Hengästyttävää funkrockia ei suositella kuunneltavaksi krapulassa.
Julkaisuvuosi: 1996
Ensikosketus: 1996
Helmeilevimmät biisit: Fool, Frog, Myself, Life 705
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä.
Levyn huumaavuus:
8.1
Ensimmäisen ostamansa levyn muisteleminen aiheuttaa harmaita hiuksia. Rasmuksen Peep ei varmasti ole se ensimmäinen, mutta ensimmäisiin CD-formaatissa itse ostamiini albumeihin se lukeutuu taatusti. Ysäriteknon ja perinteisen rockin jälkeen grunge ja britpop toivat kaivattua vaihtelua musiikkiarsenaaliin, ja siinä samassa Rasmuksen omintakeinen soundi täytti viimeisen tyhjyyttään ammottavan kolon.
Levyn avaava lapsen 'hello' kertoo heti jotain siitä leikkisästä suhtautumisesta, joka kantaa koko lätyn läpi. Ensimmäinen biisi on Ghostbusters, loistava versiointi 1980-luvun kulttielokuvan tunnarista. Samalla se edustaa Peepin perusrockeinta antia. Muutkin raidat funkaavat lujaa: bassot bouncaavat, laulu- ja riimittelyosuudet vedetään varsin vikkelällä tahdilla ja torvisektio erottaa musiikin muusta kaltaisestaan. Asennetta ei säästellä hetken vertaa. Hengästyttävin kaikista on DIY-meiningillä tehtynä videonakin löytyvä Funky Jam, joka edustaa - jälleen kerran - täydellisesti seitsemännen luokan fiiliksiä ja tuo edesmenneen Jyrki-ohjelman kuvan verkkokalvoille. Tai vaihtoehtoisesti kuvan Laurista hengittämässä paperipussiin Kouvolan Tykkimäen keikalla, kiitos hillittömän laulutahdin aiheuttaman hyperventiloimisen.
Rage Against The Machine -tyyppisen mättöilyn joukosta löytyy kuitenkin myös jotain hivenen tunnelmallisempaa - tai pitäisikö sanoa passiivista aggressiota. Life 705 erottuu joukosta, sillä se ei yritäkään olla upbeat tai helisevä. Myself taas vie kuuntelijan suoraan identiteettiongelmien keskelle, vaikkei varsinaisesti herkkyydellä leikittelekään - kiitettävä samaistumiskohde teini-ikäiselle siis. Ja täytyy muistaa, että Peepin ilmestyessä Rasmus koostui itsekin teini-ikäisistä kolleista.
Bändin debyytti ja kaksi sen jälkeistä albumia (Playboys, Hellofatester) soivat tiheästi mankkani CD-pesässä, mutta the-etuliitteen myötä kiinnostus Rasmusta kohtaan lopahti. Musiikkityyli on tullut pitkän matkan hivenen raa'asta poprockista kliinisemmille ja tummemmille vesille, ja vaikka normaalisti synkkyys ajaisi pirteyden yli kun musiikista puhutaan, Rasmukselle se ei sovi. Minun Rasmukseni tulee aina olemaan yhtä kuin Frog, Myself, Blue, Sophia tai Liquid - ei mustaa öljyä itkevä Lauri tai edes sinänsä kauniit jousisovitukset. Peep on edelleen menevä aikansa taidonnäyte ja oikeanlaisiin tilanteisiin erinomaisesti soveltuva. Mutta kun kärsii vuosisadan krapulasta, suosittelen jotain hivenen rauhallisempaa.
Tekstit
