Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruisrock. Näytä kaikki tekstit

Nousukiitoon ampaisseen brittiyhtyeen yhdentekevä kakkosalbumi 

Levyn huumaavuus

Two Door Cinema Club ei ollut minulle kovinkaan rakas yhtye ennen kesää. Arvoin kesällä Ruisrockissa, että menenkö katsomaan The Mars Voltaa rantalavalle vai Two Door Cinema Clubia telttaan - silloin Ruissaloa riivannut kaatosade sai mut tuntemaan telttalavan paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Eksyin siis tämän bändin keikalle pienen sattumoisen kautta.

Yhtye osaa jorata livenä tosi energisesti. Taisinpa kehuskella myöhemmin kavereille, että tämä oli kyllä hienoin keikka missä olen koskaan ollut. Bändin debyytistä, Tourist Historysta tuli mun loppukesän teemalevy ja jäin odottamaan syksyllä ilmestyvää Beaconia sormet ristissä.

Alex Trimblen johtamasta yhtyeestä on tullut parin vuoden aikana tosi iso. Se ei enää kilpaile brittiläisten Wombatsin ja Maccabeesin kaltaisten hassuttelubändien kanssa, vaan se alkaa täyttää seuraavaksi stadionluokan lavoja The Kooksin ja Arctic Monkeysin kaltaisten megabändien kanssa. Bändiä kehutaan mediassa Brittien uudeksi supervientitoivoksi. Näin huikea kehitys tuntuu jopa hieman kummalliselta - miten Two Door Cinema Clubista on tullut näin nopeasti näin iso?

Kun ottaa huomioon bändin noususuhdanteen, Beaconin biisimatskulla ei nousta kyllä taivaisiin asti. Olen kuunnellut yhtyeen kakkosalbumia paljon. Välillä se tuntuu tosi raikkaalta, toisinaan en jaksa kuunnella sitä yhtään. Sleep Alone oli täydellinen ensisinkku - energinen poljenta jatkoi siitä mihin Tourist History oikeastaan jäi. Samoin Wake Upin, Handshaken ja Somedayn kaltaiset pirtsakan nopeatempoiset biisit kertovat siitä, että bändi on parhaimmillaan, kun se lyö reilusti kaasun pohjaan. Levyn muissa biiseissä tempo laskee ja yhtye ei enää kiinnostakaan yhtään sen kiinnostavammalta, kuin muut brittiläiset keskiverto indierock-kollektiivit. 

Beaconilla on hetkensä. Mukaan on tarttunut muuta loistelias raita mutta se on levykokonaisuutena melekoisen keskinkertainen. Minun korviini yhtyen soundi kuullostaa nykyään jopa liian popahtavalta ja tuotetulta. Se on iso ongelma: tällä menetelmällä Beacon leimataan kertakäyttöiseksi tanssipoplätyksi, jota kukaan ei muista parin kuukauden päästä.

Meidän Facebook-sivuilla on menossa muuten äänestys 200. levyjutusta: äänestämään pääset tästä!

Toimivaa, mutta täysin riskitöntä

Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: What You Know, I Can Talk
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus

8.2

Ruisrockiin saapuu tänä vuonna monta mielenkiintoista nimeä joista oon jo analysoinut Metronomyä. Tänään on vuorossa briteistä ponnistava perinteistä synaindie-rokkia soittavan Two Door Cinema Clubin debyyttilevy Tourist History.

Täytyy ensimmäisenä sanoa, että Two Door Cinema Club tarjoaa vain ja ainoastaan syntikoilla maustettua tanssittavaa indie-rokkia ei mitään muuta. Bändi erottuu silti massasta edukseen hyvän biisimateriaalinsa ja tietynlaisen oman soundinsa turvin, etenkin biiseissä vahvasti melodioita kuljettavat raikkaan kesäiset kitarat miellyttävät korvaani. Muutenkin levyn yleinen tunnelma on sopivan kesäinen ja tämä levy olikin yksi kesän 2010 soundtrackejäni.

Toki moitittavaakin löytyy, bändi ei oikeastaan missään vaiheessa poistu mukavuusalueeltaan ja revittelyt jäävät vähäiseksi. Tämä on myös toisaalta hyvä ratkaisu, mutta pienimuotoista vaihtuvutta levy olisi kaivannut, nyt monet biisit ovat liiaksi samasta puusta veistettyjä. Kaava on onneksi yleensä toimiva ja levyllä ei suoranaisesti ole kovin huonoja biisejä ja niiden pituudet ollaan ymmärretty pitää lyhyinä. levyltä onkin turha etsiä yhtäkään yli 4min biisiä. Tämän takia biisit eivät missään vaiheessa ala puuduttamaan tietynlaisesta tasapaksuisuudesta huolimatta, vaan levyn pystyy vaivattomasti kuuntelemaan läpi.

Tourist History on asiallinen ja hyvin tehty levy, joka kärsii riskittömyydestään, mutta toisaalta soittajien ilo tehdä tämän tyyppistä musiikkia kuuluu selkeästi biiseistä. Yksittäisinä biiseinä voisin mainita perinteiseen disko-komppiin kertsissä luottava sekä vähän ärsyttävällä samplella lähtevä I Can Talk ja erittäin kesäiseltä kuulostava What You Know, jossa myös kuullaan yllättäen vähän muunneltua disko-komppia.

Two Door Cinema Club tekee musiikkia josta tulee hyvälle tuulelle, kesäistä, iloista, tanssittavaa. Eihän tämä mitään syvällistä ole ja musiikillisesti nerokkaita biisejä on turha lähteä etsimään. Silti tämä toimii yksinkertaisuudessaan,  mutta tietynlainen musiikillinen iloisuus voi alkaa ärsyttämään joitakin. Toimii varmasti kesäisessä Turun Ruissalossa, vaikkapa illalla Rantalavalla.

Texasin taiteilijat totaalisesti hukassa

Levyn huumaavuus

Niin kuin suurin osa taitaa jo tietää, saapuu The Mars Volta Suomen vierailulle ensi kesänä. Progressiivisen rockin outolintu ylsi tänä keväänä jo kuudenteen pitkäsoittoonsa. Tälläkään kertaa bändi ei päästä kuuntelijaa helpolla, eikä oikeastaan bändin tutuksi tulleen soundin harjaantuneempikaan kuuntelija tiedä, että mitä tästä levystä pitäisi oikein ajatella. Pidin paljon yhtyeen edellisestä levystä. Octahedroniin oli yllättävän helppo päästä sisälle.

Levy alkaa heti alusta alkaen tosi rauhattomasti. Jotenkin kolmen ekan rymybiisin jälkeen oikein odotin sitä hetketä, että meno vähän rauhoittuisi. Kun neljäs biisi, Empty Vessels Makes the Loudest Sound lähti soimaan, kiitin jumalaa. Mutta jostain syystä tätäkin biisiä on menty venyttämään lähes seitsemään minuuttiin - loppuun on lyöty ainakin pari minuuttia aivan turhaa raivostuttavan kuuloista soundisekamelskaa, joka ei todellakaan kuullosta hyvältä. Oi Omar, oi Omar: MIKSI!? Loppulevystä sen verran, että eipä sieltä kovin montaa tähtihetkeä löydy. Ensimaistiaisena ilmestynyt The Malkin Jewel on ihan kivaa menoa ja loppupuoliskon Molochwalker muistuttaa edelleen The Mars Voltan hyvistä ajoista.

Brittiläinen Elektronista poppia soittava Metronomy saapuu ensimmäistä kertaa suomeen ja Ruisrockiin ensi kesänä, joten onkin sopiva aika ottaa käsittelyyn bändin kelpo, mutta vähälle huomiolle jostain syystä jäänyt The English Riviera.

Tutustuin Metronomyyn kakkoslevyn Night Outin myötä, levy oli ihan toimivaa elektropoppia, mutta paikoitellen liian lapsenomainen ja hölmö. The English Riviera yllätti sitten minut ainakin täysin, sillä bändi on kasvanut mainiosti kohti aikuisempaa soundia, olematta kumminkaan teennäinen tai liian taiteellinen ja onhan sitä hölmöyttä musiikissa toki vielä mukana, mutta juuri sopivana mausteena.

Levy sisältää niin mielipuolista kitara/synasooloa We Broke Free, melkein täydellisiä popkappaleita, The Look, Folkahtavaa poppia Everything Goes My Way sekä tietenkin sitä perus toimivaa elektropoppia The Bay. Löytyyhän levyltä myös biisi joka sopisi suoraan Night Outille, Corinne. 

Vaikka The English Riviessa ei periaatteessa mitään vikaa ole, vaan se on mainiota ja suoraansanoen omaperäistä elektropoppia jään silti kaipaamaan levyyn lisää hittejä  The Bay ja The Lookin lisäksi, toisaalta nyt nämä kaksi biisiä nousevat esiin muuten tasaisesta materiaalista. 

Metronoy pistää tanssittamaan tai vähintään nyökyttämään ja tamppaamaan jalkaa biisien tahtiin, mutta yöklubien tanssilattioille tästä ei ole, mutta makuuhuoneeseen kylläkin, joka ei ole huono asia. Silti jostain syystä jään kaipaamaan paikoitellen pientä irroittelua, mutta monesti Metronomy tyytyy vain himmailemaan ja levy voikin tästä syystä jäädä monille hahmottomaksi muutamaa loistavaa popkoukkuja sisältävää kappaletta lukuunottamatta. Bändi tuo kyllä livenä biiseihinsä aimo annoksen lisää tanssittavuutta ja jos bändi on sopivana päivänä ruisrockissa, minut nähdään jossain mikserikopin luona nauttimassa Metronomystä. Pistänpä siis videoksi vaihtoehtoisesti  liveversion yhdestä levyn parhaimmista biiseistä.