrin tarttuvan, tanssittavan diskosoulauksen alle. Vaikkapa Sweetest Soul Sensation on tästä hyvä esimerkki; sanoissa yksinäisyys ja pettymys rakkauteen ja elämään ovat vahvasti esillä, mutta silti biisiä voi hyvinkin helposti tanssia. Valitettavasti levyn puolivälissä tanssitus loppuu ja epätoivo pääsee paremmin esille, ja etenkin Get It Right ja Cigarettes & Lies voivat olla melko piinaavaa kuunneltavaa, vaikka sinänsä hyvinkin onnistuneesti ilmaisevat epätoivoa ja sisäistä ahdistusta. Levyn loppu on sitten melko hajanainen: itseironinen/kyyninen big beat -rokkaus Crowdpleaser (”I've been caring less and less since my overnight success/ Now they love me in the press 'cause I'm constantly depressed”), Liverpoolin työläisiä romantisoiva Tales Of The Riverbank, lyhyt instrumentaalivälike Pussyfoot :Reprise ja levyn päättävä kevyesti mahtipontinen brittipoppaus All The things ovat ookoita, mutta eivät muodosta yhtä vahvaa jatkumoa kuin levyn ensimmäiset kuusi biisiä.

Pidän Tiltin alkupuolesta todella paljon; pääosin surumielisten tekstien ja tulkinnan yhdistäminen pehmeään konesykkeeseen toimii loistavasti. Mutta sitten ensin katoaa syke ja kohta myös punainen lanka. Mutta kyllä Tilt ihan kiintoisasti yhdistelee 1990-luvun lopun trendejä ja saundeja, apeudesta huolimatta.

Posted in , , , , | 2 Comments

#487 Familia

                    Arvokkaasti poprokaten

Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Death Of Love, Crystallise, Here Comes The Rapture
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.


Levyn huumaavuus

                                    7.6

Aiemmin Sophie Ellis-Bextor oli, jos ei diskokuningatar, niin ainakin diskoprinsessa, mutta viime levyllään (Wanderlust, 2014) hän muutti tyyliään laulamalla mm. pianon ja jousien säestyksellä vakavahenkisesti, teatraalisesti ja lumoavasti. Tuottajana ja sävellyskumppanina Wanderlustilla Ellis-Bextorille toimineella Ed Harcourtilla – jolta on juuri ilmestynyt omakin levy – on samat roolit myös tällä levyllä, ja Familia jatkaakin samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä. Herkän tunnelmoinnin lisäksi levyltä tosin löytyy myös pehmeästi The Feelingin tyyliin poprokkaavia biisejä (esim. levyn onnistunut aloituskolmikko) ja yksi puhdas diskoilukin, Come With Us, jonka olisi kylläkin pitänyt olla levyn päätösbiisi, eikä kauniin ja hartaan Here Comes The Rapturen ja vakavasti poprokkaavan Cassandran välissä levyn keskiössä. Kaiken kaikkiaan Familia ei ole yhtä ehjä kokonaisuus kuin Wanderlust oli, mutta toisaalta tunnelmien ja tempojen vaihtelu tekee levystä Wanderlustia sujuvammin kuunneltavan ja poprokkauksen ja herkistelyn yhdistely toimii levyllä oikein hyvin.

Posted in , , , | Leave a comment

#486 What Are We Fighting For

                 Raukeanlempeästi poprokaten



Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Are You The One, What Are We Fighting For
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
6.3
Dodgy voimapoppasi ja rokkasi -60-luvun hengessä -90-luvun brittipophuumassa ja sai aikaiseksi kaksi hienohkoa levyä (kakkoslevy Homegrown ja kolmoslevy Free, Peace, Sweet) ja muutaman klassikkobiisin (Staying Out For Summer, Grassman, Good Enough ja Every Single Day nyt ainakin). Paluun he tekivät vuoden 2012 herkästi tunnelmoivalla Stand Upright in a Cool Placella, ja nyt on toisen paluun jälkeisen levyn vuoro. 

Dodgy aloittaa levyn rokaten, eikä se valitettavasti täysin toimi minulle, vaikka voimapoprykäisy Now Means Nothing onkin oikeastaan ihan hauska. Nelosbiisi Are You The Onesta lähtien Dodgy onneksi siirtyy raukeanlempeään (tai hitusen väsähtäneeseen, riippuu näkökulmasta) poprokkaukseen, jota kuuntelee ihan mielikseen, vaikka se ei jätäkään kummempaa muistijälkeä kuin vasta kääntyessään jousien avulla astetta eeppisempään suuntaan levyn päättävässä nimibiisissä. Dodgy ei siis ole aivan 1990-luvun vedossaan, mutta kyllä Nigel Clarken herkkää tulkintaa ja Dodgylle ominaista saundia ja melodiakulkuja mieluusti yhä kuuntelee.

Posted in , , , , | Leave a comment

#485 One Day All Of This Won't Matter Anymore

                  Seesteisesti tunnelmoiden



Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Come On Poet, Sweetest Grape On The Wine
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
7.0

Slow Club on Sheffieldistä ponnistava tyttö-poika -duo, joka julkaisi elokuun puolella neljännen levynsä. Minulla oli sellainen käsitys – perustuen lähinnä Two Cousins -biisiin, jonka musiikkivideota tuli katsottua aikanaan useammankin kerran – että kaksikko indiepoppaa tarttuvasti ja iskevästi, mutta jouduin levyä kuunnellessani muuttamaan käsitystäni. Tarttuvuus ja etenkin iskevyys on levyllä vähissä ja pääpaino on seesteisellä ja vakavahenkisellä tunnelmoinnilla, jossa painottuu välistä americana, välistä taas -70-lukua/-80-luvun alkua henkivä rock/rnb/soul. Toinen osittain vääräksi osoittautunut käsitys oli – taas perustuen lähinnä Two Cousins -biisiin – että yhtyeen tyttö eli Rebecca Taylor olisi päävastuussa laulamisesta. Levyllä kuitenkin myös kaksikon poika eli Charles Watson on päävokalistina puolella biiseistä, joihin kuuluu myös raskassoutuinen videobiisi Ancient Rolling Sea. Watsonin laulamat biisit osoittautuvat helpommin mieleenjääviksi, koska niissä yksinkertaiset popkoukut eivät ole täysin kadoksissa. Etenkin John Lennonin rakkauslaulut mieleen tuova Sweetest Grape On The Wine ja kevyesti diskoileva Tattoo Of The King ovat lempeitä, haikeudestaan huolimatta hyvälle tuulelle saavia poppauksia. Ei Taylorinkaan laulamissa biiseissä kummempaa vikaa ole, ne vaativat vain enemmän keskittymistä siihen mitä Taylor tarkalleen ottaen laulaakaan. Keskittynyttä kuuntelua vaatii siis mm. niin hätäisesti hölkäten etenevä videobiisi In Waves, kiinnostavan tunnelman luomisessa onnistuva Come On Poet kuin piilobiisinä levyn päättävä nimibiisi.

Kuuntelin mielenkiinnosta myös duon aiemmat levyt, ja kyllä, oikeassa olin, aiemmilla levyillä on ollut enemmän tarttuvuutta ja iskevyyttä, ja Taylor on ollut päävastuussa laulamisesta, vaikka Watsonillakin on ollut muutama soolobiisi per levy. Tyyli ei varsinaisesti kuitenkaan ole muuttunut – aiemmillakin levyillä on herkkiä, pienemmin toteutettuja biisejä – duo on vain sattunut tekemään alakuloisemman, seesteisemmän ja vähemmän revittelevän levyn kuin heidän aiemmat levynsä. Kolmoslevy olikin välistä sen verran voimallisesti poppaava ja tunteita paisutteleva – kuten vaikkapa Suffering You, Suffering Me osoittaa – että oikeastaan ei ole mikään ihme, jos kaksikko halusi nyt ottaa rennommin ja lähinnä vain herkistellä ja fiilistelllä.

Posted in , , , | Leave a comment

#484 Muzik

                 Vielä tarpeeksi lämpimästi


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Limbo, Both
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
 
Levyn huumaavuus
                                    8.3
 
Espanjalainen Delorean on tehnyt kesäistä, lämmintä indietanssitusta vuoden 2009 Ayrton Senna EP:stä lähtien. Sitä seurannut kokopitkä Subiza tarjosi tanssieuforiaa koko kestonsa ajan, kun taas Apar, bändin neloslevy – jolla usealla biisillä laulaa taustoja Au Revoir Simonen Erika Spring – eteni pääosin rauhallisemmin ollen enemmänkin lempeää indiepopitusta Shout Out Loudsin Optican malliin. Muzikilla syke ja tanssitus on taas jatkuvaa, mutta lämpöä on asteita vähemmän menon ollessa syvemmin koneilevaa kuin aiemmilla levyillä. Koneilu ei kuitenkaan äidy liian haastavaksi ja onneksi lämpöäkin on jäljellä tarpeeksi, joten niin kokonaisuus kuin yksittäiset biisit, kuten Both, tempaavat vähitellen mukaansa. 

Posted in , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.