Joskus sitä tekee elämässään virheitä.
Julkaisuvuosi: 1995
Ensikosketus: 1995
Helmeilevimmät biisit: Ristinolla (jos on mielenhäiriössä)
Löytyykö levyhyllystä: Löytyy, mutta ei levyhyllystä
Levyn huumaavuus
1.0
Kun kovasti nyt puhutaan suomalaisen kitaramusiikin uudesta noususta ja kansainvälisen menestyksen potentiaalista sillä periaatteella, että yhtyeet eivät enää jää missään määrin ulkomaisten verrokkiensa jalkoihin, niin ei suinkaan unohdeta yhtä genreä ja vuosikymmentä, mihin käyvät samat määreet: 90-luku ja eurotekno!
Movetronin Romeo ja Julia-levyn PLATINAPAINOS ei tarkalleen ottaen ollut ensimmäinen levyni, mutta se oli ensimmäinen, johon tietoisesti käytin omaa rahaani. Olimme juuri saaneet cd-soittimen pitkän vinkumiseni jälkeen ja sukulaiselta lahjaksi saamani Scatman Johnin levy tarvitsi kaverin. Koska olin seitsemänvuotias ja muistin levykaupassa, että Movetron oli sillä hetkellä Suomen virallisen albumilistan ykkönen, niin toki yhtyeen levy lähti matkaani. Olihan ykköspaikan levyssä oma hohtonsa.
Muistan lapsena tykänneeni levystä kovastikin, koska se oli jotain aivan uutta omiin korviini. Perheessäni kun kuunneltiin paljon Suomirockia ja iskelmää, joten synteettinen ja tasaisella biitillä eteenpäin jyskäävä musiikki oli todellakin jotain aivan muuta. Muistan varsinkin pitäneeni levyn ykköshitti Romeo ja Juliasta sekä Ristinollasta. En todellakaan muista miksi, mutta niitä kappaleita kuuntelin aikoinani todella paljon.
Seitsemäntoista vuotta myöhemmin levy kuulostaa aikansa tuotteelta ja pelkästään huonossa mielessä. Jukka Tanttarin ja Timo Löyvän taustat kuulostavat koko levyn siltä, että jätkille ollaan annettu uudet syntikat eteen ja käsketty tekemään jotain teknobiitin päälle. Soundit ovat aivan kamalan halvan ja lelumaisen kuuloiset, eikä laulaja Päivi Lepistö kappaleita todellakaan paranna. Ohut ääni ei kanna mihinkään ja uskaltaisinkin väittää, että Lepistö ollaan palkattu vain nätiksi naamaksi, jotta kiimaiset nuoret miehet innostuisivat yhtyeestä.
Movetronin Romeo ja Juliata on turha edes analysoida. Lyriikat ovat kömpelöitä ja biisit ovat ankean mielikuvituksettomia. Ainoastaan 4-rivinen (KYLLÄ!) yrittää Coco Jambosta tutulla etelä-biitillä jotain muuta. Muuten levy etenee samalla biitillä ja paskoilla syntikkamelodioilla hamaan loppuunsa, joka koettelee kuuntelijansa mielenterveyttä, ellei tämä ole kolmen promillen humalassa.
Pitää muuten mainita Platinapainoksen loistavat bonukset. Ristinollasta löytyy Grunge-remix, jossa grungea edustaa siis särökitara, joka kuulostaa kaiken lisäksi syntikan preseteistä löytyneeltä soundilta. Sitten löytyy Romeo & Juliet, josta nimi kertonee jo olennaisen. Viimeiset kaksi biisiä ovat Alla koivupuun ja Romeon ja Julian Orkka- ja Monza-mixit. Kiinnostaa varmaan todella paljon.
Tekstit
Viimeinen lause :DDD <3
VastaaPoistaTää on kyllä tosi helmi levy. Harmi että sinä et sitä ymmärtänyt.
VastaaPoista