Archive for tammikuuta 2012

#85 The Stars Are Indifferent to Astronomy


Nada Surfille on helppo hymyillä, vaikka uusin levy onkin edellisiä tuotoksia selvästi vaisumpi


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: When I Was Young, No Snow In the Mountain, The Moon Is Calling
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Levyn huumaavuus
7.5

Rakas Nada Surf.

Tutustuin bändiinne kauan kauan aikaa sitten ja olen ollut uljas faninne jo siitä lähtien, kun kuulin ensimmäistä kertaa O.C.-televisiosarjassa If You Leaven. Monia vuosia olen toivonut, että tulisitte joskus vielä Suomeen pyörähtämään, vetämään hurmoksellisen keikan minun ilokseni. Sitä päivää ei ole valitettavasti vielä näkynyt. Tutustuin juuri vastikään uuteen levyynne, The Stars Are Indifferent to Astronomyyn. Olen odottanut levyä vesi kielellä siitä asti, kun ilmoititte järjestyksessänne jo seitsemännen pitkäsoittonne vihdoin ilmestyvän.

Tällä kertaa mulla on teille tarjolla vähän risuja ruusujen sijaan. Jostain syystä en saa uudesta albumistanne oikein otetta. Onko Matthew sun lyriikkakynä kenties tylsistynyt? Vai eivätkö Ira ja Daniel vain luo tarpeeksi hyvää taustajytää Matthewin äänen tueksi? Mä oon itse sitä mieltä, että te ette vain yritä tarpeeksi. Jotenkin tuntuu, että soitatte ihan puolitehoilla. Teenage Dreams ja Waiting for Something ovat kappaleita, joita en olisi kunnon jurrissakaan kelpuuttanut vanhempien levyjenne kappalekokoonpanoihin. Onneksi sentään When I Was Young ja No Snow On the Mountain ovat hyviä kappaleita, juuri sitä Nada Surfia mitä haluan jatkossakin kuunnella!

Jotenkin tuntuu, että uusi levynne ei tarjoa myöskään oikein mitään uutta. Ootte edelleen se sama Nada Surf, mitä olitte levyllä High/Low (1996). Biisien tarinat ovat edelleen sitä samaa teinidramatiikkaa, mitä ollaan kuultu itse asiassa joka levyllä. En minä tiiä onko se sitten niin huono asia, mutta ootte mun mielestä kuitenkin vähän jämähtäneet mukavuusasteellenne. Neuvoni voisi ehkä olla, että älkää jämähtäkö.

Älkää ottako tätä palautetta pojat kuitenkaan liian negatiivisesti. Odotin uudelta levyltä paljon, ehkä vähän liikaakin. Sanotaanko, että seitsemäs pitkäsoittonne on ihan OK suoritus mutta siltä ei löydy kovinkaan montaa biisiä, mitä voisi kelpuuttaa kokoelmalevylle (joka luultavasti on lähitulevaisuudessa teille ihan ajankohtainen juttu). Mä lupaan kuitenkin pyöritellä tätä levyä aina silloin tällöin soittimessani.

Rakkain terveisin, Juho.


Posted in , , | 1 Comment

#84 Wiidakko

"Tää on kovaa kamaa" - No ei nyt ihan.



Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Laika vs. Lassie, Maailmanloppu, Hitaat, Odessa
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
7.0


Wiidakon vuonna 2008 julkaistu Asiat joita et voi koskaan saavuttaa, toimi ja toimii edelleen itselleni yllättävän hyvin, levy sisälsi monia hyviä biisejä, etenkin Äänet oli komea tanssittava indie-rock kappale, joita harvoin kuulee, etenkin suomenkielisenä ja vaikka olikin paikoin epätasainen, silti siitä jäi positiivinen maku. Itseasiassa tutustuin wiidakkoon jo joskus vuonna 2005 ja löytyyhän hyllystä joku bändin vanha demo-ep:kin. No, Wiidakko palasi 3 vuoden levytyshiljaisuuden jälkeen julkaisemalla viime marraskuussa omaa nimeään kantavan kolmannen levynsä, jolla on hetkensä, mutta ei valitettavasti yllä Asiat joita et voi koskaan saavuttaa tasolle.

Levyllä ensimmäisenä, tai no muutenkin Wiidakkoa kuunnellessa ensimmäisenä nousee esille Markus Kujavan persoonallinen lauluääni, sekä lyriikat, jotka jakavat monen mielipiteen. Itse olen Markuksen ääneen tottunut ja tällä levyllä se ei ärsytä oikeastaan ollenkaan, mutta lyriikat nousevat yhdeksi levyn kompastuskiveksi. Välillä ne toimivat ja löytyy yksittäisiä hauskalla tavalla nokkelia oivalluksia, mutta välillä voi vaan ihmetellä, mitä Markus on miettinyt lyriikoita kirjoittaessaan. Esimerkiksi jo todella hölmösti nimetyn Kovaa Kamaa biisin "Tää on kovaa kamaa" -laini hämmentää. vaikka itse biisi sisältääkin kliseisyydessään yhden levyn parhaimmista kertosäkeistä, toisaalta taas Hitaat biisin hauska tarina epävarmasta teinipojasta, etsimässä tanssiseuraa hitaisiin tutkiskellessaan samalla ympäristöä ja itseään "katsekontakti on kuin oppikirjasta." Harmittavasti kyseisen biisin pilaa liikaa toistoa sisältävä kertosäe, jonka rytmi kyllä pistää tanssittamaan.

Lyriikoiden lisäksi nousee toinen kompastuskivi, vaikka jätkät soittavatkin hyvin ja levy on muutenkin todella hyvän kuuloinen soundeiltaan, on moni sovitus ihmeellinen. Muuten erittäin koukuttava Maailmanloppu olisi muuten loistava biisi, mutta miksi Wiidakon pojat eivät ole malttaneet tehdä kunnon bridgeä kertosäkeeseen vaan se läväytetään ilmoille tyhjästä, etenkin kun kertosäe on fiilikseltään erilainen kuin muu biisi, mutta biisi on silti mielestäni hyvä, mutta pienellä miettimisellä ja vaivalla siitä olisi saanut erinomaisen. 

Löytyy levyltä toki hyviäkin puolia kaksi ekaa biisiä toimivat erinomaisesti ja etenkin Laika vs. Lassien kertosäkeessän on tarvittavaa potkua. Myös levyn pisin biisi Antaa Siltojen Palaa kasvaa hienosti kliimaksiinsa. Seis Seis Seis biisissä on hauska punk-piireissä enemmän käytetty chantti kertosäkeessä ja levyn päättävän Nopesti Nyt biisin lyhyt loppurevittely on mukavaa kuunneltavaa ja tuo esille levyn mainiot saundit. 

Wiidakko ei epäonnistu uudella levyllään, mutta pienellä hienomisella tästä olisi saanut hyvän levyn ja jos jätkät tekisivät musiikkinsa englanniksi antaisi se anteeksi lyriikoiden ajoittaista hölmöyttä, toisaalta se veisi osan pois bändin tietynlaisesta omaperäisyydestä tehdä tämmöistä tanssittavaa vaihtoehtoista rokkia suomeksi, jota kuullaan yleensä lähinnä britteinsaarien suunnalla. Kuten levyn oikeasti tyylikkäästä kansikuvasta voi jotenkin päätellä.

Posted in , , , , | Leave a comment

#83 My Aim Is True

Ei aivan kaimansa veroinen kuningas, mutta eipä ainakaan tukehtunut voileipään.


Julkaisuvuosi: 1977
Ensikosketus: Pari viikkoa sitten
Helmeilevimmät biisit: Welcome To The Working Week, Blame It On Cain, Alison, Less Than Zero 
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
7.9


Teemavuosi 1977 loppuu täydellisesti, kun viimeinenkin levy on Briteistä. Loistavaa!

Sain jälleen Juhon valinnan arvioitavaksi ja kiitos ylemmille tahoille siitä, että kyseessä ei ole teemavuotemme oma Limp Bizkit, vaikka Costellon nykyinen Pori Jazz-lässyily ei kovin positiivisia viboja nosta. Onneksi Rock Band sivisti minua pari vuotta sitten Pump It Upin verran ja opetti, että kuninkaan kaima on joskus ollut muutakin kuin picnic-muusikko.

My Aim Is True ei kumminkaan ollut aivan sitä kulmikasta new wave/post-rockia, mitä Pump It Upin myötä odotin. Levy tuo jostain ihmeen syystä todella paljon Springsteenin ja alkuaikojen E-Street Bandin mieleen. Biisit ovat rakenteiltaan ja melodioiltaan todella simppeleitä, joten pub rock-genretyksen ymmärtää hyvin. Groovea ja rytmiä löytyy myös roppakaupalla ja jalka vipattaa lähes poikkeuksetta jokaisen kappaleen kohdalla.

Vaikka biisit ovat simppeleitä, niin My Aim Is Truelta ei ole yksipuolinen levy. Levy rockaa välillä hyvinkin suoraviivaisesti, välillä biisit suorastaan pakottavat tanssimaan kulmikkuudellaan ja Alisonissa herkistytään oikein kunnolla. Reilu puolituntinen levy ei pääse tylsistyttämään kertaakaan, mikä on rock-levylle aina suuri etu.

Vaikka suuresti nautinkin Elvis Costellon debyyttilevystä ja voin allekirjoittaa sen kanonisoidun klassikkostatuksen, niin omiin korviini levy kaipaisi särmää ja persoonallisuutta. Nyt kappaleet eivät jätä kovin pysyviä muistikuvia, eikä se inspiroi samalla tavalla kuin saman vuoden punk-debytantit. Tästä huolimatta iloisen yllättävä uusi tuttavuus, johon jatkan tutustumista teemaviikonkin jälkeen. Kiitos Juho!

Posted in , , | 1 Comment

#82 Pink Flag

Raikasta punk-eskapismia - myös heille, jotka vierastavat suoraa huutoa.


Julkaisuvuosi: 1977
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Lowdown, Pink Flag, Mr Suit, Champs
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
6.4
 
Huonosta arpaonnestani kielii se, että sain jälleen kerran setistä sen ainoan levyn, josta minulla ei ollut mitään hajua etukäteen. Enkä ihmettele, sillä pienistä aiheeseen liittyvistä elementeistä huolimatta en ole koskaan ollut oikein punk-ihmisiä. Pink Flag on kuitenkin aikojen saatossa muodostunut klassikoksi, jonka kuunteleminen edes kerran elämässä kuulunee yleiseen popkulttuurisivistykseen.

Brittibändi Wiren debyytillä punkia huutavat raa'at riffit, useat alle minuutin pituiset kappaleet sekä Colin Newmanin tarkoituksella konstailematon, uhoava ja pikemminkin puhetta kuin säveliä muistuttava laulutapa (jonka sanoista ei juuri saa selvää, toim.huom.). Levy kuitenkin alkaa yllättävän rauhallisesti Reutersilla. Mihinkään Sex Pistols -nujakointiin ei muutenkaan päädytä missään vaiheessa, vaikka virtuaalisia energiajuomia onkin ajoittain nautittu. Se onkin etu - yhtye ei yritä kiihottaa kansaa, vaan keskittyy musiikin tarjoilemiseen. Pop-ainekset pitävät kokonaisuuden tarpeeksi kevyenä niin, että tavallinenkin pulliainen saa siitä jotain irti.

Pink Flag on enemmän kuin osiensa summa. Reilun puolen tunnin keston aikana käydään läpi tunteita laidasta laitaan, hankkiudutaan vaikeuksiin ja luovitaan niistä ulos. Esimerkiksi nimibiisi muistuttaa flegmaattisuudellaan ja surinallaan enemmän 90-luvun vaihteen kitaravetoista räminää kuin raivokasta punkia. Tämä käy varsin hyvin minulle. Vaikka albumi ei missään nimessä ollut isku vasten kasvoja tai vastenmielinen, on se kuitenkin sellainen, johon tuskin tulee palattua ihan heti.

 

Posted in , , , , , , | 4 Comments

#81 The Clash

"Et taida tietää, mitä Britannias tapahtu"


Julkaisuvuosi: 1977
Ensikosketus: 2000 (?)
Helmeilevimmät biisit: Remote Control, I’m so Bored with the U.S.A., Career Opportunities
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
 
Levyn huumaavuus
9,6

Viime viikolla nimitin vuotta 1977 punkin suureksi vuodeksi, joten on vähintäänkin kohtuullista, että pääsemme teemaviikollamme vihdoin punkin pariin. Kiitoksia Laurille levyvalinnasta.

En ole kuunnellut The Clashin debyyttiä pariin vuoteen, mutta äskettäin kuunnellessa jo Janie Jonesin ensisekuntien rumpaloinnit saivat hymyilemään. Nuoruuteni suosikkilevy toimii vieläkin! Hymyilystä pääsemmekin sujuvasti pieneen tunnustukseen: kuuntelen punkia jotenkin väärin. The Clashin debyytti on täynnä turhautumista ja vihaa, mutta minä vain hymyilen. Hymyilen, koska levyllä on 13 tarttuvaa, energistä, laulattavaa ja riehakasta biisiä (13 siksi, ettei What’s My Name ole muiden biisien tasoa). Olen elämäni aikana kuunnellut punk-levyn jos toisenkin, ja monilla niistä, niillä hyvillä, on suunnilleen sama vaikutus kuin The Clashin ekalla levyllä. Vihan ilmaisemista musiikin keinoin olen hätäisesti käsitellyt aiemminkin, mutta tiivistetään vaikka näin: kuulemastani musiikista tunnistan energisyyden ja tunteiden kipinöinnin, mutta vihaa en rekisteröi.

Aiemmin jo totesin, että The Clashin eka on yksi suosikkilevyistäni, mutta hirvittävän vaikea siitä on kirjoittaa, koska jokainen on sen kuitenkin jo kuullut. Sen sijaan pieni lukuvinkki: Pat Gilbertin The Clash – Lontoo liekeissä on mainio teos, jonka ainakin oululaiset saavat Suomalaisesta kirjakaupasta remonttialen vuoksi halvalla.

Lopuksi lienee paikallaan huomauttaa, että minulla on levystä brittipainos. Jenkkiversiolta jätettiin muutama biisi pois ja tilalle puskettiin debyytin jälkeisiä sinkkuja sun muuta. Sitä ei voi kuunnella esimerkiksi siksi, ettei Remote Conrolin loputtua tulekaan I’m so Bored with U.S.A:n kitaraintro kuten ehdottomasti pitäisi.



Posted in , , | 1 Comment

#80 Low

Levy, joka tartuttaa helposti Bowie-hurmoksen lisäksi Eno-kärpäsen kylvämän ambient-kuumeen




Julkaisuvuosi: 1977
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Sound and Vision, A New Career In A New Town, Weeping Wall
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
8,0

En ole mikään suuri David Bowie-fani. Itse asiassa levyhyllystä löytyy vain Space Oddity ja joskus satunnaisesti soittelen kitaralla Suffragette Cityn kitarariffiä. En ole ikinä tutustunut miehen tuotantoon kuin hittikappaleiden muodossa ja siitä voinette päätellä, ettei Low ole minulle millään mittapuulla tuttu albumi. Tutustuminen Bowieen tuotantoon on itse asiassa pitänyt aloittaa monta kertaa - jostain syystä se on aina vain "jäänyt" tai sitten en ole vain jaksanut paneutua. Tällä kertaa oli kuitenkin pakko, kun teemaviikkoarpajaisissa minulle sattui tämä kummajainen vuodelta 1977.

Low sijoittuu siihen ajanjaksoon, jolloin 70-luvulla David Bowie alkoi vihdoin päästä eroon kokaiiniriippuvuudestaan. Avuksi levyntekoon hommattiin ambient-musiikin todellinen ihmelapsi, Brian Eno. Brian Enon panos levyllä onkin kuultavissa erittäin selvästi, toisiinsa sulautuvat instrumentaalipätkät sitovat lopulta levyn erittäin kompaktiksi kokonaisuudeksi. Berliinin muurista kertova Weeping Wall on loistava esimerkki Brian Enon ja David Bowien musiikillisesta nerokkuudesta - instrumentaalikappale, johon taisin ihan oikeasti rakastua.


Jos Lowta alkaa vertailemaan esimerkiksi Space Oddityyn, ovat ne ihan eri plaanetoilta. Minun oli vaikea edes aluksi tunnistaa albumia Bowien käsialaksi, folkahtavampaa ja rockaavampaa Space Odditya aiemmin kuunneltuani. Low uhkuu (varsinkin loppupuolen kappaleissaan) melankoliaa, surullisuutta ja hypnoottisuutta. Laulua on loppuenlopuksi käytetty hyvin hillitysti. Laulun vähäisyyttä taas on korvattu mitä erikoisemmilla soittimilla, kuten ksylofonilla, saksofonilla ja vibrafonilla. Myös syntikat ovat levyllä hyvin vahvasti läsnä.


Low oikeastaan todistaa vain sen, kuinka kameleonttimainen muusikko David Bowie loppuen lopuksi on - levyltä voi löytää sellaisia musiikkimaisemia, joita et Starmanin, Heroesin ja muiden radiohittien lisäksi voinut David Bowielta koskaan uskoa tulleen ulos. Levyn nautinnollisin hetki, kolmeminuuttinen A New Career In A New Town on kuunneltavissa alhaalta.







Posted in , , | Leave a comment

#79 News Of The World

We Are The Champions ja We Will Rock You, mutta nouseeko joku muukin biisi kokonaisuudesta esiin?





Julkaisuvuosi: 1977
Ensikosketus: 90-luvun alku/2012
Helmeilevimmät biisit: We WIll Rock You, We Are The Champions, FIght From Inside



Levyn huumaavuus
6.8



Jälleen on teemaviikon aika ja tällä viikolla on teemana jostain syystä vuosi 1977, en edes tiedä millä perusteella tämä valittiin, mutta perinteisesti jokainen meistä otti yhden vuonna -77 julkaistun levyn, jotka sitten arvottiin meidän kaikkien kesken ja itselleni osui kohdalle Queenin News Of The World.

News Of The World alkaakin todella nostalgisella biisikaksolla, We Will Rock You ja We Are The Champions eivät esittelyjä kaipaa ja muistan itsekin laulelleeni jo alle kouluikäisenä näiden biisien tahtiin ja muistankin varsin hyvin, kun kailotin We Will Rock You:ta sanoilla We Will Fuck You, no sain kuulla tästä isosiskoiltani ja onhan toi jälkeenpäin ajateltuna aika hauskakin moka. We Are The Championsin oon aina yhdistänyt jääkiekkoon ja pokaalien nostamiseen eikä se mielikuva haihdu vieläkään, kun kyseistä kappaletta kuuntelen, niin nostalgista ja tulee 90-luvun puoliväli mieleen varsin hyvin ja tästä syystä levy saa jo näiden kahden biisin perusteella todella paljon nostalgiapisteitä, harmi vaan ettei levyn mikään muu biisi yllä lähellekään aloituskaksikon tasoa.

Levyllä on se ongelma, että monet biisit Queen on tehnyt jo paljon paremmin, otetaan esimerkiksi kuusiminuuttinen glam/proge-rock paahto It's Late on äärettömän tylsä, kun verrataan vaikka Bohemian Rhapsodyn nerokkuuteen on toki epäreilua verrata biisejä queenin muuhun tuotantoon, mutta sitä tekee väkisinkin, vaikka levyä ja biisejä pitäisi ajatella omana itsenäisenä kokonaisuutena.

Onhan levyllä toki hetkensä, periaatteessa mikään biisi ei ole huono ja groovaava Fight From The Insidea kuuntelee mielellään enemmänkin yhdessä Brian Mayn kitaroinnin kanssa ja eihän Mercuryn laulua ja tulkintaa tarvitse erikseen edes mainita,  mutta Queenin mittapuussa moni biisi on vaan perus rokkia eikä sen enempää, etenkin akustinen Who Needs You jättää kylmäksi.

Summasurrarum. News Of The World ei ole huono levy, mutta ei myöskään mikään loistava merkkipaalu queenin uralla, sillä levyn taso laskee tasaisesti nostalgisen avausbiisi kaksikon jälkeen, jos tämän levyn olisi kuullut tuoreena vuonna -77 ilman nostalgia-arvoa voisi arvosana olla parempi, kun avauskaksikko ei hallitsisi niin paljon levykokonaisuutta.

Posted in , , , , , | Leave a comment

#78 Rio Grande Blood

Kun Al Jourgensen Bushille suuttui, industrialinsa thrashiksi muutti ja politiikan lopullisesti musiikkiinsa upotti.



Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: Rio Grande Blood, Señor Peligro, LiesLiesLies, Ass Clown
Löytyykö levyhyllystä: Aivan varmasti olen tämän ostanut, joten sinä jolla levyni on, palauta se!




Levyn huumaavuus
8.2


Ministry näytti vielä 2000-luvun alussa hiipuvan jäähdytteleväksi industrial-metallin legendaksi, jolla ei olisi enää yhtään mitään annettavaa. Kuin puskista vuonna 2004 Jourgensen synnytti maailmaan Houses of The Molen, jolla mies purki järkyttävällä aggressiolla patoumansa George W. Bushia kohtaan. Taustalla häämöttivät Yhdysvaltojen tulevat presidentinvaalit, joissa Bush sai kuin sainkin jatkokauden. Tästä suivaantuneena Jourgensen lisäsi vettä myllyynsä ja kahta vuotta myöhemmin saimme Rio Grande Bloodin.

Jos kannesta ei jo selviä pelin henki, niin ensikappaleen taitavasti sämplätty Bushin puheintro selventää levyn teeman heti kättelyssä.

"I've adopted sophisticated terrorist tactics
And I'm a dangerous, dangerous man
With dangerous, dangerous weapons
I want to drain the coal resources in America
And foreign sources of crude oil.
I'm a weapon of mass destruction
And I'm a brutal dictator
And I'm evil"

Tästä alkaa hengästyttävä paahtaminen, missä hienovarainen argumentointi on kirosana. Jourgensen käy yhtyeineen Bushin päälle maailmanlopun armeijan voimilla. Kaikki aseet ovat käytössä ja kaupan päälle yhtyeen keulakuva paasaa kuin hapoissa oleva tuomiopäivän profeetta. Tätä ryhmää on jokaisen syytä pelätä.

Vaikka Ministry on tällä levyllä vihaisempi ja kaahavampi kuin koskaan, niin pelkäksi paahtamiseksi ei levy ole jäänyt. Prongin keulakuvana tunnettu kitaristi Tommy Victor pystyy loihtimaan myös muitakin kuin geneerisiä thrash- tai paalutusriffejä. Paahtoa ollaan myös elävöitetty satunnaisilla industrialmaisilla konekikoilla, jotka pitävät kuulijan valppaana.

Lopussa Jourgensen väläyttelee industrialia enemmänkin. Dead Kennedys-legenda Jello Biafran vierailun siivittämä Ass Clown toimii pohjustuksena levyn päättävälle lähi-idästä vaikutteita ottaneelle Khyber Passille, jolle Liz Constantinen hoilaukset luovat omanlaisensa tunnelman, joka synkkyydestään huolimatta on jopa vapauttava.

Vaikka Houses of The Mole jo osoitti Ministryn pystyvän säväyttämään vielä 2000-luvulla, niin Rio Grande Bloodin äkäisyys vie levyistä kaikista pisimmän korren. Yhtyeen viimeisin levy, Bush-trilogian lopettanut The Last Sucker oli jo huomattavasti rauhallisempi levy. Sanomaltaan toki ei.

The Last Suckerin piti jäädä yhtyeen viimeiseksi levyksi, mutta comeback tulee jo tänä vuonna. Levy on tulossa kevääseen mennessä ja nähdäänpä yhtye Tuskassakin kesällä esiintymässä. Tervetuloa takaisin, tosin comeback-single jättää kylmäksi kuin alasajettu tehdas.

Posted in , , , , , | 2 Comments

#77 Backstreet Boys

Jam on 'cause Backstreet's got it.......joo ei.


Julkaisuvuosi: 1996
Ensikosketus: 1996
Helmeilevimmät biisit: Nobody But You
Löytyykö levyhyllystä: Ei enää (kai. toivottavasti.)

Levyn huumaavuus
1.2


Palaan jälleen kerran vuosien taa, sillä halusin kerrankin ruotia jotain, mitä ei tässä maailmankaikkeudessa kestä ihan tosissaan kuunnella. Oli aika, jolloin Backstreet Boysin debyyttilevy oikeasti löytyi hyllystäni. Jostain käsittämättömästä syystä olin myös suunnattoman ihastunut bändin nuorimpaan, siihen blondiin. Tiedättehän, 13-vuotiaan päässä ei välttämättä pyöri aina niitä kaikista fiksuimpia ajatuksia.

1990-luku oli poika- ja tyttöbändien kulta-aikaa, sitä ei voi kiistää. Osa yhtyeistä syntyi kuin itsekseen, osa, kuten Bäkkärit, kasattiin tuottajan toimesta. Bändien joukosta löytyi muutamia helmiäkin ja useimmilla on (ainakin meille fanitytöille) suuri nostalgia-arvo. Mutta siihen se sitten jääkin. Popissa, tanssimusiikissa tai syntikoissa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta ysärillä  ne saatiin kuulostamaan liian usein halvoilta, bassoista ei oltu kuultukaan ja tietynlainen boost puuttui kokonaan. Käteen jää kasa järkyttävää, tuotettua huttua, joka valuu läpi sormien ja jättää jälkeensä vain kylmiä väreitä - eikä mitenkään hyvällä tavalla.

Jopa BSB'ltä löytyy huomattavasti parempia biisejä kuin yksikään bändin nimeä kantavan esikoislevyn raidoista. Helmeilevä-titteliä ei ansaitse niistä mikään, mutta pakkovalinnan edessä levyn viimeinen raita Nobody But You saa niin sanotun parhaimman palkinnon, ihan vaan alun hauskan bas...syntikkailoittelunsa vuoksi. Get Down oli muinoin kovaa kamaa, ja suosittelen katsomaan videon alta - pätkä on ehkä järkyttävin aikansa tuotos ikinä. I'll Never Break Your Heart onnistuu olemaan jopa Take Thatin Babea imelämpi veto, joka ei herätä minkäänlaisia sympatiapisteitä vaan ainoastaan huvittaa. Turhimpia lienevät silti Just To Be Close To You sekä Darlin', argh. Kuuntelin levyn kertaalleen läpi tätä blogijuttua varten (tai siis yritin... lopuksi oli pakko skipata biisejä) ja voin sanoa, että jokainen sekunti riipi korvia ja sydäntä verille.

Kuten sanoin, kaikki poikabändit tai heidän tuotoksensa eivät ole pahasta. East17 saa edelleen herkäksi, samoin Bäkkäreiden Incomplete (älkää edes kysykö). Laadukkaan, kuunneltavan musiikin kanssa tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Backstreet Boys -lätyn pisteet tulevat vain ja ainoastaan nostalgiasta, jota kestää tässä muodossa balttiarallaa kerran kymmenessä vuodessa, jos on ihan pakko. Niin, ja siitä, että osaan kaikki biisit ulkoa. Krhm.



Posted in , , , , | 4 Comments

#76 Jatsin syvin olemus

"Mutta en ole katkera lainkaan, vaikka luulet niin. En ole katkera lainkaan, koska uskon Biitleksiin."


Julkaisuvuosi: 1977
Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: Jaana S., Uskon Biitleksiin, Stop Shake Honey Go
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
9,2
 
Parikymppisen Kari Peitsamon ensimmäinen levy, Jatsin syvin olemus, ilmeistyi vuonna 1977, punkin suurena vuotena. Perinteistä rock’n’rollia, The Beatlesia ja CCR:ää yhdistellyt musiikki ei kuulosta lainkaan Never Mind the Bollocksilta, mutta jotakin kovin punkhenkistä Peitsamon debyyttilevyn yksinkertaisuudessa on: jokainen saa tehdä biisejä soittotaidosta riippumatta ja sanoituksissa voi käsitellä sitä, minkä tärkeäksi kokee. Lisäksi Jatsin syvin olemus -levyn biisit kestävät sen aikaa, kuin hyvällä punkbiisillä on tapana kestää – reilun minuutin, joskus kaksi, mutta ei milloinkaan yli kolmea minuuttia. Tällä tahdilla 20 biisin levy onkin ohi reilussa puolessa tunnissa.

Peitsamon tunnetuin biisi on epäilemättä Jatsin syvin olemus -levyn avaava Kauppaopiston naiset. Kuten niin monet hitit, myös Kauppaopiston naiset on radioasemilla soitettu hengettömäksi moneen kertaan. Onneksi Kauppaopiston naisia seuraava biisiviisikko (Soft Ice, Jaana S., Uskon Biitleksiin, Miss Universum ja Stop Shake Honey Go) onkin jo levyn ehdotonta parhaimmistoa. Ihan jokainen kitaran kanssa peuhaava ei saa debyytilleen moista värisuoraa kasattua. Levyn huippukohdat on helppo löytää, mutta muidenkin biisien laatu jopa hämmentävän hyvä. Ja vaikka seassa onkin huonompi biisi tai pari, ne ovat ohi alle kahden minuutin. Ja se sanoitukset! Harva parikymppinen kykenee kirjoittamaan mietteitään ja arjen havaintojaan biisien teksteiksi siten, että sanoitukset ovat sekä hauskoja, rehellisiä, fiksuja että sympaattisia.

Parasta Peitsamon esikoislevyssä on se, että sitä kuunnellessa tulee välittömästi hyvälle tuulelle. Tässä mielessä se muistuttaa kovasti aiemmin käsittelemääni Karkkiautomaattia tai ensilevyn aikaista TV-resistoria, vaikka musiikillisia yhtäläisyyksiä ei juuri olekaan. 
 
Youtubessa ei ole yhtäkään edustavaa videota tähän upotettavaksi, mutta Spotifyssa Jatsin syvin olemus on kokonaisuudessaan. Suuret suositukset.

Niin ja se Jatsin syvin olemus? ”Se on tuntematon.”

Posted in , | Leave a comment

#75 A Flash Flood of Colour


Kolmannella levyllään Iso-Britannian vauhdikkain livebändi tekee vihdoin sen mitä heiltä odotettiinkin - järkevän levykokonaisuuden



Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Arguing With Thermometers, Pack of Thieves, Search Party ja Hello Tyrannosaurus, Meet Tyrannicide
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä (nimmareilla varustettuna)



Levyn huumaavuus
8,4



Vuoden 2010 Ankkarockissa jouduin tekemään kovia valintoja. Lauantaina kävin heilumassa festareilla ja katsastamassa muun muassa Editorsin mutta tuleva sunnuntai-päivän ohjelma ei houkutellut minua muuten kuin Enter Shikarin osin. Lapista ku matkaan lähdin, niin päätin priorisoida ja jättää kokonaan sunnuntain väliin. Ei olisi kannattanut, Enter Shikarin Suomen keikka oli huhujen mukaan erinomainen.


Noh huhupuheista siirrymme kyseessä olevan bändin uusimman tuotoksen tarkasteluun. A Flash  Flood of Colour on yhtyeen kolmas levy ja samalla blogimme ensimmäinen tarkasteluun päässyt tänvuotinen levy. Eikä Enter Shikari avaa peliä todellakaan yhtään huonosti. A Flash Flood of Colouria voisi monilta osin kutsua kasvulevyksi. Bändi on onnistunut vihdoin järkevöittämään poukkoilevaa soundiaan ja levykokonaisuus ei ole yhtään hajanainen (ekalla ja tokalla levyllä se oli ylivoimasesti suurin heikkous). Levyllä on 11 jämäkkää biisiä ja ne tukevat toinen toistaan erinomaisesti.


Bändin soundimaailma on hyvin erikoinen. Enter Shikari yhdistelee musiikissaan kaikkea mahdollista. Se on kunnon soundien sekamelska. Mukana on kaikkea core-elementeistä teknoon ja tranceen. Kyseessä on resepti, joka toimii oikeastaan vain hyvin taitavissa käsissä. Tähän kun lisätään vielä Rou Reynoldsin teinimäinen ääni ja karjumiset, voi se monille olla jo vähän liikaa. Siinä onkin Enter Shikarin suurin koitinkivi - samalla kun se kuullostaa syntisen loistavalta, on se myös sekamelskaisen soundinsa ja örinöidensä ansiosta liian kova pala purtavaksi monelle kuuntelijalle.

Minulle se ei ole kuitenkaan ollenkaan liikaa. Muun muassa särmikäs Pack of Thieves ja häkellyttävän omaperäinen Hello Tyrannosaurus, Meet Tyrannicide luovat uskoa siihen, että bändi iskee tulevaisuudessakin lujaa. A Flash Flood of Colour oli ennakkoon itselleni yksi alkuvuoden odotetuimmista julkaisuista ja se täyttää odotukset lähes täydellisesti. Okei sanottakoon vielä, että öriseminen ei ole millään mittapuulla kaunista kuunneltavaa mutta Enter Shikarin kohdalla sen voi kuitenkin antaa anteeksi.

Enter Shikarin toista Suomen keikkaa odotellessa..


Posted in , , , | Leave a comment

#74 Neon Golden

Kaunista ja haurasta indietronicaa, josta löytyy silti soundillista särmää



Julkaisuvuosi: 2002
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Pick Up The Phone, This Room, Solitaire, One With The Freaks, Conseguence

Levyn huumaavuus
9,0




Luetelkaa hyviä Saksalaisia bändejä. Niinpä, eihän niitä kovin monta ole, mutta tästä Scooterin, Rammsteinin ja Scorpionsin kotimaasta löytyy hyvääkin musiikkia, kuten The Notwistin vuonna 2002 julkaistu Neon Golden.

The Notwist on perustettu jo vuonna 1989 ja ekat levyt olivat oikeastaan punkkia ja varhaista post-hardcorea. Niinpä onkin mukava huomata kuinka huomattavasti bändi on kasvanut vuosien varrella musiikillisesti ja saivat tehtyä yhden vuoden 2002 parhaimmista albumikokonaisuuksista, vai voiko levy olla huono josta löytyy yksi ainoa vähän heikompi raita, joka ei sekään ole huono.

Tyyli johon suuntaan Notwist on kasvanut menee varmaan elektronisen indie-rockin alle, tosin vaikeaa ja turhaahan tämän tapaisen musiikin lokeroiminen on. No, Last.fm:stä bändin kohdalta löytyvät tagit mm. indie, electronic ja indietronica, tyydyn siihen.

Itse biiseistä itselleni iski heti kättelyssä Pick Up The Phone, ennen varrottiin rakkaan/tärkeän ihmisen soittoa istumalla lankapuhelimen vieressä, se on ollu varmasti välillä hankalaa, mutta eihän ennen ihmiset voineet ajatella kännyköitä, koska eihän niitä ollut. Yksinkertaisesta aiheesta saatu tehtyä myös yksinkertainen, mutta toisaalta myös sen takia todella hyvin toimiva biisi. 

Muita huippukohtia levyllä on vahvalla bassolinjalla kuleka This Room sekä viuluja ja särkyvän nykiviä elektrobiittejä yhdistävä Solitaire, sekä levyn päättävä kaunis ja jollakin tavalla koskettava Consequense. Niin se raita, joka ei mielestäni yllä muiden biisien tasolle on levyn nimikkobiisi, joka toisaalta kasvaa alun akustisesta leirinuotiomusiikista minimaalisen psykedeeliseen elektrojumitukseen, mutta on tylsä ja biisi tuleekin skipattua välillä.

The Notwist todistaa, että kyllä saksalaisetkin osaavat tehdä kaunista musiikkia niin tahtoessaan. On mukava huomata miten bändit voivat kehittyä musiikillisesti täysin erilaiseen suuntaan ja vielä onnistuen siinä harvinaisen hyvin, kuulostamatta kuitenkaan tekotaiteelliselta vaan bändin soundi on kehittynyt luontevasti nykyiseen muotoonsa 90-luvun alun punkista.


Posted in , , , , | Leave a comment

#73 Peep

Hengästyttävää funkrockia ei suositella kuunneltavaksi krapulassa. 


Julkaisuvuosi: 1996
Ensikosketus: 1996
Helmeilevimmät biisit: Fool, Frog, Myself, Life 705
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä.



Levyn huumaavuus:
8.1


Ensimmäisen ostamansa levyn muisteleminen aiheuttaa harmaita hiuksia. Rasmuksen Peep ei varmasti ole se ensimmäinen, mutta ensimmäisiin CD-formaatissa itse ostamiini albumeihin se lukeutuu taatusti. Ysäriteknon ja perinteisen rockin jälkeen grunge ja britpop toivat kaivattua vaihtelua musiikkiarsenaaliin, ja siinä samassa Rasmuksen omintakeinen soundi täytti viimeisen tyhjyyttään ammottavan kolon.

Levyn avaava lapsen 'hello' kertoo heti jotain siitä leikkisästä suhtautumisesta, joka kantaa koko lätyn läpi. Ensimmäinen biisi on Ghostbusters, loistava versiointi 1980-luvun kulttielokuvan tunnarista. Samalla se edustaa Peepin perusrockeinta antia. Muutkin raidat funkaavat lujaa: bassot bouncaavat, laulu- ja riimittelyosuudet vedetään varsin vikkelällä tahdilla ja torvisektio erottaa musiikin muusta kaltaisestaan. Asennetta ei säästellä hetken vertaa. Hengästyttävin kaikista on DIY-meiningillä tehtynä videonakin löytyvä Funky Jam, joka edustaa - jälleen kerran - täydellisesti seitsemännen luokan fiiliksiä ja tuo edesmenneen Jyrki-ohjelman kuvan verkkokalvoille. Tai vaihtoehtoisesti kuvan Laurista hengittämässä paperipussiin Kouvolan Tykkimäen keikalla, kiitos hillittömän laulutahdin aiheuttaman hyperventiloimisen.

Rage Against The Machine -tyyppisen mättöilyn joukosta löytyy kuitenkin myös jotain hivenen tunnelmallisempaa - tai pitäisikö sanoa passiivista aggressiota. Life 705 erottuu joukosta, sillä se ei yritäkään olla upbeat tai helisevä. Myself taas vie kuuntelijan suoraan identiteettiongelmien keskelle, vaikkei varsinaisesti herkkyydellä leikittelekään - kiitettävä samaistumiskohde teini-ikäiselle siis. Ja täytyy muistaa, että Peepin ilmestyessä Rasmus koostui itsekin teini-ikäisistä kolleista.

Bändin debyytti ja kaksi sen jälkeistä albumia (Playboys, Hellofatester) soivat tiheästi mankkani CD-pesässä, mutta the-etuliitteen myötä kiinnostus Rasmusta kohtaan lopahti. Musiikkityyli on tullut pitkän matkan hivenen raa'asta poprockista kliinisemmille ja tummemmille vesille, ja vaikka normaalisti synkkyys ajaisi pirteyden yli kun musiikista puhutaan, Rasmukselle se ei sovi. Minun Rasmukseni tulee aina olemaan yhtä kuin Frog, Myself, Blue, Sophia tai Liquid - ei mustaa öljyä itkevä Lauri tai edes sinänsä kauniit jousisovitukset. Peep on edelleen menevä aikansa taidonnäyte ja oikeanlaisiin tilanteisiin erinomaisesti soveltuva. Mutta kun kärsii vuosisadan krapulasta, suosittelen jotain hivenen rauhallisempaa.


Posted in , , , , , , | Leave a comment

#72 Romeo ja Julia

Joskus sitä tekee elämässään virheitä.

Julkaisuvuosi: 1995
Ensikosketus: 1995
Helmeilevimmät biisit: Ristinolla (jos on mielenhäiriössä)
Löytyykö levyhyllystä: Löytyy, mutta ei levyhyllystä

Levyn huumaavuus
1.0

Kun kovasti nyt puhutaan suomalaisen kitaramusiikin uudesta noususta ja kansainvälisen menestyksen potentiaalista sillä periaatteella, että yhtyeet eivät enää jää missään määrin ulkomaisten verrokkiensa jalkoihin, niin ei suinkaan unohdeta yhtä genreä ja vuosikymmentä, mihin käyvät samat määreet: 90-luku ja eurotekno!

Movetronin Romeo ja Julia-levyn PLATINAPAINOS ei tarkalleen ottaen ollut ensimmäinen levyni, mutta se oli ensimmäinen, johon tietoisesti käytin omaa rahaani. Olimme juuri saaneet cd-soittimen pitkän vinkumiseni jälkeen ja sukulaiselta lahjaksi saamani Scatman Johnin levy tarvitsi kaverin. Koska olin seitsemänvuotias ja muistin levykaupassa, että Movetron oli sillä hetkellä Suomen virallisen albumilistan ykkönen, niin toki yhtyeen levy lähti matkaani. Olihan ykköspaikan levyssä oma hohtonsa.

Muistan lapsena tykänneeni levystä kovastikin, koska se oli jotain aivan uutta omiin korviini. Perheessäni kun kuunneltiin paljon Suomirockia ja iskelmää, joten synteettinen ja tasaisella biitillä eteenpäin jyskäävä musiikki oli todellakin jotain aivan muuta. Muistan varsinkin pitäneeni levyn ykköshitti Romeo ja Juliasta sekä Ristinollasta. En todellakaan muista miksi, mutta niitä kappaleita kuuntelin aikoinani todella paljon.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin levy kuulostaa aikansa tuotteelta ja pelkästään huonossa mielessä. Jukka Tanttarin ja Timo Löyvän taustat kuulostavat koko levyn siltä, että jätkille ollaan annettu uudet syntikat eteen ja käsketty tekemään jotain teknobiitin päälle. Soundit ovat aivan kamalan halvan ja lelumaisen kuuloiset, eikä laulaja Päivi Lepistö kappaleita todellakaan paranna. Ohut ääni ei kanna mihinkään ja uskaltaisinkin väittää, että Lepistö ollaan palkattu vain nätiksi naamaksi, jotta kiimaiset nuoret miehet innostuisivat yhtyeestä.

Movetronin Romeo ja Juliata on turha edes analysoida. Lyriikat ovat kömpelöitä ja biisit ovat ankean mielikuvituksettomia. Ainoastaan 4-rivinen (KYLLÄ!) yrittää Coco Jambosta tutulla etelä-biitillä jotain muuta. Muuten levy etenee samalla biitillä ja paskoilla syntikkamelodioilla hamaan loppuunsa, joka koettelee kuuntelijansa mielenterveyttä, ellei tämä ole kolmen promillen humalassa.

Pitää muuten mainita Platinapainoksen loistavat bonukset. Ristinollasta löytyy Grunge-remix, jossa grungea edustaa siis särökitara, joka kuulostaa kaiken lisäksi syntikan preseteistä löytyneeltä soundilta. Sitten löytyy Romeo & Juliet, josta nimi kertonee jo olennaisen. Viimeiset kaksi biisiä ovat Alla koivupuun ja Romeon ja Julian Orkka- ja Monza-mixit. Kiinnostaa varmaan todella paljon.

Posted in , , , | 2 Comments

#71 Jagged Little Pill

Noin kolme mainiota popbiisiä ja paljon tylsää Ameriikan rokkia


Julkaisuvuosi: 1995
Ensikosketus: 1995/1996
Helmeilevimmät biisit: Hand in My Pocket, Head over Feet, Ironic
Löytyykö levyhyllystä: On se jossain, mutta ei levyhyllyssä

Levyn huumaavuus
3,2
Ensimmäistä äänitettäni en muista, mutta aika nuorena näin ZZ Topin Viva Las Vegas -musiikkivideon Levyraadissa ja halusin välittömästi bändin kokoelmakasetin. Sen sainkin, kun sukulaisnainen toi kasetin Jyväskylästä asti. Ensimmäinen CD-levyni oli kohtuullisen suurella varmuudella Aikakoneen Tähtikaaren taa, mutta ihan varma en uskalla olla. Ensimmäisen omilla rahoilla ostamani levyn muistan kuitenkin tarkasti: se oli Alanis Morissetten Jagged Little Pill.
 
Helposti olettaisi, että ensimmäisiin levyihinsä suhtautuisi nykyään vähän kainosti ja reilusti nostalgisoiden. Jagged Little Pill ei kuitenkaan herätä nyt kuultuna lainkaan nostalgisia tunteita, koska levyyn ei liity erityisiä muistoja, eikä se johdattanut musiikkimakuani nykyisille urilleen ainakaan millään ilmeisellä tavalla. Taisi käydä niin, että ostin levyn, koska se sattui olemaan kotikyläni kirjakaupassa myynnissä, koska minulla oli sopivasti rahaa levyä varten ja koska olin nähnyt Ironicin musiikkivideon Jyrkissä ja pitänyt näkemästäni.
 
Alanis Morissette liitettiin aikoinaan ”nuorten vihaisten naisten” kerhoon. Vihan on voimakkuutensa vuoksi kiinnostava aihe monissa muissa taidemuodoissa, mutta popmusiikin keinoin ilmaistu viha ei minua juurikaan kiinnosta. Tämän vuoksi Jagged Little Pill -levyn parhaat biisit ovat ne keveimmät: Hand in My Pocket, Head over Feet ja Ironic. Veikkaisin, että edellämainitut olivat suosikkibiisejäni myös 90-luvun puolivälissä, sillä en ainakaan muistaakseni ollut tuolloinkaan erityisen kiinnostunut vihaisista naisista. Tai naisista. Korkeintaan tytöistä. Toisaalta en varmaankaan juuri ymmärtänyt, mitä biiseissä laulettiin, mikä lienee otollisin tilanne nauttia Ironicin mainiosta kertosäkeestä.

Tällä kertaa levyn huumaavuus on tavallistakin enemmän summittainen arvio, sillä en jaksanut kuunnella ihan jokaista biisiä ihan loppuun saakka. Jännää, etten noin 16 vuotta sitten huomannut, miten monta uuvuttavaa jollotusta Jagged Little Pill pitää sisällään.




Posted in , , | Leave a comment

#70 Sing When You're Winning

"VICTORY!", sanoi Robbie, kun miehestä tuli Sing When You're Winningin myötä maailman suurin pop-tähti



Julkaisuvuosi: 2000
 Ensikosketus: 2000
Helmeilevimmät biisit: Let Love Be Your Energy, Supreme, The Road to Mandalay
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8,0

Ja teemaviikko jatkuu! Seuraavaksi sanoja hieman omasta ihka ensimmäisestä hankkimastani levystä, joka eksyi hyllyyni aikoinaan Fazerin musiikkikerhon kautta. En ole oikeastaan edes ihan varma, miten lopulta päädyin valitsemaan juuri tämän levyn. Muistan kuitenkin, että sen saatuani en siitä edes kovin paljoa Supreme-hittiä lukuunottamatta pitänyt ja levyn kansilehtisen sisällä heiluneet alastomat Robbie Williamsit antoivat mulle miehestä vähän vinksahtaneen kuvan. Kummastusta aikoinaan herätti myös levyn kansikuva: yhdeksän vuotiaana en voinut mitenkään ymmärtää miten kanteen oli saatu monistettua viisi Robbie Williamsia! Ihan älytöntä.

2000 oli kuitenkin Robbie Williamsin vuosi - menestyksekkäiden kahden ensimmäisen levyn jälkeen brittiläisellä Williamsilla oli loisto mahdollisuus ottaa koko maailma haltuun. Ja Robbiehan otti: Sing When You're Winningiä on myyty tähän päivään mennessä 5,5 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Se on levy, jossa yhdistyvät Robbie Williamsin charmikas ääni, mainiot pop-kappaleet ja hurmaavan idioottimaiset ja vammaiset sanoitukset "You be dating a teacher/you'd rather shag a manic street preacher". Lopputulos on täydellinen - Robbie onnistuu naittamaan levylle kaikki ainekset mitä hyvin myyvä pop-lätty vaatii.

Levy on "levynä" yllättävän antoisa ja monipuolinen - mukana on niin rokahtavampaa kamaa (Rock DJ, Kids) kuin täysverisiä ballaadejakin (The Road to Mandalay, Better Man). Kaiken kruunaa levyn radiohitti Supreme, joka on ihan oikeasti yksi 2000-luvun parhaita yksittäisiä kappaleita. Se onnistuu vieläkin saamaan hymyn huulille - ihan samanlaisen hymyn, kuin sille yhdeksän vuotiaalle Juholle, joka ihan summan mutikassa nappasi Robbie Williamsin Sing When You're Winningin Fazerin levyesitteestä tilaukseen.

Olisi sitä voinut huonomminkin ensilevyn valita, eh?




Posted in , , , | 1 Comment

#69 Red Lights White Lines

Levy jolla on samaan aikaan elementtejä niin Katanonialta kuin Stoner-rockista, sekä melkein Sunrise Avenue -tyyppistä poppia.  


Julkaisuvuosi: 2004
 Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: Three-ring Circus, Red Tape, Pushover
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
7,4


On kolmannen teemaviikon aika, tällä viikolla on teemana se ensimmäisenä levyhyllyyn ostettu/saatu levy. Teema aiheutti minulle ongelmia, koska mietin analysoinko levyn jonka olen saanut ensimmäisenä vai ostanut ensimmäisenä, no päädyin siihen mihin olen ensimmäisenä tuhlannut euroni, eli Deep Insightin kakkoslevy Red Lights White Lines, toki levyhyllyni oli karttunut jo monella levyllä ennen tätä, sisältäen mm. Carpark Northia, RATM:ia Hellacoptersia, Gorillazia etc.

Deep Insight on nykyään kasvanut ainakin itselleni lähinnä raskaammaksi versioksi Sunrise Avenuesta, joka ei todellakaan ole kehu, se on sinänsä sääli, koska vielä Red Lights White Linesilla bändistä kuuluu läpi selkeä potentiaali ja levy sisältääkin monia nykymittapuulla onnistuneita biisejä. 

Monet ehkä muistavatkin pienimuotoiseksi hitiksi nousseen Hurricane Seasonin, biisi on kyllä nätti ja perus hyvä slovari/poppikappale, mutta onhan se turhan kliseinen ja antaa levystä väärän kuvan, biisi on yhdessä tylsästi etenevän Detonatorin kanssa levyn selkeästi kevyempää materiaalia.

Levy lähtee käyntiin vauhdikkaasti Three-ring circuksen junttariffillä ja jo ensi sekunneilla kuulee, että levyn soundit ovat todella onnistuneet. Kitarat soivat sekä raskaasti, että todella kevyesti, mutta puuroutumatta. Rummut on miksattu kerrankin kunnolla ja esimerkiksi jokainen haikan avaus kuuluu selkeästi eikä huku musiikkimassaan. 

Kakkosbiisi Red Tape lähtee yllättävän raskaasti, jopa Katanoliamaisesti ja onkin yksi levyn parhaimpia biisejä, etenkin kertsi on harvinaisen onnistunut ja säkeistöt koukuttavat riffin ja kompin nykivällä yhdistelmällä, myös c-osan pieni bridge kertsiin toimii mainiosti. 

Levyn loppupioliskolta jäävät mieleen monien biisien yksittäiset onnistuneet ideat, mutta oikeastaan vain kaksi biisiä yltää avauskaksikon tasolle. Vaikka Background symphonyn c-osan päälleliimatut juustoiset viulut eivät sovikaan biisiin yhtään on kappale muuten varsin onnistunut, etenkin nyanseiltaan, myös toiseksi viimseinä kuultava jylhä Pushover nousee levyn parhaimmistoon stoner-vaikutteisilla saundeillaan ja riffeillään.

Red Lights White Lines kuulostaa paikoin yllättävän tuoreelta vaikka välillä joissakin biiseissä on kuultavissa nykyistä, paljon popimpaa Deep Insightia. Se on sääli, sillä etenkin avauskaksikko ja Pushover kertovat, mihin nämä tyypit parhaimillaan pystyisivät, silti se ei vähennä tämän levyn arvoa omassa genressään. Toimii vieläkin yllättävän hyvin, josta olen jopa ehkä hieman yllättynyt.

Posted in , , , | Leave a comment

#68 Neon Ballroom

Increase. Delete. Escape. Defeat.



Levyn huumaavuus
10.0


Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 1999/2000 (?)
Helmeilevimmät biisit: Emotion Sickness, Ana's Song (Open Fire), Miss You Love, Paint Pastel Princess
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Angstia. Herkkyyttä. Impulsiivisuutta. Riipivyyttä. Vajoamista.

Aussikolmikko Silverchairin vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt Neon Ballroom on käsittämättömän rakas levy. Siinä kiteytyy kaikki, mitä 17-vuotias saattoi elämää suurempien kolhujen keskellä musiikilta toivoa. Levyn aloittaja Emotion Sickness on paitsi nimeltään, myös tunnelmaltaan täydellisen psykoottinen kuunneltavaksi pimeässä huoneessa silloin, kun tuntee olevansa täysin yksin ja haluaisi huutaa maailmalle että perkele, ettekö te tajua. Jouset, piano ja laulaja-kitaristi Daniel Johnsin ajoittainen falsetti tuovat vaihtelua ragen keskelle. Perfect.

Väkevistä grunge-riffeistään huolimatta albumi varsin melodinen, minkä vuoksi se ei tunnu liian raskaalta tänäkään päivänä. Verrattuna Stone Temple Pilotsiin tai Soundgardeniin tunnelmassa on mukana enemmän naiiviutta, ja soitinkavalkadi on monipuolisempi. Kuitenkin rokkailun keskellä meille herkkiksille tummilla kitaroilla kehystetyt slovarit ovat niitä kaikista ehdottomimpia rakkauden kohteita. Miss You Love saattaa jonkun sydämelle olla turhankin imelä - mutta minusta vain melkein. Raaka epätoivo tuo biisiin juuri tarpeeksi säröä, joka rikkoo kiillotettua pintaa ja tekee siitä kiinnostavan. Ana's Song taas on muuten vain jotain käsittämätöntä. Johnsin taistelu masennuksen ja syömishäiriön kanssa on ollut tärkeä tekijä koko levyn luomisprosessissa ja tämä yksi raita kertoo suoraan siitä tuskasta, jonka vokalisti on joutunut käymään läpi. Please die Ana / For as long as you're here we're not / You make the sound of laughter / And sharpened nails seem softer / And I need you now somehow. Kappaleen hienoudesta ei pysty kertomaan sanoin, kuuntele se siis alta.

Rankkojen henkilökohtaisten teemojen lisäksi Neon Ballroomilla käsitellään mm. lihateollisuutta ja eläinten riistoa. Spawn Again onkin biisinä ehdottomasti koko bändin uran rankimmasta päästä niin soundiltaan kuin sanomaltaankin. Myös Satin Sheets sisältää hivenen metalli- ja punk-elementtejä perus altsurokin joukossa. Parhaat kipaleet mahtuvat selkeästi levyn alkupuoliskolle. Kaksitoista raitaa eivät kaikki pysy koko aikaa samalla tasolla, mutta alku kantaa onneksi sen verran vahvana ja lennokkaana, että pisteet eivät ropise alas lopun muutamasta vähemmän tunteita nostattavasta biisistä.

Silverchair sai levytyssopimuksen poikien ollessa vain 14-vuotiaita. Valitettavasti bändi päätti lopettaa 20-vuotisen uransa viime keväänä. Joskaan tämän päivän comebackien lukumäärää tarkasteltaessa mikään ei tunnu olevan ehdottoman lopullista. Ehkä jonain päivänä siis... Suomeen rokkarit eivät ole koskaan eksyneet, mutta onnekseni olen saanut nauttia upeasta keikasta muutama vuosi sitten Lontoon Brixton Academyssa.


Posted in , , , , , , , | 2 Comments

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.