Archive for lokakuuta 2012

#227 Punainen Planeetta

Osa historiaa, jota jotkut ehkä kaipaavat nykyhetkeenkin.



Julkaisuvuosi: 1982
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Punainen Planeetta, Laaksossa
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
4.9


Teemaviikon perus á la June: maailman huonoin arpaonni ja se ainoa levy, josta en osaa sanoa ennalta yhtään mitään. Kaikeksi pahaksi suomenkielinen populäärimusiikki on aina ollut minulle vaikea pala. Olen opiskellut osani Zen Cafésta, Trio Niskalaukauksesta ja tottakai Apulannasta (muita hurmaavia ysäripumppuja erikseen mainitsematta), ja löytyyhän nykymaailmasta kaikkia ihanuuksia aina Reginasta Pariisiin Kevääseen ja niin päin pois. Silti. Huh.

Tuomari Nurmion tuotanto on paria hittiä lukuun ottamatta minulle täysin tuntematonta vyöhykettä. Yleissivistykseen toki kuuluisi tuntea tämä olennainen osa suomalaisen rockin historiaa. Albumina Punaisen Planeetan sanotaan olevan irtiotto edellisestä, Lasten Mehuhetkestä. Siitä mitään tietämättä totean, että levy on huomattavasti rauhallisempi kuin odotin. Melodiat ja rytmiikka ovat silti vänkiä, hyppelevät välillä vähän sinne ja tänne, mutta ovat samalla levollisia. Soitinten kirjo ja letkeät kompit ovat kotimaisen pubin taustamusiikkia parhaimmillaan. Ne vievät myös havaijipaitojen ja riippumattojen maailmaan, juuri sinne, mihin keskivertosuomalaisen pakettilomabudjetti on riittänyt.

Nurmiolla lyriikat ovat aina olleet suuressa osassa. Ne ovat suoraviivaisia, mutta jostain syystä kuuluvat sataprosenttisesti asiaan. Ne lausutaan kenties vähän lakonisesti - nimenomaan lausutaan, sillä varsinaisesta laulamisen taidonnäytteestä ei monessa biisissä ole kyse - ja jos jokin moderni rock-yhtye hempeilisi samalla tavalla Tokajin viinistä, olisi lopputulos pelkästään korni. Juice Leskisen kanssa samaan ikä- ja musiikkigenreen luettava Tuomari Nurmio ei kuitenkaan aivan yllä edesmenneen legendan tasolle.

Ymmärrän Punaisen Planeetan ja artistin merkityksen etenkin 80-luvun nuorille. Minulle suuntaus on kuitenkin liian kasarisuomirockia sykäyttääkseen edes sillä lyriikkalevelillä. Ensimmäiset kappaleet menevät alas mukisematta, mutta viimeistään sekavanoloisen On Aika Soittaa Sinfoniaa -raidan kohdalla tekee mieli vaihtaa kanavaa. Alkupään kappaleissa sävellystyössä onkin Nurmion lisäksi ollut heilumassa Ahti Marja-aho. Lopulta nämä hivenen harmittomammatkin biisit alkavat toistaa itseään. Syypäitä tähän ovat turhan tasapaksut vokaalit sekä etenkin levyn jälkipään sovitusten sekavuus, joka voi aluksi olla mielenkiintoista, mutta joka lopulta pursuaa herkästi ulos korvista. Kiitos ja kumarrus, sivistyin, mutta en avaa tämän arkun kantta uudelleen.


Posted in , , , , | 1 Comment

#226 Bad Brains



Hillitöntä HC-kaahausta ja Reggae-jammailua kasarin alkupuoliskolta





Levyn huumaavuus
8.0

Julkaisuvuosi: 1982
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Pay to Cum, Right Brigade, Banned in D.C.
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Kasariviikko jatkuu. Vuonna 1982 debyyttialbuminsa julkaisi legendaarinen yhtye Bad Brains, jota pidetään yleisesti ottaen hardcore-punkin suurimpana esi-isänä. Bändin debyytti on monissa piireissä leimattu kaikkien aikojen kovimmaksi hardcore-punk levyksi. Yhtyeen jäsenet ovat kaikki uskonnoltaan rastafareja. Debyytissä fuusioituukin uskonnolle ominainen reggae-musiikki nopeatempoisen punkin kanssa - tavalla, jota kukaan ei ollut aiemmin koskaan kuullut.

Bad Brainsin musiikissa on tunnetta, raivoa ja vaarallisuutta. Levyn ykkössinkku, Pay to Cum kiteyttää kaiken sen, mistä Bad Brainsissa on oikein kysymys: vain yhden ja puolen minuutin pituinen, hurjalla temmolla jyräävä Pay to Cum saa sanattomaksi. Ja se raikaa kuin oma hc-punk-suosikkini (Black Flag) parhaina päivinään. Mukana on myös toki hitaampaa reggae-kamaa, josta parhaat hetket tarjoaa loppupäästä löytyvä I Luv I Jah - miksi mulle tulee mieleen tästä kappaleesta vahvasti Mike Patton?

Levyn nopeatempoiset biisit ihastuttaa, hitaammat kappaleet ei suinkaan vihastuta, mutta ne ei vaan saa viisaria aivan tarpeeksi värähtämään. Voi johtua hyvinkin siitä, että reggae-musiikki ei ole vaan se meikäläisen juttu. Joillain levyllä minua on pakannut suuresti ärsyttämään liian suuri tyylivaihtelu biisien välillä, tämän levyn kohdalla kuitenkaan yllätys ei.

Meikä antaa pahoille aivoille kasin. Yhteenvetona todella hyvä paketti railakasta hardcore-punkia ja reggaeta. Bad Brains toimii edelleen aktiivisena ja uusin albumi saa päivänvalonsa ensi kuussa. Pistähän tästä sen kunniaksi klassikkoa kuunteluun!




Posted in , , , | 2 Comments

#225 Shabooh Shoobah

30-vuotta vanhaa kasarisoundia Australiasta



Julkaisuvuosi: 1982
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Old World New Word, Don't Change
Löytyykö levyhyllystä: Spotify


Levyn huumaavuus
6.0


Noniin! Jälleen on aika teemaviikon ja tällä viikolla palaamme 30 vuoden päähän vuoteen 1982. Itselleni arpa(epä)onni antoi kohdalle australialaisen INXS kolmannen levyn Shabooh Shoobahin. 

Ensinnäkin täytyy todeta että tämä on todellakin ensikosketukseni INXS:ään. Bändin nimi on toki joskus tullut vastaan, mutta biisiäkään en ole tältä yhtyeeltä kuunnellut ennenkuin nyt. En tiedä pitäisikö minun hävetä, etten ole tämän bändin musiikkiin törmännyt. 80-luku on jotenkin muutenkin minulle etäinen. 60-Luvulla oli Beatles 70-Luvulla oli Pink Floyd. 80-luvulla ei ole minulle musiikillisesti ollut mitään annettavaa. En ole lämmentty Pixiesille tai New Orderille tai new wave genrelle enkä todellakaan pidä kasarihevistä. Kasarisoundi on nykymusiikissa piristävä mauste välillä, mutta jaksanko kuunnella kokonaista levyllistä musiikkia, joka kiteyttää 80-luvun soundillisesti ja musiikillisesti?

Vastaus on en, vaikka Shabooh Shoobah on hyvin soitettua perinteistä new wave kasaripoppia alkavat levyn musiikilliset maneerit ärsyttämään jo parin biisin jälkeen. Biisit kuulostavat korviini samalta, mitään nyansseja on turha etsiä. Levyyn ei mahdu mitään revittelyä eikä toisaalta myöskään slovareitakaan. Pieniä kivoja juttuja löytyy sieltä täältä kitaroinnissa ja niissä pakollisissa saksofoneissakin, mutta ne eivät riitä jos biisit ovat samaa puuduttavaa rytmillisesti junnaavaa jumputusta. Itse ainakin rumpalina tylsistyisin soittamaan tämän levyn biisejä hyvin nopeasti. AInoastaan Old World New World erottuu edukseen ja on oikeasti mainio kappale. Samoin post-punkmainen Don't Change erottuu levyn muusta materiaalista menevyydellään.

Näiden vanhojen levyjen arvioiminen on kaksipiippuinen juttu. Jos tykkäät kasarisoundista ja new wavesta ylipäätänsä tulet varmasti pitämään tästä levystä minua enemmän. Minulle tämä ei niin uppoa. Musiikissa ja levyssä ei toisaalta ole mitään vikaa ja parempaa tämä on kuin suurinosa radiopopista saati sitten kauhea 90-luvun eurohumppa. Silti jos haluan nostalgisoida 80-luvua, niin kuuntelen mielummin vaikka sitten sitä A-ha:ta.


Posted in , , , , | Leave a comment

#224 Life Less Ordinary

Aurinkolasit silmille ja jalalla koreasti.



Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Life Is Art, You Wonder, Sunny Season, Acid, Move On
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9.0

Jos Big Wave Ridersin debyyttikokopitkä olisi syötävää, se olisi yhtä kuin mansikat. Ei ehkä kermavaahdolla, mutta jollain pienesti suolaisella höystettynä, kenties pistaasipähkinöillä. Kyllä, mansikoita pistaasipähkinöillä. Täydellistä kesäruokaa.

Kesään levy on tarkoitettukin. Rennot mutta napakat rytmit, poikamaiset stemmat, kitaroiden ja syntikoiden helmeilevä liitto - kaikki on paikallaan. Mikään ei kuitenkaan olisi mitään ilman toimivia melodioita. Se on vähän kuin olisi niitä pähkinöitä ilman mansikoita - pohja puuttuisi. Pelkillä mausteilla kun ei tee mitään. Mausteitakin tosin riittää aina auringonpaisteesta mansevaikutteiseen rokkenrolliin kaikuineen ja laiskanomaisine lauluosuuksineen. Biitsille lätty on kaikesta huolimatta aivan liian melankolinen (ellei satu potemaan krapulaa). Kesäiseen kaupunkiin se taas sopii kuin nakutettu. Ehkei Tukholmaan tai San Franciscoon, mutta Brittein saaret osuvat jo lähemmäs. 

Toki ajoittain Tepon vokaaleista tai artikuloimisesta löytyy korjattavaa tai pieniä ärsytyksen aiheita, mutta tietynlainen naiivius ja reteä autotallimeno kuuluu asiaan. Puhki kiillottaminen ei palvelisi ketään. Silti lauluun kaipaisi enemmän nyansseja. Lisäksi materiaalin pieni tasaisuus vetää suupieliä aavistuksen viivaksi. Jokaisessa raidassa on potentiaalia äärimmäisyyksiin, mutta yhdessä ne eivät nosta tarpeeksi toisiaan ylöspäin. 

Castle In The Wind on enemmän perinteisen, tanssittavan indie popin puolella, kun taas Acidin poljento vie ajoittain kauas menneille vuosikymmenille, ajoittain taas vähän lähemmäs edellisen vuosituhannen loppukymmenykselle. Vaikutteitahan bändiltä toki löytyy, mutta yksikään niistä ei paista ikävästi läpi. Move Onin letkeä bassolaini ja pirskahtelevat kitarat saavat seuraa pienestä säröstä, ja biisi muodostuu koko levyn lemppariraidaksi. Kokonaisuutena loistava paketti, josta on hyvä ponnistaa kohti jotain vielä suurempaa.


Posted in , , , | Leave a comment

#223 The Royal Concept

Ruotsista löytyi potentiaalisen kuuloiset kitararock-aivot 



Levyn huumaavuus
7.5

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Gimme Twice, Goldrushed
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Ruotsalaisesta The Royal Conceptista tulemme varmasti kuulemaan vielä tulevaisuudessa. Bändi ei ole vielä yhtään kokopitkää toistaiseksi julkaissut, mutta yhtye kiertää jo tälläkin hetkellä täyttähäkää Amerikkaa, sai tungettua itsensä uudelle Fifa-soundtrackille ja allekirjoitti levysopparinkin kesällä maineikkaan Lava Recordsin kanssa.


En yhtään ihmettele, että bändin ympärillä kuhisee. Yhtye on omaksunut jo ensimmäisellä EP:llään taidon tehdä toimivaa ja tanssittavaa kitarapoppia paremmin kuin moni muu kilpatoveri. Ensikuulemalta se on kuin Phoenix tai The Strokes potenssiin kaksi mutta se ei ole yhtään huono asia - kun nämä kitara-aggregaatit etsiskelevät itseään omissa pöhöhuuruissaan, on The Royal Conceptilla mainio tilaisuus hankkia lääniä muualtakin kuin Ruotsista.

Viiden kappaleen EP on oivallinen näyttö bändin taidoista. The Strokesille kumarteleva  loistelias avausraita Gimme Twice tekee Julian Casablancasinkin varmasti katkeraksi ja kakkosraita Goldrushed tyylikkäine kitarariffeineen uhkuu suorastaan hittipotentiaalia. Vaikka kitaristi-laulajan, David Larsonin ääni onkin hämmästyttävän identtinen Phoenixin Thomas Marsin kanssa, ei se edes oikeastaan häiritse.

EP:ssä on yksi huono puoli: juuri kun tulee nälkä, se kerkeää loppua. Kokopitkää  mielenkiinnolla odotellessa.



Posted in , , , | Leave a comment

#222 good kid, m.A.A.d city

Straight outta Compton


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: The Art of Peer Pressure, Poetic Justice, m.A.A.d city, Compton
Löytyykö levyhyllystä: Tulossa!

Levyn huumaavuus:
9.6

Yhdysvaltalainen räppi on kaivannut uutta tarinankertojaa. Sellaista miestä, joka pystyy riimeillään kertomaan muutakin, kuin että on kova panomies, omistaa kalliita kiesejä ja polttelee pilveä päivät pitkät. Vastaus tulee yllättäen Los Angelesin pahamaineisesta Comptonista.

Kendrick Lamarin toinen levy (ensimmäinen isolla levy-yhtiöllä) kertoo tarinan pojasta, jonka elämää määrittää asuinpaikka. Kaikki räppiä enemmän kuunnelleet tietävät, että Comptonissa elämä on karua ja sen kuvan antaa Lamarkin. Comptonissa ei voi juuri tehdä muuta kuin hengailla jengiläisten kanssa, ryöstellä, poltella pilveä ja rakastua väärään naiseen.

Ja tämän kaiken Lamar kertoo tavalla, joka aiheuttaa sellaista räppipäisyyttä ettei ole tosikaan. Kendrickin riimittely on sulavaa, vaivatonta ja monipuolista. Mies käyttää äntään laajasti ja riimit tippuvat aivan yhtä helposti, piti niitä sylkeä konetuliasemaisesti tai letkeämmällä tahdilla. Tyylillähän ei ole mitään väliä, jos riimit ovat tyhjiä kuin jengiläisten ampumat pääkopat, mutta Lamarin tarinat ovat mukaansatempaavia ja Compton-kaanonissa jotain, mitä ei ole ennen kuultu.

Biittien osalta levy on myös ihan priimaa. Modernimpi ja minimalistisempi bassokuritus yhdistyy hienolla tavalla ysärihtävään melodiseen ja sample-painotteiseen ilmaisuun. Parhaimpana esimerkkinä kahden maailman yhteiselosta käy m.A.A.d city, josta myös West Coast -räpin ystävät saavat lämpimiä säväreitä. 12-minuuttinen Sing About Me, I'm Dying Of Thirst on myös hyvällä tavalla nostalgiasäväreitä aiheuttava. Itseäni eniten säväyttävä biitti on Poetic Justicen juustoinen r'n'b-fiilistely, jonka kruunaa mahtava Janet Jackson -sample.

Kendrick Lamarin good kid, m.A.A.d city on tämän vuoden jäätävin rap-albumi. Levy on kokonaisuutena käsittämättömän hyvin kasassa pysyvä paketti, jonka tarinan kaari on jotain, mihin harva räppäri on ikinä pystynyt. En haluaisi hehkutella liikaa, mutta jos tästä ei tule modernia klassikkoa, niin se on huutava vääryys. On tässä enemmän henkeä, eloa ja lämpöä kuin siinä yhdessä nimeltä mainitsemattomassa egotripissä.

Posted in , , | Leave a comment

#221 Let It Be

If You Will Dare, I Might Dare

Julkaisuvuosi: 1984
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: I Will Dare, Unsatisfied, Answering Machine
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9,5


Viime viikon Violent Femmes -jutussa kirjoittelin hieman siitä, mistä aineksista levyistä parhaimmat koostuvat. The Replacementsin Let It Be täyttää komeasti subjektiiviset parhuuskriteerini: on intoa, vimmaa, tunteenpaloa ja hyvää fiilistä mutta myös mahtavia melodioita ja tarttuvia biisejä. The Replacements tuo sekoitukseen myös teekkarivapun verran humalaista remellystä ja yleistä välinpitämättömyyttä. Vain puolituntinen Let It Be onkin yksi hienoimmista rocklevyistä.

Minneapolisissa vuonna 1979 perustettu The Replacements aloitti (hardcore)punk-bändinä, mutta oli kolmanteen levyynsä mennessä kuunnellut tarpeeksi Bruce Springsteeniä, jotta kaltaiseni popparikin pystyy levystä ongelmattomasti nauttimaan. Paikoin punktausta kuuluu selvästi (mm. We’re Coming Out, Tommy Gets His Tonsils Out ja upea Favourite Thing), mutta levyllä on myös paljon muuta, esimerkiksi Androgynous-pianoballadi, jota kuultaisin varmuudella Nahkatakkisen tytön sijaan Jumprun jamihuoneessa jos vain osaisin soittaa pianoa, tai rokkaava Gary’s Got a Boner, joka koko kestonsa ajan uhkaa muuttuua Popedaksi, mutta pysyy kuitenkin riittävän kaukana noista pimeyden voimista. Jotakin maagista siinä on, että vain puolituntinen levy tuntuu järkevältä ja täysipainoiselta kokonaisuudelta, vaikka järkevyys ja täysipainoisuus taisivatkin olla viimeiset asiat Paul Westerbergin mielessä Let It Be:tä tehdessä.

Välillä on työlästä pohtia levyjen parhaita biisejä, mutta Let It Be:n kohdalla ongelmaa ei ole. Niin upeita kuin esimerkiksi Favourite Thing ja Sixteen Blue ovatkin, kolme biisiä on selvästi ylitse muiden: I Will Dare on rullaava ja svengaava poptäydellisyys, ja Unsatisfied sekä Answering Machine puolestaan ovat oikeasti riipaisevia balladeja, joita jokaisen laulamista harrastavan soisi kuuntelevan, sillä en ole yhdessäkään laulusuorituksessa kuullut yhtä suurta tunnetta kuin noissa kahdessa biisissä. ”Look me in the eye/ Then, tell me that I’m satisfied” ja ”How do you say I miss you/ To an answering machine” ovat toimivaa poplyriikkaa, mutta laulusuoritus kruunaa biisit siten, että saan kylmiä väreitä jokaisella kuuntelukerralla. Tunne on jälleen tärkeämpää kuin taito.


Posted in , | Leave a comment

#220 Wander/Wonder

Lainehtivan pulppuavaa tunnelmointia


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Expect, Oh Why, Now Time, Await
Löytyykö levyhyllystä: Ei, spotify

Levyn huumaavuus:
8.1



Musiikki on mitä loistavin tunnelmanluoja - siitä monet ovat varmaan samaa mieltä kanssani. Musiikin mukana voi nauraa, iloita, tanssia, rauhoittua, mietiskellä ja jopa itkeä. Parhaimillaan musiikki aiheuttaa sinulle erilaisia tunnetiloja ja niillä on tapana tuoda sinulle erinäisiä miellyttäviä asioita mieleen. Balam Acabin Wander/Wonder ei naurata, eikä sen mukana voi tanssia ja eihän se tuo mieleen auringonpaistetta tai kesää vaan lähinnä sateisen syksyisen yön kaupungissa missä katuvalot ja ohikiitävät autot valaisevat ympäristöä ja sade ropisee ikkunaan. Yllättävää kyllä, tämä ajatus on rauhoittava - sillä pidänhän urbaanista kauneudesta. Balam Acab on nimenomaan omalla tavalla syksyisen kaunista musiikkia.

Wander/Wonder koostuu kahdeksasta kappaleesta, joka on täysin sopiva mitta levylle. Biisit ovat pulppuavia, minimalistisia ja etenevät todella rauhallisesti kuin lainehtien. Vaikutteita kuullaan jo mainitun Ambientin lisäksi ainakin Deep/Witch Housesta ja Dubstepistä. Soundimaailma on todella pehmeä ja kovia/teräviä iskuja ei kuulla kuin paikoitellen tehosteina. Mitään todella groovaavia ja tansittavia biisejä on turha lähteä etsimään - se mitä löydät on loistavaa tunnelmointia ja sinne tänne ripoteltuja todella hienoja melodiakoukkuja. 

Tämän tyyppisen musiikin ongelma voi olla joillekin se, ettei se tunnu lähtevän käyntiin missään vaiheessa. Juuri silloin kun vauhti hetkeksi yltyy niin levy rauhoittuu uudestaan. Tästä on hyvänä esimerkkinä Expect, joka kiihtyy viulusamplejen ja säksättävän mpk-biitin tahdissa rauhoittuakseen vaan uudelleen. Tämmöinen pidättyväisyys on kunnioitettavaa, vaikka se joidekin mielestä on ehkä tylsää. Biiseissä tapahtuu silti todella paljon enemmän kuin mitä ensiraapaisulla voisi luulla. Hienoja hetkiä ja nyansseja löytyy lähes joka biisistä. Toki heikkoja hetkiä mahtuu mukaan, mutta niiden ruotiminen olisi jotenkin turhaa.

Balam Acabin debyytillä ei löydy paljon moitittavaa, toki biisit saattavat kuulostaa ensikuuntelulla samanlaisilta ja mitään irtiottoja tai revittelyä ei levyltä löydy. Silti levy onnistuu tärkeimmässä eli luomaan rauhoittavaa tunnelmaa. Se ei hötkyile suuntaan eikä toiseen vaan pysyy turvallisesti omilla vahvuusalueillaan. Onkin vaikea miettiä miten Balam Acabin omanlaisensa soundi voisi kehittyä tästä eteenpäin, mutta siitä on turha miettiä nyt. Sillä Wander/Wonder on omassa genressään erinomainen levy. En tätä kirkkaana kesä päivänä kuuntelisi, mutta näin kylmiin syysiltoihin tämä sopii mainioksi tunnelma soundtrackiksi.

PS. Kansikuva kertoo kyllä loistavasti minkälaista musiikkia levy pitää sisällään.

Posted in , , , | Leave a comment

#219 ...And Justice For All

"Se CNN-levy"


Julkaisuvuosi: 1988
Ensikosketus: 2003:ish
Helmeilevimmät biisit: Blackened, Eye Of The Beholder, One
Löytyykö levyhyllystä: Ei, enää

Levyn huumaavuus:
9.0

Metallica on varmasti ollut jokaisen tässä maassa eläneen teinipojan lempiyhtye jossain välissä. Minä en ollut poikkeus. Yläasteikäisenä bändin lähes joka levy oli melkoisessa luukutuksessa ja olin jopa niin aivopesty, että puolustelin St. Angeria.

And Justice For All oli tosin levy, jota piti väheksyä. Olihan se askel pois thrash-paahdosta, eikä siltä löytynyt For Whom The Bell Tollsin, Batteryn tai Master of Puppetsin kaltaisia nyrkinpuimis- ja yhteislauluhittejä. Jason Newstedtkin oli aina paska basisti, paitsi sitten kun hän sai potkut. Kyllä oli kova jätkä verrattuna irvistelevään latinoon, vaikka bassoa ei koko levyllä kuulukaan.

Vuodet ovat vierineet ja minä olen vierautunut Metallicasta ihan yhtä kovaa vauhtia kuin he ovat todellisuudesta. Siksi And Justice For Allin pariin oli hauska hypätä useamman vuoden jälkeen. Se kun on ihan helvetin ansioitunut levy. Se on raskas, synkkä, progressiivinen ja todella vaikeasti lähestyttävä. Ja juuri siksi niin loistava.

Levyn avaava Blackened asettaa kuulijan jo oikeaan tunnelmaan. Se on kiero ja synkkä kappale, ja monimutkaisuudessaan jotain, mitä Metallica tai muu thrash metal -yhtye ei ollut aiemmin edes yrittänyt. Se ei silti briljeeraa vaikeudellaan tai teknisyydellään, kuten ei koko levykään. Jopa lähes kymmenminuuttiset ...And Justice For All ja To Live Is To Die kestävät koko kestonsa ajan, koska ne elävät ja kehittyvät jatkuvasti.

Toki levy on melkoinen paketti kerralla kuunneltavaksi. Raskaus ja synkkyys käyvät puuduttamaan väkisinkin yli tunnin keston aikana. Toisaalta levy ei olisi niin onnistunut, jos sitä olisi kevennetty.

Tällä levyllä Metallica saavutti kehittymisensä huipun, eikä paluuta menneisyyden suuruuteen ole ollut. Nykyisin yhtye yrittää epätoivoisesti kuulostaa 80-luvun itseltään ja saada 90-luvun cooliuden takaisin, mutta yritykset - Death Magnetic ja Lulu - sukelsivat syvemmälle kuin korallit. Siksi onkin hyvä palata menneisyyteen ja kuunnella syitä, miksi bändi on edelleen niin arvostettu kuin se on.

Posted in , , , | Leave a comment

#218 Violent Femmes

Laulattaako? Kaljattaako? Meillä on sinulle ratkaisu
Julkaisuvuosi: 1983
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: Blister in the Sun, Kiss Off, Please Do Not Go
Löytyykö hyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9,6


Mielestäni hyvät levyt ovat sellaisia, joista hehkuu into, vimma, tunteenpalo ja hyvä fiilis. Hyvän ja parhaan levyn erottaa siten, että parhaissa on edellisten lisäksi myös nerokkaita melodioita, roppakaupalla tarttuvuutta ja mietittyjä sanoituksia. Nauhoituksen äänenlaadulla ei ole niin väliä ja tunne on tärkeämpää kuin taito. Violent Femmesin debyyttiä kuunnellessa hyvyys ja parhuus virtaavat niin vuolaína, että lisäpulloja tarvitaan vähintään yhtä paljon kuin Nuija ja tosinuija -klassikon autopissakohtauksessa.

Violent Femmesin ensilevy on nuorten miesten punkhengessä kasaan roiskima kokoelma ässäbiisejä. Bändi kuulostaa samaan aikaan huumorintajuiselta Velvet Undergroundilta, finninaamaiselta Bob Dylanilta ja kiimaiselta Pixiesiltä, mutta kuitenkin vain itseltään. Rämisevän akustisen kitaran, pomppivan basson ja pahvilaatikkorumpujen soundi on omaperäinen ja tunnistettava. Jos on kuullut vaikkapa Blister in the Sunin (kuten monet teistä ovat, vaikka ette sitä tietäisikään), tietää melko tarkasti, miltä Violent Femmesin debyytti kuulostaa.

Kymmenen upean popbiisin kokonaisuuden kruunaavat Gorgon Ganon sanoitukset, joista ei puutu intohimoa, häpeää, vihaa, iloa tai surua. Nuoren miehen rakkauden, seksin ja hyväksynnän kaipuuta käsitellään tavalla, johon ovat Ganon lisäksi pystyneet vain Rivers Cuomo ja Morrissey.

Suositellaan nautittavaksi sopivien ruokajuomien kanssa. Clearasililla tai ilman.


Posted in , | 2 Comments

#217 Lightning


Neljä pistettä brooklynilaispariskunnan heikolle neloslätylle





Levyn huumaavuus
4.0

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Let's Go
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Vaikka huippulevyjen mehusteleminen on hienoa hommaa ja blogi antaakin loistavan väylän kertoa niistä kaikille musiikista kiinnostuneille ihmisille, aina kuitenkaan ei tee mieli vain ylistää. On suorastaan terapeuttista ottaa joskus esille levy, joka ei jostain syystä vain iske. Matt & Kimin uutukainen, järjestyksessään neljäs pitkäsoitto Lightning, on sellainen. 


Brooklynista kotoisin olevat Matt Johnson ja Kim Schifino tekivät todellisen läpimurtonsa vuonna 2009 - Grand-pitkäsoitto oli itsessään ihan ookoo levykäinen, joka esitteli nuoren pariskunnan duunaamassa energisen tarttuvaa indiepoppia. Ei mitään maailmaa mullistavaa musiikkia tiiättehän te, mutta pirteää ja sympaattista. 

Neljännen pitkäsoiton kynnyksellä totean heti ensimmäiseksi, että Matt & Kim ei ole pystynyt uudistumaan yhtään. Tuntuu, että Lightning on edellisten kolmen albumin todella halpa toisinto. Oikeastaan harvoin törmään vahingossakaan enää levyyn, joka kuullostaa näin ideattomalta ja tyhjältä. Energia on tallessa ja soittaminen on teknisesti vakuuttavaa mutta that's all - Lightning on ylivoimaisesti puuduttavinta Matt & Kimiä tähän mennessä.

Matt laulaa lähes koko ajan samalla äänenpainolla - en ole tätä ennen kovinkaan tullut ajatelleeksi, mutta miehen nasaaliääni on ihan hirveä. Löytyy tämän jälkeen takuulla mun viralliselta inhokkilistalta. Biisit on liian geneerisiä - jokaisesta Lightningin kappaleesta huokuu epätoivoinen hittitavoitteilu, ylienergisyys ja mitäänsanomattomat sanoitukset. Overexposed on tästä varoittavin esimerkki, se saa korvat vuotamaan verta. Kokeileminen omalla vastuulla.

Lightning ei paranna Matt & Kimin osakkeita. Se on rehellisesti sanottuna väkisin väännetty pop-levy, jossa ei ole aineksia mihinkään. Alta löytyvä Let's Go oli kuitenkin ihan siedettävä renkutus.



Leave a comment

#216 Play

Kiireetöntä, mutta ei vaivatonta


Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: Kunnolla 2012
Helmeilevimmät biisit:  Why Does My Heart Feel So Bad, Porcelain, Rushing
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus:
8.7


Moby oikealta nimeltään Richard Melville Hall on minulle uusvanha tuttavuus. Muistan vuosituhannentaitteessa vielä MTV:n kulta-aikoina kuinka Mobyn Play levyn singlebiisit, Why Does My Heart Feel So Bad, Porcelain ja Natural Blues soivat toistuvasti kyseisellä kanavalla. Päälimmäisenä minulle toki jäi mieleen pari vuotta myöhemmin vielä silloin enemmän kuuntelussa olleen Eminemin julkiset riidat Mobyn kanssa ja pääsihän Moby osaksi Eminemin ivaa Without Me -biisissä. No kumminkin, löysin Mobyn musiikillisesti vasta tänä vuonna uudelleen ja 1999 julkaistu Play on osoittautunut hyväksi albumiksi - jolla on kumminkin liian monta biisiä.

18-biisiä on paljon, suorastaan massiivinen määrä yhdelle ainoalle levylle, pituuttakin löytyy vähän päälle tunti. Play ei siis todellakaan ole mitenkään helppo levy. Kyseistä asiaa ei myöskän helpota se tosiasia, että Moby on ottanut vaikutteita tai no käytännössä samplannu levylle, niin vanhaa folkkia kuin esimerkiksi gospeliakin. Tämä yhdistettynä ambienttiin houseen ja vaihtoehtoiseen rokkiin tekee levystä kuulijalleen haastavan. Onneksi yleinen soundimaailma on todella chillout ja rauhallinen, joten levy soi kiireettömästi. 
Tästä syystä levy avautuu vasta tarkemmalla kuuntelulla edukseen, kun se muuten jää helposti pelkäksi "ihan kivaksi" -taustamusiikiksi. 

Play alkaa loistavalla neljän biisin rykelmällä, joista etenkin rauhalliset Porcelain ja Why Does My Heart Feel So Bad ovat generensä merkkiteoksia. Toki levyllä on muitakin hyviä biisejä  avausnelikon lisäksi, rauhalliset Natural Blues, Sky Is Broken, The ja Rushing jäävät mieleen. Levyn selvästi heikompaa antia ovatkin "rokkaavammat" biisit bodyrock ja South Side. Ne lähinnä vaan ärsyttävät ja kuulostavat Beckin b-puolien b-puolilta. Myös parit pikkunätit instrumentaalit jäävät monesti vain pelkiksi tylsiksi haahuiluksi, jotka eivät istu kokonaisuuteen kunnolla.

Mobyn läpimurtolevy on kiinnostava, mutta paikoitellen epätasainen. Itse olisin miettinyt levyn biisijärjestystä tarkemmin ja ripotellut levyn mieleenpainuvampia hetkiä enemmän ympäri levyä - sillä nyt levy jää auttamatta liian etupainoiseksi ja kyllästyminen meinaa iskeä useasti  jo ennen levyn puoltaväliä. Monesti palaankin kuuntelemaan levyn alkupuolta joka on paikoitellen erinomainen.

Posted in , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.