Osa historiaa, jota jotkut ehkä kaipaavat nykyhetkeenkin.

Julkaisuvuosi: 1982

Ensikosketus: 2012

Helmeilevimmät biisit: Punainen Planeetta, Laaksossa

Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus

4.9

Teemaviikon perus á la June: maailman huonoin arpaonni ja se ainoa levy, josta en osaa sanoa ennalta yhtään mitään. Kaikeksi pahaksi suomenkielinen populäärimusiikki on aina ollut minulle vaikea pala. Olen opiskellut osani Zen Cafésta, Trio Niskalaukauksesta ja tottakai Apulannasta (muita hurmaavia ysäripumppuja erikseen mainitsematta), ja löytyyhän nykymaailmasta kaikkia ihanuuksia aina Reginasta Pariisiin Kevääseen ja niin päin pois. Silti. Huh.

Tuomari Nurmion tuotanto on paria hittiä lukuun ottamatta minulle täysin tuntematonta vyöhykettä. Yleissivistykseen toki kuuluisi tuntea tämä olennainen osa suomalaisen rockin historiaa. Albumina Punaisen Planeetan sanotaan olevan irtiotto edellisestä, Lasten Mehuhetkestä. Siitä mitään tietämättä totean, että levy on huomattavasti rauhallisempi kuin odotin. Melodiat ja rytmiikka ovat silti vänkiä, hyppelevät välillä vähän sinne ja tänne, mutta ovat samalla levollisia. Soitinten kirjo ja letkeät kompit ovat kotimaisen pubin taustamusiikkia parhaimmillaan. Ne vievät myös havaijipaitojen ja riippumattojen maailmaan, juuri sinne, mihin keskivertosuomalaisen pakettilomabudjetti on riittänyt.

Nurmiolla lyriikat ovat aina olleet suuressa osassa. Ne ovat suoraviivaisia, mutta jostain syystä kuuluvat sataprosenttisesti asiaan. Ne lausutaan kenties vähän lakonisesti - nimenomaan lausutaan, sillä varsinaisesta laulamisen taidonnäytteestä ei monessa biisissä ole kyse - ja jos jokin moderni rock-yhtye hempeilisi samalla tavalla Tokajin viinistä, olisi lopputulos pelkästään korni. Juice Leskisen kanssa samaan ikä- ja musiikkigenreen luettava Tuomari Nurmio ei kuitenkaan aivan yllä edesmenneen legendan tasolle.

Ymmärrän Punaisen Planeetan ja artistin merkityksen etenkin 80-luvun nuorille. Minulle suuntaus on kuitenkin liian kasarisuomirockia sykäyttääkseen edes sillä lyriikkalevelillä. Ensimmäiset kappaleet menevät alas mukisematta, mutta viimeistään sekavanoloisen On Aika Soittaa Sinfoniaa -raidan kohdalla tekee mieli vaihtaa kanavaa. Alkupään kappaleissa sävellystyössä onkin Nurmion lisäksi ollut heilumassa Ahti Marja-aho. Lopulta nämä hivenen harmittomammatkin biisit alkavat toistaa itseään. Syypäitä tähän ovat turhan tasapaksut vokaalit sekä etenkin levyn jälkipään sovitusten sekavuus, joka voi aluksi olla mielenkiintoista, mutta joka lopulta pursuaa herkästi ulos korvista. Kiitos ja kumarrus, sivistyin, mutta en avaa tämän arkun kantta uudelleen.