Näytetään tekstit, joissa on tunniste Electropop. Näytä kaikki tekstit

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

 

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Levyn huumaavuus

Australiassa on kesä ja se myös kuuluu

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013

Helmeilevimmät biisit: We Are Explorers, Let Me Show Your Love, Footsteps

Löytyykö levyhyllystä: Spotify

No niin, tässä se siten on: Cut Copyn - Free Your Mind, joka on ainakin ollut itselleni yksi odotetuimmista levyistä tänä vuonna. Levy vastaakin huutoon olemalla joka osa-alueeltaan parempi kuin 2 vuotta sitten julkaistu Zonoscope ja yltää samalla melkein mestarillisen In Ghost Coloursin tasolle.

Mikä tekee Free Your Mindista sitten hyvän levyn? Se tunnelma, tää fiilis ja ennenkaikkea että levyn kuunteleminen saa hymyilemään ja tanssittamaan. Musiikillisesti Free Your Mind on selkeästi tanssittavampi kuin hidastempoisemmin tamppaava aor mausteinen Zonoscope ja indie-rock henkisempi In Ghost Colours. Toisaalta esimerkiksi Dark Corners And Mountain Top voisi olla kuin suoraan In Ghost Coloursilta, joten vanhojen Cut Copy diggareiden luulisi olevan kotonaan tämän uudenkin levyn parissa.

Vaikka levyltä ei löydykään mitään Lights & Musicin tai Hearts On Firen tapaista hittiä on biisimateriaali siltikin tasaisen laadukasta. Levyn parhainta antia on, että se tansittavuudestaan huolimatta ei ala kyllästyttämään nopeasti vaan on selkeästi pitkäikäinen. Ainakin itse olen huomannut että levy ja yksittäiset biisit aukenevat pikkuhiljaa aina vaan enemmän ja enemmän.

Yleensä pystyn erottamaan yksittäisiä biisejä, mut nyt on pakko mainita etten vaan pysty tai yksinkertaisesti halua irrottaa mitään yksittäistä biisiä. Olen kuunnellut levyä selkeästi yhteläisenä kokonaisuutena, joka on  55 min pituudellaan sopivan mittainen. Jos nyt kumminkin joitakin biisejä on mainittava, niin jo ennakkomaistiaisena julkaistu Let Me Show You Love, sekä We Are Explorers ja Footsteps pistävät tanssijalan vipattamaan. 

Negatiivisia puolia on toki myös mainittava ja lähinnä ne liittyvät siihen, että levyn laatu laskee hieman Meet Me In The House Of Loven jälkeen ja loppupuolisko onkin selvästi alkua rauhallisempaa ja bändivoittoisempaa, toisaalta kääntöpuolena voidaan ajatella, että levy ei tämän takia tunnu liian täyteenahdetulta ja hengästyttävältä.

Free Our Mind nousee kumminkin itselleni selkeästi tämän vuoden top 10 levyjen joukkoon ja on sopivan piristävää näin synkkään marraskuuhun, vaikka musiikillisesti tämä sopisi enemmänkin kesään. No toisaalta onhan Cut Copyn kotimaassa Australiassa tällä hetkellä kesä. Harmittavasti bändi ohittaa Suomen tämän talven kiertueellaan vaikka keikkailee mm. Ruotsissa peräti kolmella eri paikkakunnalla - siitä jonkun verran miinusta itse bändille tai suomalaisille keikkabuukkaajille!

The Knife - Ymmärrätkö sinä Dreijerin sisaruksia?


Levyn huumaavuus

Julkaisuvuosi: 2007

Ensikosketus: 2010

Helmeilevimmät biisit: Heartbeats, Kino, We Share our Mother's Health, The Captain

Löytyykö levyhyllystä: Ei

Göteborgista kotoisin olevat Dreijerin sisarukset Olof ja Karin muodostavat bändin nimeltä The Knife, joka saapuu vihdoin suomeen 7 elokuuta Flown avajaiskonserttiin. Toki onhan Karin piipahtanut aiemmin suomessa Fever Ray sooloprojektillaan ja Olof vastaavasti omalla Oni Ayhun projektillaan, mutta vihdoinkin sisarukset saadaan samaan aikaan lavalle ja jo on aikakin! The Knife on viimeksi ollut kiertuueella vuonna 2006 ja sitä ennen bändi ei keikkaillut ollenkaan, joten Flown tuleva keikka on todella harvinaista herkkua. Onneksi peräti 7 vuoden  takaiselta kiertueelta on olemassa live-DVD Silent Shout: An Audio Visual Experience joka on todellakin nimensä arvoinen teos.

The Knife on mystinen naamioihin verhoutunut kaksikko - musiikin Twin Peaks. Karinin ääntäkin muokataan välillä tuntemattomaksi, mutta silti sisarukset ovat jotenkin läsnä. Karin tanssii samalla eläytyen laulamiseen. Olof paiskoo biittejä, joko hysterisellä temmolla tai rauhallisesti samalla tunnelmoiden. Projektorit sylkevät taustalle maisemia, piirrettyjä animaatioita, abstrakteja geometrisia kuvioita ja nähdäänhän taustalla peräti surfaustakin. Bändin "kolmantena" jäsenenä toimii positiivaria soittava animoitava hahmo, jonka kasvot muuttuvat biisien mukaan.  Kamerat eivät missään vaiheessa liiku zoomauksia lukuunottamatta, leikkaaminen on tehty täysin biisien ehdolla ja pariin otteeseen meno yltyy hektiseksi, mutta pysyy silti kasassa. Ääni- ja kuvamaailma on tummanpuhuvaa, jota kaaressa olevat neonvalot elävöittävät. Kaikki toimii, jokainen yksityiskohta on suunniteltu tarkkaan ja tuntuukin siltä, että katsoisi 50min pituista minimalistista musiikkivideota. Toki kuvanlaatu on verrattain huono (tarkoituksellisestiko?) mutta itse tärkein eli äänimaisema on erinomainen.

Musiikki on toki tälläkin levyllä kaikki kaikessa. Keikka keskittyy nimensä mukaisesti Silent Shout levyyn, mut mukana on myös Debyytiltä löytyvä Kino, sekä läpimurtolevy Deep Cutsilta Pass This On, You Make Me Like A Charity sekä tietysti itse Heartbeats. Kyseiset biisit ovat kokeneet varsinaisen kasvojenkohotuksen ja ovat ajettu Silent Shout nimisen äänifiltterin läpi. 

Suurimman musiikillisen muutoksen kokee yllättäen Heartbeats, jonka liveversio on äärimmäisen kaunis ja toimiva! Mainitsin jo Twin Peaksin aiemmin ja vertaus sopii erinomaisesti Heartbeatsin liveversioon, joka on kuin suoraan Angelo Badalamentin sävelkynästä - todella kaunista!  Myös keikan aloittava Pass This On on muuntautunut samanlaisen filtterin läpi rauhalliseksi tunnelmapalaksi.

Eihän keikka toki pelkkää tunnelmointia ole, vaan myös tanssittavia hetkiä löytyy. We Share Our Mother's Health ja etenkin Kino ovat erittäin riehaikkaita vetoja ja suorastaan hengästyttäviä.  Silti levy keskittyy erinomaiseen mystiseen tunnelmointiin, jonka Knife hallitsee vaikuttavasti. Silti melkeinpä jokaiselle live dvd:lle mahtuu joku suvantovaihe ja niin on myös tälläkin levyllä. Vaikka muiden biisien liveversiot ovatkin järjestäen loistavia on levyllä todella kaunis ja erinomaisen melodiakoukun omaava Marble House pilattu täysin liiallisella pidättyväisyydellä ja rauhallisuudella. Se on todella sääli sillä levyversio on yksi The Knife lemppareistani.

The Knifen keikka ei ole pelkästään audiovisuaalista tykitystä - se on myös tunnetila. Toivon että se sama tunnetila, joka on tällä live-DVD:llä on myös elokuun keikalla. Toki tähän vaikuttaa se miltä Knifen tuleva Shaking The Habitual levy kuullostaa ja millä filtterillä vanhemmat biisit vedetään läpi. Silti odotan keikan  ainutlaatuinen musiikillinen elämys, sillä vaikka The Knifesta olisi mitä mieltä tahansa on se silti omituisen omanlaatuinen ja uniikki elektropop-yhtye.

Iisan tyttömäinen laulu/lyriikat jakavat mielipiteet?

Levyn huumaavuus:

8.3

Regina on yhtye josta joskus en pitänyt ollenkaan - musiikki oli hyvää, mutta Iisa Pajulan (nyk. Pykäri) lapsekas laulutapa ärsytti minua suunnattomasti ja en antanut yhtyeelle tästä syystä mahdollisuutta. Provosoin myös tästä asiasta tyttöystävälleni ja haukuin yhtyeen pystyyn. Tämä tuntuu jälkeenpäin ajateltuna täydelliseltä asennevammaisuudelta ja provosoinnilta ilman mitään argumentointia. Sillä Regina on noussu itselleni yhdeksi tärkeimmäksi suomenkieliseksi yhtyeeksi ja vaikka tyyli onkin muuttunut ekan levyn elektropopista kohti nykyistä paljon lämpimämpää ja aikuisempaa dream poppailua on Reginan jokainen levy toiminut itselleni erinomaisesti. 

Katso Maisemaa on erinomainen debyyttilevyksi. En muista oikeastaan mitään muuta yhtyettä, joka olisi tehnyt suomenkielistä elektropoppia jo vuonna 2005. Regina oli mielestäni jopa melkeinpä edellä aikaansa ja tästä syystä levy ei kuullosta lainkaan vanhahtavalta vaikka onkin jo peräti 7 vuotta vanha julkaisu - se on jo saavutus sinänsä.

Tuolloin vielä Duona toiminut Regina oli siis käytännössä Mikon biisit yhdistettynä Iisan teksteihin, jotka ovat yksinkertaisia arkipäiväisiä kuvauksia, Tokiosta, automatkasta, satunnaisista ihmiskohtaamisista, ystävän kunnioituksesta ja lohduttamisesta, erosta ja sen katumisesta sekä tietenkin ihmisen parhaasta ystävästä koirasta, joka on kotona vastassa odottamassa. Iisan tekstit ovat pääsääntöisesti yksinkertaisuudessaan toimivia ja etenkin avausbiisi masennuksesta/stressistä kertova Elokuva luo hienoa maisemaa todellisuudenpakoisuudesta. Varmasti jokainen on milloin musiikin ja milloin elokuvien avulla paennut hetkeksi todellisuutta - välillä pitää hengähtää. 

Myös musiikillisesti erinomaisesti tekstiä tukevat Tokio ja levyn nimikkobiisi Katso Maisemaa ovat erinomaisia elektropop-kappaleita. Pystyn melkein kuvittelemaan itseni kävelemässä Tokiossa tai istumassa autossa katsellen ohikiitäviä maisemia - voidaanko hieman hidastaa? Elokuvan tapaan yleistunnelmaa tummempi biisi Nyt On Jo Myöhäistä, joka nousee hienosti House-pianon avulla kohti levyn tanssittavinta hetkeä. Kyseinen biisi on yhdessä pienimuotoiseksi indiehitiksi kasvanut Olisitko Sittenkin Halunnut Palatan kanssa levyn parhaimmistoa. Toki levyllä löytyy heikkojakin hetkiä. Musiikillisesti turha jumputus ja sanoituksiltaan lattaeksi jäävä Uusi Resepti ja ärsyttävän säkeistön sisältävä Pidä Varasi, Tyttö! Toisaalta jälkimmäisen biisin kertosäe antaa paljon anteeksi. 

Regina onnistuu debyytissään erinomaisesti, levyyn ei mahdu montakaan turhaa biisiä ja se on tuotettu erinomaisesti. Tietenkin näin jälkiviisaana voidaan sanoa, että Reginan soundi lähti kehittymään jo seuraavalla levyllä Oi Miten Suuria Voimia! (2007) ja viimeistään Puutarhatrilogialla (2009) kohti indie/elektropopin täydellistä hybridiä. Reginan ensimmäinen levy onkin puhdasta elektropoppia jossa ei oikeastaan kuulla akustista kitaraa, pianoa tai perkussioita, jotka nousivat tavaramerkiksi myöhemmillä Reginan levyillä. Silti tämä oli loistava aloitus Reginan uralle. On mielestäni mainiota huomata kuinka paljon yhtye on kehittynyt, niin musiikillisesti ja biisintekotaidollisesti. Etenkin Iisan laulu ja lyriikat ovat kehittyneet paljon tästä levystä. Toisaalta Iisan debyyttilevyn aikainen vielä tyttömäisempi laulu ja sympaattiset lyriikat sopivat Katso Maisemaan soundimaailmaan erinomaisesti. Tykkäsit tai et.

Orlando Higginbottom tykkää hatuista

Levyn huumaavuus:

7.5

Orlando Higginbottom on mies TEED:n takana ja kyllä, kyseessä on hänen oikea nimensä eikä mikään taiteilijanimi. Orlando pukeutuu hassuihin hattuihin ja on remiksannu niin Lady Gagaa kuin Katy Perryäkin. Tämän briteistä kotoisin olevan tuottajan projekti on nimeltään Totally Enormous Extinct Dinosaur, joka herättää mielenkiintoa jo pelkällä nimellään - miltähän tämä mahtaa kuulostaa?

Trouble on tämän projektin ensimmäinen pitkä albumi. Jos hassut hatut ja asusteet nimestä puhumattakaan voivat tuoda teille mieleen jotain umpipöhköä elektropoppia, niin olette väärässä. TEED on oikeasti jopa paljon pintaraapaisua syvempää. Se on kyllä musiikillisesti elektropoppia, mutta vaikutteita kuullaan etenkin Housen puolelta ja monelle voi tulla mieleen se vakavampi Hot Chip. Tai kuten minulle niin eräs Junior Boys. Jälkimmäinen tulee mieleeni etenkin rytmien tietynlaisen "pulpahtavuuden" takia.

Onko Trouble sitten hyvä levy? Siinä on 14 biisiä - joka on liian paljon. Silti levy on nautittava ja siitä löytyy genressään loistavia biisejä. Mainitsen pari luettelomaisesti sen enempää perustelematta, jokaisella kun on omat mielipiteensä. Trouble, Household Goods, Garden ja Tapes & Money. 

Vaihtuuko levyn tunnelma ja käykö se tasapaksuksi - ei ja kyllä. Levyn voi käydä monille puuduttavaksi jo pelkällä pituudellaan, mutta onneksi biiseissä on selkeää vaihtuvuutta. Jo mainittujen elektropop palojen lisäksi kuullaan. Instrumentaalisia house-jytkettä Your Loven ja American Dreamin parissa. Dubstepistä vaikutteitta ottava Closer. Sekä levyn päättävä  Stronger - joka on rytmiltään selkeästi velkaa Hot Chipille.

Totally Enormoys Extinct Dinosaur on siis toimivaa elektropoppia. Eihän tämäkään mitään pyörää uudelleen keksi, mutta on jostain syystä genressään piristävä poikkeus ja erottuu joukosta edukseen. Toki tähän auttavat hassu nimi ja hassut hatut, sekä asusteet - Orlando ei kyllä niitä mielestäni oikeasti edes tarvitse. Jos oikein mietitään niin kyllähän jo Orlandon oma nimi riittäisi tämän projektin nimeksi vallan hyvin.

Brittiläinen Elektronista poppia soittava Metronomy saapuu ensimmäistä kertaa suomeen ja Ruisrockiin ensi kesänä, joten onkin sopiva aika ottaa käsittelyyn bändin kelpo, mutta vähälle huomiolle jostain syystä jäänyt The English Riviera.

Tutustuin Metronomyyn kakkoslevyn Night Outin myötä, levy oli ihan toimivaa elektropoppia, mutta paikoitellen liian lapsenomainen ja hölmö. The English Riviera yllätti sitten minut ainakin täysin, sillä bändi on kasvanut mainiosti kohti aikuisempaa soundia, olematta kumminkaan teennäinen tai liian taiteellinen ja onhan sitä hölmöyttä musiikissa toki vielä mukana, mutta juuri sopivana mausteena.

Levy sisältää niin mielipuolista kitara/synasooloa We Broke Free, melkein täydellisiä popkappaleita, The Look, Folkahtavaa poppia Everything Goes My Way sekä tietenkin sitä perus toimivaa elektropoppia The Bay. Löytyyhän levyltä myös biisi joka sopisi suoraan Night Outille, Corinne. 

Vaikka The English Riviessa ei periaatteessa mitään vikaa ole, vaan se on mainiota ja suoraansanoen omaperäistä elektropoppia jään silti kaipaamaan levyyn lisää hittejä  The Bay ja The Lookin lisäksi, toisaalta nyt nämä kaksi biisiä nousevat esiin muuten tasaisesta materiaalista. 

Metronoy pistää tanssittamaan tai vähintään nyökyttämään ja tamppaamaan jalkaa biisien tahtiin, mutta yöklubien tanssilattioille tästä ei ole, mutta makuuhuoneeseen kylläkin, joka ei ole huono asia. Silti jostain syystä jään kaipaamaan paikoitellen pientä irroittelua, mutta monesti Metronomy tyytyy vain himmailemaan ja levy voikin tästä syystä jäädä monille hahmottomaksi muutamaa loistavaa popkoukkuja sisältävää kappaletta lukuunottamatta. Bändi tuo kyllä livenä biiseihinsä aimo annoksen lisää tanssittavuutta ja jos bändi on sopivana päivänä ruisrockissa, minut nähdään jossain mikserikopin luona nauttimassa Metronomystä. Pistänpä siis videoksi vaihtoehtoisesti  liveversion yhdestä levyn parhaimmista biiseistä.

Levyn huumaavuus

9.5

Jos Regina on metsäkauris, Florence + The Machine on taivaalla liitelevä kotka. Maisemat välkkyvät kauniina kilometrien päähän, tuuli temppuilee hiuksissa ja villi vapauden huuto purkautuu sisuksista. Florence Welch bändeineen on maanantaina ilmestyneellä toisella levyllään niin kaukana minimalistisuudesta kuin vain olla voi.

Jo levyn ensimmäiset raidat ovat jokainen kuin oma Lord Of The Rings -saagansa: eeppisiä ja niin suuria, että pää halkeaa. Kevyeen synailuun tai akustiseen kitaraan tottuneille soundit ovat taatusti liian raskaat, etenkin, kun sama toistuu biisistä toiseen. Tässä mielessä se parikin jättimäistä huutoballadia olisi kenties riittänyt. Toisaalta, levyllä kappaleet saavat joka tapauksessa täysin uutta perspektiiviä: esimerkiksi ensimaistiaisena loistavasti toiminut What The Water Gave Me hukkuu muiden joukkoon, kun taas itseäni aiemmin vain pienesti sykäyttänyt Shake It Out kuulostaakin yllättävän raikkaalta. Florence hämmentyi itsekin levyn massiivisuutta, joka on tuottajan kädenjälkeä, mutta hän kertoo sen olevan myös iloisempi ja vähemmän hajallaan kuin esikoisen Lungsin. Molemmat aspektit välittyvät kuulijalle asti.

Koska levy on pitkä, sille on pakostakin eksynyt täytebiisejä. Sinänsä nämäkin ovat todella oivia popkipaleita, mutta tässä kokonaisuudessa ne tuntuvat väistämättä hieman turhilta. Paketti pysyy silti kasassa, sillä jokaisesta kappaleesta löytyy omat trikkinsä, ja toisaalta jungle drum jatkuu toistuvana elementtinä läpi linjan. Biitit ja ujellukset tuovat ripauksen viidakkotunnelmaa urbaaniin ympäristöön. Hengästyttävä tunnelma vuorottelee vuorilla ja pimeissä metsissä samoilun sekä keskellä öistä suurkaupunkia kiitämisen välillä, mutta ei herkeä missään vaiheessa. Korkeintaan levähtääkseen hetken keijukaisten kanssa.

Tässä yhteydessä 'levyn huumaavuus' on täydellinen termi kuvaamaan Ceremonialsia, sillä vaikka se on ajoittain liiankin jykevä ja yliampuva, eikä vielä tiedä miten se kestää aikaa, on albumi täydellisen hullaannuttava. Se vie sankaritarinoiden äärelle, villihevosen selkään laukkaamaan pitkin tasankoja ja roviotulen ympärille pyörähtelemään. Levy kuplii ja potkii, eikä Florence + The Machinen ylhäiseksi kasvanutta äänimaailmaa voi muuta kuin ihailla.

Levyn huumaavuus

9.2

Vuonna 2009 tutustuin isosiskoni kautta yhtyeeseen nimeltä The Knife. Tämä Tukholmasta lähtöisin oleva yhtye joka koostuu Dreijerin sisaruksista, Olofista ja Karinista. Sisarukset esiintyvät harvoin ja silloinkin maskit päässä, joten yhtyeen yllä on tietynlaista mystiikkaa, joka kuuluu musiikissakin monesti efektoituna lauluna. The Knife  nousi musiikkimaailman tietoisuuteen toisen albuminsa Deep Cutsin myötä ja etenkin siltä löytyvältä Hearbeats biisillä, joka arvostettiin Pitchforkissa 15 parhaimmaksi biisiksi 2000-luvulla. Olette saattaneet myös kuulla Karinin erittäin omaperäistä ja mielipiteitä jakavaa ääntä Röyksoppin biiseissä This Must Be It, Tricky Tricky ja What Else is There, joista viimeksi mainittu on ehkäpä yksi 2000-luvun parhaimmista yksittäisistä biiseistä elektronisen musiikin saralla. Mitä Silent Shoutiin tulee, on se yksi parhaimmista elektropop-albumeista.

Albumin ensimäinen biisinä oleva nimikkokappale vie jo mukanaan. Syvän hypnoottisesti jumputtavan basson päälle rakentuvat kirkkaat syntikat toimivat loistavasti ja  efektoitu Karinin laulu sointuu osaksi musiikkia ja hallitsevana osapuolena eivät olekaan vokaalit, vaan koko biisiä johdatteleva syntikka. Tunnelma rauhoittuu hetkeksi kahden ensimmäisen menevämmän kappaleen jälkeen The Captainin 3 minuuttia pitkään  minimalistiseen introon ja itse biisikin on rauhallinen, kunnes  tunnelma räjähtää seuraavassa rytmipitoisessa We Share Our Mother's Healtissa, jonka joka puolelle pomppivat syntikat saavat tanssijalan väkisinkin vipattamaan. Na Na Na, tuo muumimusiikin etäisesti mieleen tuova biisi rauhoittaa tunnelman uudelleen ja levyn jälkipuolisko onkin selkeästi alkupuoliskoa rauhallisempaa. 

"It must be safe when it's on TV" toteaa Karin ilman minkäänlaista efektiä Marble Housessa. Biisi on albumin ehdoton helmi ja samalla parhaimpia yksittäisiä elektro/synthpop-biisejä mitä tiedän. Yksistään outroa jäisin jo viheltämään, jos vaan osaisin viheltää kunnolla. Vaikka levyn jälkipuolisko ei ole yhtä vahva kuin eka puolisko, niin marble housen lisäksi From Off To On ja Forest Families saavat kylmät väreet liikkeelle ja ainoastaan One Hit herättää ristiriitaisia tuntemuksia "Hau Hau, Hoo Hoo" hokemallaan. Piristävä biisi, mutta sopisi ehkä paremmin The Knifen edelliselle Deep Cuts albumille.

Silent Shout on hypnoottinen, aavemainen, mutta samalla myös rauhoittava ja tanssittava levy, tämmöistähän elektropopin pitääkin olla! Jään innolla odottamaan seuraavaa levyä, jonka olisi määrä ilmestyä ensi vuonna. Muuttuko suunta jälleen vai palataanko kenties jopa Deep Cutsin aikaiseen hieman iloisempaan elektroniseen poppiin. Kumpikin kelpaisi minulle vallan mainiosti.

Julkaisuvuosi: 2011

Ensikosketus: Julkaisupäivä

Helmeilevimmät biisit: Lepään aalloilla, Mustavalkeaa, Harjun takaa

Jos Regina olisi eläin, olisi se nuori metsäkauris - kepeä, söpöyden ruumiillistuma suurine silmineen, eläväinen ja eteerinen samaan aikaan. Kotimaisen utuelektron lähettiläät ovat osuneet neljännellä pitkäsoitollaan kultasuoneen niin sävellysten kuin sanoitustenkin suhteen, eivätkä pienet muutokset tyylissä tingi kokonaisuudesta senttiäkään. Bändi kuulostaa siltä, kuin se olisi muutaman kokeilun jälkeen löytänyt itsensä.

Regina ei ole aina kuulunut suosikkeihini. Lapsenomainen syntikkapoppi ja Iisa Pykärin lauluääni ylittivät ärsytyskynnykseni kolmikon ensimmäisen, ja osittain vielä toisenkin, levyn aikaan, mutta Puutarhatrilogia avasi viimeisetkin aistieni rippeet elektroiloittelun maailman upeuteen. Soita mulle ottaa askeleen kohti sumuisempia maisemia jättäen koneilla leikkimisen aiempaa vähemmälle ja vahvistamalla kitaroiden asemaa. Ei ollenkaan huono veto, sillä lopputulos lukeutuu kuluvan vuoden parhaimpiin julkaisuihin. Levyn soidessa voin kuvitella itseni heinikossa katselemassa sinisellä taivaalla kilpaa juoksevia pilviä, meren rannalla harmaana päivänä tuulen riepotellessa tukkaani tai indiediscossa tuijottelemassa kenkiäni, joita välillä liikuttelen rytmin tahtiin.

Levy tuntuu vaivattomalta ja ennen kaikkea ehjältä kokonaisuudelta. Yksittäisiä raitoja pystyy kyllä julkaistujen sinkkujen lisäksi silti irrottamaan kohtalaisen helposti, esimerkiksi Lepään aalloilla on kerännyt sydämiä murskattavakseen ympäri maata. Minulle kokonaiset albumit ovat kuitenkin tärkeitä ja kuuntelen niitä usein nimenomaan yhtenäisinä kokonaisuuksina. Toki myös irtonaisina kappaleina soittolistojen lomassa, mutta en missään nimessä kokonaisen levyn biisejä putkeen väärässä järjestyksessä. Sehän olisi rikollista! Etukäteen mietitty raidasta toiseen pehmeästi soljuminen tai vastavuoroisesti tiukka repiminen ovat olennainen osa kuuntelukokemusta.