Archive for huhtikuuta 2012

#141 Hypnotic Brass Ensemble


Kevätrytmejä tuutin täydeltä


Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Alyo, War, Flipside, Sankofa
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä.

Levyn huumaavuus
9.5

Blogissamme ollaan paljon puhuttu vuodenaikamusiikista. Nyt minäkin liityn joukkoon, kun paljastan teille levyn, joka tuntuu vaistomaisesti eksyvän soittimeeni juuri keväisin.

Hypnotic Brass Ensemble on kahdeksan torvia soittavan veljeksen ja yhden sukuun kuulumattoman rumpalin muodostama rytmiretkue, jonka musiikissa yhdistyvät hip hop, jazz ja afrobeat tavalla, joka saisi yhtyeen esikuvatkin kateelliseksi. Monelle yhtye voi olla tuttu vierailusta Gorillazin Plastic Beachilla. Omillaan bändi on kumminkin parhaimmillaan.

Yhtyeen debyyttilevyä ei juuri analyyseille anna sijaa. Levy on täysin instrumentaalinen ja jazzista tutut improvisoinnit eivät juuri kerro tarinoita tai luo tunnelmia. Hypnotic Brass Ensemble haluaa välittää energiaa ja hyviä viboja, ja sen he tekevät erinomaisesti. Levy on täynnä toinen toistaan riemukkaampia kappaleita, joita kuunnellessa ei pysty istumaan paikoillaan tai näyttämään hapanta naamaa. Riemu välittyy levyltä täysin ilman sanoja, kun torvet puskevat eetteriin rytmiä ja melodiaa hurjalla vimmalla.

Hypnotic Brass Ensemblen debyyttilevystä ei juuri pahaa sanottavaa edes keksi. Sen energiaan ja riemuun on helppo hypätä mukaan ja laittaa itsensä vain soljumaan rytmivirran mukana. Toki levyt on kevyt kuin mikä, mutta itse pidän sitä vain hyveenä. Yhtyeen musiikki ei vieraannuta tai etäännytä, vaan kutsuu kuulijan bileisiinsä mukaan, jos vain kantti kestää.

Tämän vuoksi juuri tämä levy on oma kevätsuosikkini. Kevätauringon lämmittämillä ja valaisemilla kaduilla on hienoa kulkea tämän levyn raikuessa korvissa. Kävelyyn tulee uutta iloa ja elämää, kun Chicagon pojat laittavat menemään. Tämän keväisempää musiikkia en keksi ja siksi Hypnoticit ilostuttavatkin minua jo neljättä kevättä putkeen. Yhtyeen energiaan, josta saa pientä esimakua videolta, ei vaan voi kyllästyä.



Knoppitietona: Damon Albarn sekoilee Moogin kanssa levyn bonusraidalla. Ihan tiedoksi vain.

Posted in , , , , | Leave a comment

#140 Grand Archives

Kestonsa verran kultaa
Julkaisuvuosi: 2008
Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: Torn Blue Foam Couch, Miniature Birds, Index Moon
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
7,1
  
Taannoin juttelin Juhon kanssa siitä, että meidän pitäisi blogissamme käsitellä enemmän huonoja ja keskinkertaisia levyjä, etteivät lukijat kyllästyisi jatkuvaan hehkutukseen. Helpommin sanottu kuin tehty, koska levyjä pitää kuunnella, jotta niistä osaisi jotakin sanoa, eikä kukaan mielellään kuuntele huonoa tai keskinkertaista musiikkia, kun maailma on puolillaan hyvääkin.

Pläräilin tänään levyhyllyäni ja Grand Archivesin debyyttilevyn kohdalla muistin juttelumme ja ajattelin, että tässäpä onkin oivallinen esimerkki keskinkertaisesta levystä. Kuuntelin Grand Archivesia kohtuullisen paljon vuonna 2008, mutta en muista biiseistä enää mitään. Keskinkertaiseksi partasuiden folkhipsutteluksi sitä epäilin. Väärin meni.

Grand Archives on Band of Horsesissa soittaneen Mat Brooken bändi, jonka debyytti soi lämpimästi ja juurevasti, kuten Wilco keveimmillään. Torn Blue Foam Couch -avaus maistunee esimerkiksi Death Cab for Cutien ystäville ja Miniature Birds tuo mieleen ilokaasupöllyisen Iron & Winen. Grand Archives  soljuu miellyttävästi ja on erinomaista taustamusiikkia kiireettömiin päiviin, eikä keskinkertainen todellakaan ole ensimmäinen sana, joka Grand Archivesia kuunnellessa tulee mieleen. Mutta.

Kun Grand Archivesin 11 biisiä ovat soineet, en enää muista levystä mitään. Vajaan 40 minuutin ajan viihdyin levyn parissa mainiosti, mutta yksikään kertosäe tai lyriikanpätkä ei jäänyt mieleen. Grand Archivesin debyytti on taidokas, mutta minulle merkityksetön kokoelma lauluja. Se on kuin äidinkielen tunnilla kauniilla käsialalla kirjoitettu mielipideteksti, jossa ei ole yhtään kielioppivirhettä, mutta ei myöskään yhtään mielipidettä. Popmusiikin hienous piilee mielestäni siinä, että vajaan kolmen minuutin kappale pystyy parhaimmillaan herättämään enemmän vahvoja tunteita kuin hyvä romaani. Tämän vuoksi ihmiset rakastavat joitakin yksittäisiä biisejä ja bändejä. On vaikea kuvitella, että todella kukaan rakastaisi Grand Archivesia.

Posted in , | 2 Comments

#139 Lisbon


Aina ei tarvitse soittaa lujaa






Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: Angela Surf City, Torch Song, Lisbon
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Levyn huumaavuus
8.0


New Yorkista kotoisin oleva The Walkmen kuuluu omiin 2000-luvun kestosuosikkeihin. Vuonna 2000 taipaleensa aloittanut yhtye on kerennyt vuoteen 2012 mennessä tekemään jo kuusi studiolevyä, seitsemäs pitkäsoitto on jo kynnyksellä. Onpahan yhtye käynyt myös vierailemassa O.C.-televisiosarjassakin. Kun tarkastelee miesten aikajanaa, on bändi ottanut paljon hyviä askeleita eteenpäin. Ainoana todellisena hutina voidaan pitää vuoden 2006 cover-albumia, josta ei ole paljon lapsille puhuttavaa. Tänään tutkassa on yhtyeen tähän mennessä viimeisin albumi vuodelta 2010, Lisbon.

Lisbon oli aikoinaan omalla kohdalla vuonna 2010 heti Interpolin ja Foalsin levyjen jälkeen ehdottomasti odotetuin tuleva pitkäsoitto. Niin kuin kaikki varmasti tietävät, niitä kunnon "fanitusbändien" uusia levyjä ootetaan kieli pitkällä monta kuukautta - ja homma saa vain lisää jännitystä, mitä lähemmäksi päästään julkaisupäivää.

Pelkistetty olemus, pauhaavat symbaalit, säästelty basso ja leviävät kitarasoundit ovat The Walkmenin tavaramerkki. Kuuntelija, joka tutustuu ensimmäistä kertaa bändiin, saattaa vierastaa omaperäistä soundia. Niin oikeastaan vierastin minäkin aikoinaan. Lisbonillakaan The Walkmen ei kuullosta keltään muulta kuin omalta itseltään, vaikka levyä voidaankin pitää kaikinpuolin rauhallisimpana pitkäsoittona tähän mennessä.

Kerrottakoon, että Lisbonista ei saa ensimmäisillä kuuntelukerroilla minkäänlaista otetta. Soundit leviävät ja poukkoilevat suoraan kuuntelijan toisesta korvasta ulos. Välillä tullaan lujaa ja välillä hiljaa. Levyltä puuttuvat myös ne todelliset anthem-kappaleet. En löydä Lisbonilta yhtään In the New Yearia, The Ratia, Little House of Savagesia tai French Vacationia. Ainoa biisi, mistä sai ekojen kuuntelukertojen jälkeen pientä tarttumapintaa oli mukavan surf-rokkaava Angela Surf City.

Lisbon on niitä levyjä, jotka vaativat kuuntelijalta kärsivällisyyttä. Se avautuu vasta useiden kuuntelukertojen jälkeen. Todellisten hittikappaleiden puuttuminen levyltä oli aluksi minulle todellinen pettymys mutta ei enää - olen oppinut arvostamaan Lisbonia. Se on bändin rauhallisin tuotos tähän mennessä ja perkeleen hieno lisä The Walkmenin discografiaan. Esimerkiksi levyn päättävä nimikkokappale todistaa, että aina ei tarvitse soittaa lujaa.



Posted in , , | Leave a comment

#138 Where You Go I Go Too

Kärsivällisyys, palkitaan


Julkaisuvuosi: 2008
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Kaikki kolme (3) biisiä
Löytyykö levyhyllystä: Spotify


Levyn huumaavuus

8.2


Oon tuonut esille parissa aiemmassa kirjoituksessani erinäisiä artisteja, jotka ovat tulleet/tulossa suomeen keikalle ja tänään puretaan vähän ensi kesänä Flow:ssa esiintyvän Norjalaisen Lindströmin debyyttilevyä Where You Go I Go Too, joka sisältää kolme biisiä, lyhyimmän ollessa 10.00. ja pisimmän ollessa lähemmäksi puolituntinen elektrojärkäle! Levy vaati kärsivällisyyttä sillä biisit kasvavat hitaasti ja nopealla kuuntelulla, biisi kuulostavat vaan samanlaiselta junnaukselta ja saattava alkaa haukotuttamaan ilman riittävää keskittymistä, mutta itse biiseihin.

28min 58s

Where You Go I Go Too

Avaruuusjumitusta, layereitä layereiden päälle, pieniä nyansseja, mitä biisi loppuikin jo 16min kohdalla, ei sittenkään, hidasta jumitusta taustalla ihmisäänien sampleja, kohinaa, surinaa, minimaalista nostatusta, baleriaaninen räjähdys, basso ja biitti, avaruusjumitus siirtyy tanssilattialle ja feidaantuu taustalle, himmailua.

10min 10s

Grand Ideas

Hämmentävä, mitä tämä on, nurinperin käännetty sample, palaamme avaruusjumitukseen, syntikat liittyvät mukaan, siirrymme pois avaruudesta synapopin pariin, psykedeelista jumitusta, pää nyökkyy tahdissa, jotkut ehkä saattavat myös tanssia tahdissa, jumitusta, palaamme avaruussurinaan ja -pörinään, melua avaruudesta.

15min 58s

The Long Way Home

Baleriaalista merellistä äänimaisemaa, siirtyminen avaruuden melusta keskelle tyyntämerta, rauhallinen ja odottava, ruotsalaista soundia, hidastettua house-jytkettä, satunnaisia percussioneita, synakitaraa, merellinen loiske ottaa vallan, tyyntä ennen myrskyä, odotus, rantaudumme, siirrymme klubille, discopallo pyörii, ihmiset siemalevat drinkkejä ja hytkyvät, tanssilattia on silti vielä tyhjä, mitä tämä on, tanssimusiikkia, jota ei tanssita, ei reiviä, rauhallista liikettä, illan eka dj-keikka, chillausta, odottaen reivimpää menoa.

Elokuu, Flow.

Lindström, lauantai, flow, mieluiten voimalassa, ei viimeinen, mutta ei ensimmäinen dj-keikka, keskellä yötä, hämysiä visuaaleja, stroboja, jumitusta, juomisia, ihmiset nauttivat, eihän aina jaksa reivata?


Yhteenveto

Norjalainen, merellinen, minimaalisuus, layereitä, samplea, jumitusta, syntikoita, keskittymistä, levy avautuu, nyansseja, pituus ei häiritse, kuten ei listaustkaan, anna aikaa, pureskele tekstiä, sekä musiikkia, toimii, ei toimi, sinä päätät, toimii, minulle, ärsyynnyitkö, kiinnostuitko? Ps, lainaus, toimii paremmin intiimeissä klubiolosuhteissa.

Leave a comment

Viikonlopun suosikkisoittari #6

On sunnuntai ja soittolistan aika. Tällä kertaa saatte kymmenen kappaletta levyiltä, jotka odottavat vielä julkaisuaan, mutta joita odotan jo intoa täynnä. Kevät ja tuleva kesä vaikuttavat olevan levyjulkaisujen suhteen todella ruuhkaista aikaa, joka on tietty johtanut loistaviin ja vähemmän loistaviin biisijulkaisuihin. Tässä olisi hätäinen kymmenen lista tulevista levyistä, mitä itse odotan.

1. PMMP - Heliumpallo
Olen pitänyt jo pitkään PMMP:stä, tosin edellinen levy jäi minulle kovin etäiseksi. Heliumpallon jälkeen uskallan odottaa vielä nimeämättömältä tulevalta albumilta melkoisia suurtekoja. Se miten tällä kappaleella yhdistetään suureellisuus herkkyyteen on todella upeata. Paula Vesalan sanatkin ovat lyyrisyydessään yhdet komeimmista ja koskettavimmista mitä olen kuullut pitkään aikaan. Lupaan, että parin kuuntelukerran jälkeen jäätte tähän kappaleeseen täysin koukkuun!

2. Beach House - Myth
Olen todellinen myöhäisherännäinen Beach Housen suhteen. Löysin bändin Teen Dreamin kautta, kuten varmaan aika moni, mutta vasta melkein vuosi levyn julkaisun jälkeen. Alkuun pidin bändiä tylsänä, mikä oli todellinen virhearvio. Toukokuun 15. saapuu uusi levy Bloom, joka Mythin perusteella jatkaa siitä, mihin Teen Dream jäi. Hieno kappale!

3. Kent - 999
Kentin uran kymmenes albumi Jag är inte rädd för mörkret saapuu kauppojen hyllyille jo ensi keskiviikkona. Ensisinkku 999:kin julkaistiin vasta pari viikkoa sitten, joten jälleen kerran Kentin pojat eivät rakenna hypeä ikuisia aikoja. En ole tästä kappaleesta niin vakuuttunut kuin moni muu, tosin Kentin viimeisimmät levyt ovat toimineetkin parhaiten kokonaisuuksina. Keskiviikkona selviää, onko levystä mihinkään.

4. Best Coast - The Only Place
Best Coastin debyyttilevy oli mainiota kalifornia-säröpoppia. Kakkoslevyltä ollaan säröä siivottu pois niin tuottaja Jon Brionin kuin paremman studionkin takia. Alkuun en pitänyt The Only Placesta juuri sen takia, että siltä tuntui puuttuvan särmä ja koukut täysin. Vähitellen pääsin biisin aurinkoiseen tunnelmaan sisään ja myönnän, että kelpoa kamaa on tämäkin. Ei pärjää millään debyytin parhaille hetkille, mutta kukapa sitä vielä tietää, millaisia helmiä levylle ollaan piilotettu. Kappaleen nimeä kantava levy on Beach Housen tavoin ulkona 15.5.

5. Japandroids - The House That Heaven Built
Kanadan toiseksi energisin duo on valmiina julkaisemaan kakkoslevynsä Celebration Rock ja ensimmäinen sinkkulohkaisu oli tämä kappale. Minkä takia itse kuulen Dropkick Murphysia tällä biisillä? Voisin helposti kuvitella tämän soivan jonkun NHL:n maalikoosteen taustalla. 5.6. selviää onko loppulevykin lätkärockia.

6. Plan B - ill Manors
Käsittelin Plan B:tä jokin aika sitten jo täällä, eikä mielipiteeni ole muuttunut. Hienoa, että brittiräppi on menossa takaisin lähiöihin. Hyvää grimea onkin ikävä. Tässä myös todiste Jarmolle siitä, että viha on täysin oikeutettu tunne musiikissa. Samanniminen albumi on näillä näkymin ulkona kesäkuussa.

7. Gracias x JTT - 40k Volts (Feat. Eboi)
Jokainen vähänkin suomiräppiä seuraava odottaa Graciaksen debyyttiä jo ns. hiessä. Niin odotan minäkin, vaikka ensisinkku 40k Volts ei hirveästi säväyttänyt. Onneksi kakkossinkku Night Shift on videonsa kera jo sitä Gradea, mitä pitääkin. Albumi ulkona 9.5.

8. Regina Spektor - All The Rowboats
En ole koskaan ollut Regina Spektorin albumien ylin ystävä. Hyviä biisejä on ollut paljon, mutta levyt ovat olleet vain "ihan kivoja". Periaatteessa en siis odota Spektorin tulevaa levyä mitenkään hirveästi, mutta ensisinkku All The Rowboats pääsi säväyttämään. Tumma ja uhkaava soundi toimii! Albumi ulkona 29.5. ja neito on keikalla Helsingissä 29.6.

9. Damon Albarn - The Marvelous Dream
Blur-viikko varmaan paljasti, että Albarn on oma jumalani. Tämä siitä huolimatta, että kaikki Blurin ulkopuoliset levyt ovat jääneet aina jotenkin vajaiksi. Toinen päivä toukokuuta, eli todella pian, tulee Albarnin omaan oopperaan(!) perustuva soololevy Dr. D, jolta tämä kappale on irroitettu. Kivaa akustista fiilistelyä, ei juuri mitään sen enempää. Levyllä toiminee paremmin.

10. Jack White - Love Interruption
Monessa mukana ollut Jack White on periaatteessa jo julkaissut soolodebyyttinsä, mutta koska se julkaistaan Suomessa virallisesti vasta keskiviikkona, niin levy on tuleva. Olen pitänyt Love Interruptionista todella paljon jo sen julkaisusta lähtien. Vähän soulahtava ja juureva soundi toimii erinomaisesti ja sanat palauttavat meidät tämän soittolistan alkulähteille. Hieno kappale ja voi kun koko levykin toimisi aivan yhtä hyvin.

Soittolistaan pääsette käsiksi tästä. Kommenteissa on enemmän kuin suotavaa kertoa omia odotuslistan helmiä.

Posted in | 7 Comments

#137 The OF Tape Vol. 2

Pahennusta köyhin eväin


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Analog 2, White, Sam (Is Dead), We Got Bitches, Oldie
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
6.0

Odd Future Wolf Gang Kill Them All oli viime vuoden isoin hip hop-sensaatio. Kollektiivin pääjehu Tyler, The Creator aiheutti pahennusta ja ihastusta kakkoslevyllään Goblin. Samassa imussa otsikoihin ja blogeihin päätyivät kultakurkku Frank Ocean ja ehtaa gangstaa suoltava MellowHype. Vuotta myöhemmin kollektiivi julkaisee ensimmäisen virallisen kokoelmansa.

Ne jotka ovat blogiani lukeneet jo jonkun aikaa tietävät, että pidän suunnattomasti Tyler, The Creatorista. Vaikka lyriikat ovat keskenkasvuisia, niin miehen visio levyillään on niin vahva, että huditkaan eivät puistata. Ne vievät kumminkin tarinaa ja teemaa eteenpäin. Kun levyltä viedään yhtenäisyys kokonaan pois, niin yksittäisten biisien on silloin parempi olla todella hyviä. The OF Tape Vol. 2:n kohdalla biisit ovat harmittavasti vähän mitä sattuu.

Levyllä suurimmassa äänessä on MellowHypen kaksikko Hodgy Beats ja Left Brain. Ensiksi mainittu räppää lähes joka kappaleella ja jälkimmäinen on tuottanut lähes koko levyn. Kokoelman kehnouden voi siis melko hyvällä omallatunnolla vierittää heidän niskoille.

Hodgy Beats on teknisesti hyvä räppääjä. Flow on sulava ja mies pystyy sylkemään riimiä sulavasti biittiin kuin biittiin, mutta kun lyriikat pyörivät horojen, pajauttelun ja väkivallan parissa jokaisella biisillä, niin mitta täyttyy hyvin äkkiä. Left Brainkin on periaatteessa oikein hyvä tuottaja, mutta harmittavan yksipuolisia biittejä on mieheltä tullut tälle levylle.

The OF Tape Vol. 2 osoittaa vähän turhan pahasti kollektiivin taitojen jakautumisen. Heti kun Tyler tai Ocean pääsevät ääneen, niin kappaleet ovat hyviä. Tosin kummankin parhaat biisit kuulostavat enemmän aihioilta kuin kappaleilta. Analog 2 sisältää käytännössä kaksi biisiä, jotka kummatkin tuntuvat loppuvan kesken ja väläyttävän idean, josta olisi voinut jalostaa mahtavan biisin. Samoin Frank Oceanin ainoa soolobiisi levyllä, White, on kuin demoluonnos, josta olisi joskus voinut tulla hyvä biisi. Nyt se on vain raakile.

Onneksi levyn päättää aivan mahtava Oldie, jossa kollektiivin heput pääsevät räppäämään freestylena. Siinä kuuluu kokonaisuudessaan vapautuneisuus, mitä on odottanut koko levyn kuulevan. Toki räppäreiden roolit kuuluvat tässäkin kappaleessa, mutta räppien vaivattomuus ja biitin letkeys tuovat porukan hauskaapitävän hengen parhaiten esiin. Tätä toivoisi kuulevan lisääkin, eikä levyllistä väkinäistä provoilua halpojen biittien säestyksellä.

Posted in , , | Leave a comment

#136 Lunch

Tavallista riemukkaampi lounas!


Julkaisuvuosi: 1996
Ensikosketus: 1997
Helmeilevimmät biisit: Home-made, Piece of Mine, Candidate, Little Dreamer
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8.1

Supperheads on Suomen brittiläisin popyhtye. Hyväntuuliset melodiat ja kitarakompit ovat aurinkoisen kesäpäivän tunnussäveliä, joiden siivittämänä pyöräretket sujuvat leppoisasti ja jokainen puraisu eväsleivästä maistuu entistä maukkaammalta. Viisi rokkaria - levyjätti Sonyn toimitusjohtaja Kimmo Valtanen mukaan lukien - saavat nostalgiasukat pyörimään jaloissa ja luovat halun palata yksinkertaisuuteen, ilman konekikkailuja ja liiallisuuksiin meneviä bassovalleja. Progekauden jälkeen korva lepää.

Levynä Lunch on herttainen - jossain määrin raakile, mutta samalla pehmeä äänimaailmaltaan. Fiilis pysyy yllä läpi levyn, mutta alkuraitoihin ei silti kannata asettaa kaikkea luottamustaan - parhaat tulevat esiin lopussa. Tosin välissä esimerkiksi If uhkaa aavistuksen verran hidastaa meininkiä. Candicate sen sijaan on täydellinen iloisen mielen bilebiisi. Sen jälkeinen Little Dreamer astuu hetkeksi syvään veteen, mutta pian jalat yltävät taas pohjaan ja lämpimässä rantavedessä polskiminen voi jatkua. Volyymi pysyy tasaisena, mutta raidat ovat lyhyitä, joten pitkäpiimäisyys ei ole ongelma. Yksittäisiä mestariteoksia ei Candidaten ja Little Dreamerin lisäksi kokonaisuudesta silti oikeastaan nouse esille. Ilman tottumista myös lauluosuuksien artikulaatio voi ajoittain häiritä kielipuritaanin korvaa. Lyriikat kulkevat tuttuja reittejä romantiikan syövereissä, mutta tällaisessa musiikissa sanat eivät ole tärkeintä. Simppeleistä, mutta toimivista, soundeista nauttiminen ilman aivojen liiallista kuormittamista sen sijaan on.

Weekendersin kertsiä ei silti voi olla ohittamatta: Let's live for the weekends, baby, life is just for fun, I want to go to places where the mondays never come.

Eräässäkin pienessä kymenlaaksolaisessa kaupungissa vuonna nakki livenä nähty rovaniemeläisbändi julkaisi viisi levyä, joista viimeisen 11 vuotta sitten. Itse omistan viisikosta keskimmäiset kolme. Dinner on niistä eniten minuun kiinni kasvanut, mutta Lunch on nimensä mukaisesti maistuvaa alkusoittoa sille ja täyttää vatsan mukavasti muutama tunti aamiaisen jälkeen. (Turhaa tietoutta: kaksi Dinnerin jälkeistä levyä eivät enää noudattaneet ateriakaavaa: vuoden 1999 s/t on soundiltaan kevyehkö ja elektroninen, Northernplayalisticia en edes muista kuulleeni (!!))

Ja lisää knoppeja: bändin musiikkivideoiden luotto-ohjaaja on yhtä kuin Pete Riski, ja Lunch on ainoa levy, joka löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta. Kesän kolkutellessa ovella (räntäsateesta huolimatta se on kyllä tulossa ennemmin tai myöhemmin!) suosittelen sitä lämpimästi kaikille menevän britpopin ystäville.




Posted in , , , , | 3 Comments

#135 100 Broken Windows

Setä muistelee

Julkaisuvuosi: 2000
Ensikosketus: 2000
Helmeilevimmät biisit: These Wooden Ideas, Let Me Sleep (Next to the Mirror), Quiet Crown
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9,5

Olette varmasti kuulleet tarinat siitä, kuinka vanhempanne hiihtivät kouluun sekä kesällä että talvella ja kuinka ylämäki ja vastatuuli vaivasivat sekä mennessä että tullessa. Olen koittanut miettiä, millaisen tarinan me 80-luvulla syntyneet voisimme kertoa omille lapsillemme. Sen pitäisi olla jotakin, joka kuulostaa vaikealta ja epämiellyttävältäkin, mutta jota isäpappa tai äitimuori voisi kuitenkin kaihoisasti muistella. Tänään vihdoin keksin tarinan alun: ”Silloin kun minä olin nuori, kukaan ei ollut kuullutkaan mistään Spotifysta.”

Tosiaan, kun ei ollut Spotifyta, kaikki maailman musiikki ei ollut yhden klikkauksen päässä, jolloin musiikinjanoinen nuori joutui etsimään musiikkinsa jotakin toista kautta. Aikoinaan minun tapani oli se, että lueskelin musiikkilehdistä levyarvioita ja tilasin luotettavien tyyppien kehumat levyt Boxmanilta (muistatteko moista?) kuulematta niistä pihaustakaan etukäteen. Eihän se helppoa ollut, kun Soundia lukiessa joutui kärsimään kuukausittaisista Stratovarius-jutuista, mutta onnistunut sokko-ostos oli lopulta kaiken vaivan arvoista. Yksi onnistuneimmista tällaisista ostoksista oli Idlewildin 100 Broken Windows.

100 Broken Windowsilla Idlewild luopui debyyttilevynsä (mahtavasta) punkräminästä ja keskittyi kirjoittamaan poplauluja, jotka tosin viimeistään kertosäkeessä räjähtivät särövalliksi. Ja millaisia poplauluja ne ovatkaan! Tusina toinen toistaan parempaa biisiä täynnä nuoruuden intoa ja upeita melodioita saavat melkein liikuttumaan kesken keskiviikkoaamupäivän. En ole Idlewildiä kuunnellut vuosiin kovinkaan aktiivisesti, mutta aina kuunnellessani innostun, laulan jokaisen biisin mukana ja olen valmis vannomaan, että sekä Hope Is Important että 100 Broken Windows ovat helposti maailman 10 parhaan levyn joukossa (vaikka eivät sitä levyjen loputtua enää olekaan). 

100 Broken Windows ja sitä edeltänyt Hope Is Important ovat kuitenkin erinomaisia rocklevyjä, jotka eivät ole vuosien kuluessa menettäneet loistoaan ja joihin soisi jokaisen särökitaroiden ja kertosäkeiden ystävän tutustuvan. Valitettavasti 100 Broken Windowsin jälkeen Idlewildille tapahtui jotakin, jonka seurauksena Idlewildistä tuli tylsän miehen R.E.M. ja kaikki taika katosi.

Koska olen tässä kirjoituksessa kertonut enemmän itsestäni kuin valitsemastani levystä, on sopivaa päättääkin kirjoitus pieneen muisteluun. Olin nimittäin varmasti koko Kolarin yläasteen historian ainoa oppilas, joka Metallican tai Iron Maidenin logon sijaan piirteli matikan vihkoon Idlewildin kahden ensimmäisen levyn kannesta tuttua ”logoa”.

Posted in , | 6 Comments

#134 Permission To Land

Falsetilla ei vaan voi mennä vikaan


Julkaisuvuosi: 2003
Ensikosketus: 2003
Helmeilevimmät biisit: Koko "a-puoli" + Friday Night, Love On The Rocks With No Ice
Löytyykö levyhyllystä: Khyyl
Levyn huumaavuus
9.0

The Darknessin nousu, uho ja tuho oli yksi rock-historian vauhdikkaimmista. Yhtye onnistui nousemaan kahden levyn aikana festivaalien headliner-bändiksi, jonka keikkaliksa oli huhupuheiden mukaan miljoonan punnan luokkaa, vain tuhotakseen itse itsensä toisella levyllään. Yhtye sai liian paljon liian äkkiä.

Yhtyeen nousukiitoa ei tosin voi ihmetellä, kun yhtyeen debyyttilevyä kuuntelee pitkän tauon jälkeen. AC/DC:n kompakti hard-rock ilmaisu naitettuna Queenin kimallukseen ja pompöösiyteen voisi huonommissa käsissä olla hyvin kammottava Frankenstein-hirviö, mutta The Darkness onnistuu liki mahdottomassa. Näistä biiseistä olisi moni pop-nerokin kateellinen.

The Darkness ei missään nimessä keksinyt pyörää uudelleen, vaan jalosti vaikutteistaan timmin paketin, jossa tymäkät riffit elävät sopusoinnussa tarttuvien melodioiden kanssa. Jopa raskaammat kappaleet, kuten Black Shuck ja Stuck In A Rut toimisivat hard rock-viitekehyksestä irroitettunakin. Kevyemmät kappaleet eivät yllättäen jää sen huonommiksi.
Nelikon vahvuus debyyttilevyllä, hyvän biisimateriaalin lisäksi, on yhtyeen huumorintaju. Ei kai kieltä voi olla laittamatta poskelle, kun yhtyeen keulakuvana on catsuiteja häpykarvoihin asti auki pitävä ja falsettiaan häikäilemättä väärinkäyttävä Justin Hawkins. Otsa ei siis todellakaan ole rypyssä, eikä sanoituksissakaan vältellä hölmöilyä. Jo avausbiisi Black Shuckissa päästetään valtaan tappajakoira, joka vapaasti suomennettuna "ei välitä vittujakaan". Neroutta!

Permission To Land on 2000-luvun paras hard rock-levy kevyesti. Ryppyotsainen genreuskollisuus ollaan heitetty huishelevettiin ja sen sijaan soitetaan vapautuneesti huumoria unohtamatta. Toki levy poukkoilee tunnelmasta toiseen, eikä punaista lankaa ole, mutta kun yksittäiset kappaleet ovat toinen toistaan kovempia, niin tämän hittipaketin kanssa ei voi kyynistyä.



Vaikka aikoinani olinkin The Darknessin suuri fani, niin yhtyeen kakkoslevy "One Way Ticket To Hell... And Back" oli jopa fanisilmien läpi katsottuna ja kuunneltuna paska. Bändi lähti tekemään 70-luvun megalomaanista stadionrockia ja sortui turhaan kikkailuun. Kappaleet olivat huonompia, eikä niitä todellakaan pelastanut pan-huilut, massiiviset jousisovitukset ja ties sun mitkä lisät. Onkin ilo kuulla, että bändi on palannut perusasiohin comeback-singlellään. Nykyisen livekunnonkin voi Suomessa todistaa elokuussa, kun bändi saapuu lämmittelemään Lady Gagaa. Aika kova kombo!

Posted in , , | Leave a comment

Viikonlopun suosikkisoittari #5

VIIKONLOPUNSUOSIKKISOITTARI #5

Hyvää sunnuntaita vaan kaikille! Juho laatii tänään viikonlopun suosikkisoittarin.

Nyt olisi sitten tarjolla tällaista aamusoittolistaa. Jos lähetään spekuloimaan, niin aamusta ei yleensä ainakaan omalla kohdalla tee mieli kuunnella kovin uutta tavaraa eikä oikeastaan mitään hankalasti lähestyttävääkään - enemmänkin tuttua ja turvallista. Joskus tietenkin on voinu käydä niin, että edellisillasta on voinu jäädä päähän soimaan jokin ralli (sitte se soi vielä aamulla herätessäkin päässä) ja se on sit pakko kuunnella aamulla uusiksi heti herättyä.

Mutta totuus on kuitenkin se, että muutamat kappaleet toistuvat hyvinki useasti mulla heti aamusta. Tarkoituksena olisi siis pistää nyt kymmenen biisin pläjäys tällasta pirteää aamumusiikkia, millä päivä ei oikeastaan ainakaan omalla kohdalla vois lähteä paremmin käyntiin aamukahvin kera. Olkaa hyvä:

1. Bright Eyes - The First Day of My Life
Tästä biisistä on muodostunu mun aamujen ehdoton kulmakivikappale. Pirteä kappale saa silmät auki paremmin kuin kuppi erittäin vahvaa kahvia.

2. Death Cab for Cutie -  Cath...
Soittolistalle olisi voinut lyödä oikeastaan aika monta muutakin Death Cabin kappaletta mutta päädyin jostain syystä valitsemaan kuitenkin tämän. Mahtavan pirteä kitarointi kutkuttaa korvakäytäviä ja Ben Gibbardin ääni saa sitkeimmänkin aamutorkun hereille! 

3. Travis - My Eyes
Travis on myös näitä bändejä, joilta ei ainakaan näitä pirteitä kappaleita puutu. My Eyes saa ennen kaikkea hyvälle tuulelle ja puhtia vaikeampaankin aamuun.

4. Doves - Pounding
Minulla ei ole oikeastaan mitään kovin järkevää syytä, miksi just tää biisi päätyy aina niin aamutuimaan soimaan. Mahtava biisi, jonka kitarointi vyöryy vesiputouksen lailla luihin ja ytimiin. Oma Doves-lemppari ehdottomasti. 

5. The Coral - In the Morning
Tässä myös yksi täydellinen päivän aloittaja. Koukuttava Feeling good-renkutus.

6. The Verve - Lucky Man
The Verven Lucky Man on yks mun kautta aikojen kovimmista lempparibiiseistä. Säästelen tätä niihin aamuihin, kun kaikki meinaa mennä kunnolla pieleen. Lucky Manin kun pistää soimaan, tajuaa että kaikki ei olekkaan oikeasti niin perseellään kuin luulisi juuri sillä hetkellä olevan! 

7. Eels - Saturday Morning
Saturday Morning sopii ehdottomasti muuhunkin kuin lauantaiaamujumitukseen. Tän biisin tahdissa on mukava pomppia keittiöön hakemaan aamiaismuroja ja maitoa.

8. MGMT - Flash Delirium
Flash Delirium antaa niin tuiman piristysruiskeen aamuun, että tapahtua voi oikeastaan mitä tahansa.

9. David Bowie - Sound and Vision
Jarmo suositteli aikoinaan teemaviikolla mulle David Bowien Lowta. Jostain syystä olen suorastaan addiktoitunut tähän kappaleeseen. Viime päivien aikana tää on soinu mun aamuissa aika useasti. Huh?

10. Paul Weller - No Tears to Cry
The Jamin neropatti todistaa, että vanhoillakin päivillä voi tehdä svengaavaa ja elämänhaluista musiikkia. Loistava.

Tällainen setti tästä sitten muodostui. Biisilistan pääset kuuntelemaan klikkaamalla tästä. 


Minkälaista musiikkia sinä kuuntelet aamulla?

1 Comment

#133 Don't Think

Don't think, just let it flow


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Swoon, Hey Boy Hey Girl, Don't Think, Superflash
Löytyykö levyhyllystä: Digi. CD+DVD-kirjasta odotellessa.

Levyn huumaavuus
8.3


The Chemical Brothersien ensimmäinen(!) livelevy ei voisi parempaan aikaan ilmestyä. Yhtyeen kaksi vuotta sitten julkaistu Further oli yhtyeen paras levy yli vuosikymmeneen, joka nosti veljekset takaisin elektronisen musiikin ytimeen.

Don't Thinkin keikkataltiointi on vuoden takaa Fuji Rock-festivaaleilta Japanista, ja setti yllättäen on hyvin Further-pohjainen sisältäen toki isoimmat hitit. Kuten elektronisesta musiikista vähänkään perillä olevat tietävät, niin livetilanteissa yhtyeet ja artistit miksaavat kappaleitaan uuteen uskoon livenä ja siten tekevät eroa levyversioihin. ChemBros on tietyssä mielessä poikkeus, koska yhtye ei juurikaan remiksaa kappaleitaan, vaan pienillä muutoksilla luovat uusia sovituksia. Paljon maltillisempaa touhua siis kuin livelevyviikolla käsitellyillä Daft Punkilla ja Justicella.

Mitäpä sitä turhaan remiksailemaankaan, kun oma materiaali on timanttia. Biiseillä kuten Swoon, Hey Boy Hey Girl ja Out of Control saa reivit aikaiseksi hetkessä, ja kun veljekset osaavat livenäkin rytmittää kappaleitaan niin, ettei koko setti ole pelkkää biittiorjuutta. Toki hutejakin mahtuu, kuten aivan liian pitkäksi venytetty Horse Power ja kappaleena muutenkin tylsä Get Yourself High. Oikeastaan vasta neljännen kappaleen aikana iskeytyvä Hey Boy Hey Girl saa bändin setin lentoon ja tekee Don't Thinkistä kuuntelun arvoisen. 

Don't Think on hienoa jatkumoa The Chemical Brothersien tällä vuosikymmenellä alkaneelle  uudelle voittokululle. Yhtyeestä kiinnostuneet saavat erinomaisen miksauksen bändin huippuhetkistä ja ummikot saavat pikamatkan Brosien maailmaan. Toki voin vain kuvitella kuinka paljon hienomman kokemuksen saa samannimisestä konserttielokuvasta, jonka bonuslevy tämä oikeastaan vain onkin, kun bändin Suvilahden keikan visuaalisen tykityksen kokeneena tietää, millaisen visuaalisen tripin yhtye livenä luo.



Mainitsemisen arvoinen kuriositeetti on levyn nimikappale, joka julkaistaan vasta nyt ensimmäistä kertaa fyysisen julkaisun mukana. Kappale on aiemmin julkaistu vain Furtherin iTunes-version bonuksena. Monelle biisi on varmasti kaikista tutuin Black Swanin klubikohtauksesta.

Posted in , , , | 3 Comments

#132 A New Bohemia

Sisulla ja hengästyttävillä riffeillä läpi vaikka harjavaltalaisen harmaan kiven.



Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: Summer Nights, Horse & Crow, Please Need Me, Grab The Stick
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
7.9

Lapkon uuden levyn kynnyksellä on hyvä palata hetkeksi edelliseen. Pari vuotta sitten levyn ilmestyttyä kirjoitin seuraavasti: "Addiktoivalla uutukaisellaan Lapko palaa juurilleen - päämäärättömään energiaan ja raakaan kitara-aggressioon. A New Bohemia tuntuu aluksi liiankin tutulta. Heikkosen epäsymmetriset rummut, Nordbergin bassolainit ja Maljan vinkuminen on monta kertaa hyväksi todettu, mutta mitä uutta jenkkiläinen tuottaja on saanut bändistä irti?"

Olen edelleen sitä mieltä, että raskailla riffeillä alkava levy ottaa kuuntelijalta luulot pois heti ensisekunneilla. Vyöryvä äänivalli sumentaa korvat hetkittäin ja lopputulos on huomattavasti progempi kuin mitä voisi olettaa. Täyttä kuuroutta ei kuitenkaan tarvitse pelätä. Instrumentaaliraidat ja perinteisiä popmelodioita lähentelevät kappaleet tasapainottavat kokonaisuutta, eikä massa tunnu ihan niin painostavalta ja henkeäsalpaavalta. Jonkin sortin hittinäkin tunnettu Summer Nights kiteyttää nimessä mainitun tunnelman kiihkeästä kesäyöstä loistavasti. Sen jälkeen jatkuu loistelias putki: Horse & Crow'n alun iskevät kitarat sattuvat sydämeen hyvällä tavalla,  Please Need Me taas pakottaa laulamaan tuskan pois sisimmästä. Myös Grab The Stick on innostavasti rakennettu kappale, joka nostattaa niskakarvat pystyyn. Ylipäätään jälkimmäinen puolisko toimii paremmin kuin albumin alku.

Aikoinaan kyllästyin alkuhuuman jälkeen levyyn melko pian. Ehkä aika oli ajanut Lapko-faneuteni ohi, ja suoraviivainen räminä ei yksinkertaisesti iskenyt yhtä kovaa kuin edellinen, kenties helpommin lähestyttävä Young Desire (jota bändi huhujen mukaan itse pitää liian kaupallisena, mutta minusta nimeltämainitsematon tuottaja teki levyn kanssa loistoduunin). Parhaimpien biisien joukkoon muut hukkuvat ilman muistikuvaa, ja ensimmäisenä singlenä julkaistu I Shot The Sheriff on mielestäni pitkäsoiton heikointa antia. Menevä ralli sinänsä, mutta ei mestariteos.

Levylle tiivistetty Lapkon perusolemus - hikeä puskeva duracellpupumaisuus - on saatu tallennettua niin todenmukaisesti, että ihan hävettää. Uuteen bohemiaan oli mukava palata tauon jälkeen, mutta edelleenkään tunnepitoisuus ei yllä samoihin prosentteihin kuin edeltäjillään.





Posted in , , , | 6 Comments

#131 All Blackshirts to Me

Or as common people say, Cats on Fire on helevetin hyvä

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: A Different Light, After the Fact, Well Well What Do You Know, It's Clear Your Former Lover
Löytyykö hyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8,9

Useat suosikkibändini ovat lopettaneet jo vuosia ennen kuin niihin tutustuin. Monet edelleen kasassa olevat suosikkini puolestaan ovat julkaisseet parhaat levynsä kohta 20 vuotta sitten. Tästä syystä yhtyeillä, joiden kehitystä olen seurannut alkuvaiheista lähtien, on erityinen asema sydämessäni. Yksi tällainen bändi on Cats on Fire, joka on ollut yksi suosikeistani Draw in the Reins -ep:stä (2006) lähtien.

The Province Complains ja Our Temperance Movement -levyihin verrattuna All Blackshirts to Me avautuu hitaasti. Levy ei ole yhtä hitikäs kuin aiemmat albumit, mutta se tuntuu kasvavan kuunteluiden myötä. Uskon ja toivon, että All Blackshirts to Me tuottaa iloa vielä pitkään, sillä se ei ole vajaassa viikossa unohdettavaa ”blogi-indietä”, vaan taidolla, näkemyksellä ja lämmöllä tehtyä popmusiikkia, jollaisella on tapana kestää vuodesta toiseen.

Vaikka uusin levy hieman poikkeaakin aiemmista, ovat Cats on Firen vahvuudet pysyneet samoina: erinomaiset melodiat, poikkeuksellisen oivaltavat lyriikat ja laulaja Mattias Björkasin vaikuttava lauluääni ovat yhdistelmä, jollainen on vain harvoilla bändeillä. Parissa lukemassani levyarvostelussa on nostettu esiin 1914 and Beyond sekä Smash It to Pieces -kappaleiden poliittiset tekstit. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että useassa biisissä käsitellään taitavasti katumusta, kateellisuutta ja häpeää. Juuri nämä biisit (esimerkiksi My Sense of Pride, Well Well What Do You Know, It’s Clear Your Former Lover) ovat lyriikoiltaan albumin parhaimmistoa.

All Blackshirts to Me -levyllä 80-lukulaisesti helkkyvä kitarapop on saanut mausteeksi Agentsien rautalankaa ja Leevi & the Leavingsin melankoliaa aiempia Cats on Fire -levyjä enemmän. Tämä yhdistelmä Britanniaa ja Suomea erottaa Cats on Firen maailman tuhansista muista indiepoppareista ja kasvattanee bändin mainetta entisestään.  


Posted in , | 3 Comments

#130 The Boxer


Kuka on kuullut Bloc Party-Kelen harharetkistä?


Levyn huumaavuus
6.0



Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: Tenderoni, On the Lam, Everything You Wanted    
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


 Vaikka Bloc Partysta tutuksi tullut Kele Okereke onkin oikeasti persoonana ujo kuin mikä, ei mieheltä ainakaan kunnianhimoa puutu. Sen todistavat Intimacyn jälkeiset feattaukset mitä erinäisimpien artistien (DJ Tiesto, Martin Solveig, Hercules and the Love Affair) kanssa ja ennen kaikkea debytointi vuonna 2010 sooloartistina, The Boxerin muodossa. Levyllä Kele todistaa, että konemusiikki on tullut jäädäkseen miehen musiikkiin.


Pitkäsoitto julkaistiin aikoinaan aika pienellä varoitusajalla. The Boxerin avaussinkku, elektroninen tanssikipale Tenderoni oli omassa erikoisuudessaan hyvin hämmentävä mutta samalla erittäin mielenkiintoinen - eihän se Bloc Partylta kuullostanut muuten kuin Kelen äänen muodossa. Jykevä ja tarttuva ralli teki tulevasta levystä yhden kesän odotetuimmista.

The Boxerin avausraita on raivostuttava. Walk Tallista en ole vieläkään onnistunut pitämään -  lallattelusta tulee ihan mieleen sotilaslaulut Full Metal Jacketista? Mutta avausraidan jälkeen pärähtää. Kakkosraita On the Lam on mukavan nopeatempoinen kipale ja kolmas biisi Tenderoni nostattaa fiiliksen oikeasti korkeuksiin. The Other Side ja Everything You Wanted ovat myös varsin onnistuneita kipaleita. Mutta siihen ne hyvät biisit oikeastaan jäävätkin. Jos vaisu Unholy Thoughts olisi esimerkiksi Bloc Partyn kappale, olisi se luultavasti bändin huonoin tuotos ikinä - huonompi varmaan kuin yksikään b-puolikipale, mitä bändi on koskaan tehnyt.

Kun näin jälkeenpäin ajattelee, olisi Bloc Party voinut vuonna 2010 kuullostaa tältä. Onhan bändi menny radikaalisti elektronisempaan suuntaan albumi albumilta.    

Kun alkaa vaistomaisesti skipata tiettyjä biisejä levyltä, ei levykokonaisuutta voida kehua hyväksi. The Boxeriin tämä pätee varsin hyvin. Tenderonia ajan hammas ei kuitenkaan ole purrut, kuunnelkaa vaikka!




Leave a comment

Viikonlopun suosikkisoittari #4


Pari viikkoa sitten päätin, että seuraavaan suosikkisoittariin laitan 10 maailman parasta biisiä. Ymmärsin toki heti tehtävän mahdottomuuden, mutta yritin silti ja mahdotonta oli. Kymmenistä ja kymmenistä maailman parhaista biiseistä oli lopulta pakko karsia suurin osa, jotta saisin listan aikaiseksi. Jo tunnin päästä tämä soittari olisi varmasti erilainen.

Viikonlopun suosikkisoittari #4 - Jarmon mielestä parasta mahdollista musiikkia.

Guided by Voices – Game of Pricks
Guided by Voices on julkaissut satoja biisejä, joista ainakin tusinaa voisin väittää mailman parhaaksi biisiksi. Game of Pricks on yksi niistä.

Belle & Sebastian – Jonathan David
Jonathan David on yksinkertaisesti ihana.

Teenage Fanclub – Did I say
Did I Say on kaksi ja puoli minuuttia puhdasta täydellisyyttä. 

The Ronettes – Be My Baby
Be My Baby on Brian Wilsonin mielestä maailman paras poplaulu, enkä mie ainakaan väitä vastaan. 

The Beach Boys – Don’t Worry Baby
Osaa se Brian Wilson itsekin poplauluja kirjoittaa. Tuntui absurdilta miettiä, onko Don’t Worry Baby parempi kuin Wouldn’t It Be Nice tai God Only Knows.

The Smiths – There Is a Light That Never Goes Out
Niin itsestään selvä valinta, että meinasin jättää pois. En kuitenkaan voinut, sillä There Is a Light That Never Goes Out on sentään maailman paras biisi.

New Order – Temptation
Kun Temptation soi Nelivitosessa, kuvittelen noin seitsemän minuutin ajan osaavani tanssia.

Galaxie 500 – Tugboat
Yllätin itsenikin, kun jätin Tugboatin listalle Being Boringin, I Will Daren, Just Like Heavenin ja monien muiden upeiden biisien sijaan. Tykkään Tugboatista enemmän kuin arvasinkaan.

Yo La Tengo – Stockholm Syndrome
Jos jostakin syystä saisin kuunnella koko loppuelämäni aikana vain yhtä biisiä, olisi valintani Stockholm  Syndrome.

Neil Young – Winterlong
Winterlong ei ole Neil Youngin tunnetuimpia biisejä, mutta se on yksi parhaista.

Soittolistan voi avata tästä

Vain kymmenen suosikkibiisin valinta osoittautui äärettömän vaikeaksi, jopa piinaavaksi, tehtäväksi. Koska piina passaa pääsiäiseen kuin majoneesi pitsaan, haastan kaikki blogimme lukijat laatimaan oman kymmenen biisin suosikkilistansa ja jakamaan sen kommenttiosiossa.

Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.