Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2003. Näytä kaikki tekstit

Julkaisuvuosi: 2003
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Recycled Air, Such Great Heights
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Meikäläisen piti kirjottaa tällä viikolla Ben Gibbardin uunituoreesta soololevystä, mutta totesin parhaaksi lykätä sen käsittelyä ensi viikkoon. Sen sijaan nyt on mitä mainioin tilaisuus ottaa esille Death Cabin nokkamiehen ja Dntel-jäbän, Jimmy Tamborellon yhteisprojekti The Postal Service, jolta on putkahtanut ulos tähän mennessä vasta yksi kokopitkä - Give Up, jonka syntyprojekti ei ollut tosiaan mistään perinteisimmästä päästä.

Onko meiltä kuulunut meteliä?

Levyn huumaavuus

8,4

Villatakin lämpöä

Levyn huumaavuus

7,8

Falsetilla ei vaan voi mennä vikaan

The Darknessin nousu, uho ja tuho oli yksi rock-historian vauhdikkaimmista. Yhtye onnistui nousemaan kahden levyn aikana festivaalien headliner-bändiksi, jonka keikkaliksa oli huhupuheiden mukaan miljoonan punnan luokkaa, vain tuhotakseen itse itsensä toisella levyllään. Yhtye sai liian paljon liian äkkiä.

Yhtyeen nousukiitoa ei tosin voi ihmetellä, kun yhtyeen debyyttilevyä kuuntelee pitkän tauon jälkeen. AC/DC:n kompakti hard-rock ilmaisu naitettuna Queenin kimallukseen ja pompöösiyteen voisi huonommissa käsissä olla hyvin kammottava Frankenstein-hirviö, mutta The Darkness onnistuu liki mahdottomassa. Näistä biiseistä olisi moni pop-nerokin kateellinen.

The Darkness ei missään nimessä keksinyt pyörää uudelleen, vaan jalosti vaikutteistaan timmin paketin, jossa tymäkät riffit elävät sopusoinnussa tarttuvien melodioiden kanssa. Jopa raskaammat kappaleet, kuten Black Shuck ja Stuck In A Rut toimisivat hard rock-viitekehyksestä irroitettunakin. Kevyemmät kappaleet eivät yllättäen jää sen huonommiksi.

Nelikon vahvuus debyyttilevyllä, hyvän biisimateriaalin lisäksi, on yhtyeen huumorintaju. Ei kai kieltä voi olla laittamatta poskelle, kun yhtyeen keulakuvana on catsuiteja häpykarvoihin asti auki pitävä ja falsettiaan häikäilemättä väärinkäyttävä Justin Hawkins. Otsa ei siis todellakaan ole rypyssä, eikä sanoituksissakaan vältellä hölmöilyä. Jo avausbiisi Black Shuckissa päästetään valtaan tappajakoira, joka vapaasti suomennettuna "ei välitä vittujakaan". Neroutta!

Permission To Land on 2000-luvun paras hard rock-levy kevyesti. Ryppyotsainen genreuskollisuus ollaan heitetty huishelevettiin ja sen sijaan soitetaan vapautuneesti huumoria unohtamatta. Toki levy poukkoilee tunnelmasta toiseen, eikä punaista lankaa ole, mutta kun yksittäiset kappaleet ovat toinen toistaan kovempia, niin tämän hittipaketin kanssa ei voi kyynistyä.

Vaikka aikoinani olinkin The Darknessin suuri fani, niin yhtyeen kakkoslevy "One Way Ticket To Hell... And Back" oli jopa fanisilmien läpi katsottuna ja kuunneltuna paska. Bändi lähti tekemään 70-luvun megalomaanista stadionrockia ja sortui turhaan kikkailuun. Kappaleet olivat huonompia, eikä niitä todellakaan pelastanut pan-huilut, massiiviset jousisovitukset ja ties sun mitkä lisät. Onkin ilo kuulla, että bändi on palannut perusasiohin comeback-singlellään. Nykyisen livekunnonkin voi Suomessa todistaa elokuussa, kun bändi saapuu lämmittelemään Lady Gagaa. Aika kova kombo!

Levy, joka määräsi 2000-luvun alussa sen todella laadukkaan amerikkalaisen vaihtoehtorockin tahdin

Julkaisuvuosi: 2003

Ensikosketus: 2004

Helmeilivimmät biisit: Santa Cruz (You're Not That Far), Big Sur, 'Til The Tide Creeps In

Löytyykö levyhyllystä: Siellähän se T:n kohdalla komeilee

Nyt kun ensimmäinen joulukuun päivä on jo takana, eikä auringosta, lumesta saati sitten lämmöstä ole mitään tietoa, niin tarvitsemme jotain, millä saisi lämpöä kylmettyneeseen elämäämme. Sitä tarjoilee muutaman vuoden takaa The Thrills.

The Thrillsin debyyttilevy So Much For The City sai ilmestyessään paljon suitsutusta osakseen, ja soivatpa levyn sinkutkin melkoisella voimalla MTV:llä ja radioissa. Mikäs oli soidessa, kun irlantilaispoppoo oli imenyt Amerikan itseensä ja soitti lähes autenttista kalifornia-soundia, johon oli lisätty hitunen americanaa ja countrya. Tällä sekoituksella bändi teki erinomaisen pop-levyn, joka on kestänyt aikaakin yllättävän hyvin.

So Much For The City alkaa todella hienoissa merkeissä Santa Cruz (You're Not That Far):lla, Big Surin lla ja Don't Steal Our Sunilla, joista jokainen on lähes tyyppiesimerkkejä erinomaisesta pop-kappaleesta. Levy on kokonaisuudessaankin komeata kaliforniapopia, tosin levy lähtee loppua kohti vähän lässähtämään, kun biisit eivät tarttuvuudessaan enää pysty ylittämään alkupuolelle ladattuja komeuksia. Vaikka biisien laatu heitteleekin, niin levy on kumminkin sen verran kepeä ja hilpeä, että sen pystyy kuuntelemaan kokonaan vaivatta.

Vaikka tässä bändin debyyttiä kehunkin, niin kannattaa tutustua myös bändin kahteen muuhun levyyn. Kakkoslevy Let's Bottle Bohemia vie debyytin soundia vielä eteenpäin ja kolmas, ja toistaiseksi bändin viimeinen levy, The Teenager taas muuttaa soundia kauemmaksi rantapopista ja vie bändiä kunnianhimoisempiin sfääreihin. Kaikki bändin levyt ovat hyviä, joten suosittelen tutustumaan niihin. Näillä keleillä kun bändin luomat lämpimät tunnelmat ovat tarpeen.

Levyn huumaavuus

9.0

Musen Absolution on yksi tärkeimmistä levyistä minulle, se laajensi musiikkimakuani ja avasi tien kohti uusia bändejä ja erilaista musiikkia. Miksi avasi? Joku voisi kysyä mielessään, minäpä vastaan.

Vuonna 2003 Muse julkaisi suuruudenhullun 14 biisin pituisen ahdistavan, raskaan, surullisen ja toisaalta myös erittäin kauniin albumin, joka syleili maailmaa, ärsytti sekä ihastutti samaan aikaan. Levy myös pysyy kasassa koko pituutensa ajan, vaikka voisi helposti hajota käsiin kasaksi yksittäisiä biisejä.

Levyn aloittavan lyhyen marssi-intron jälkeen stereoista pärähtävä Apocalypse Please kertoo missä mennään. Järjettömän kokoisella pianolla lähtevä biisi on täydellinen aloitus levylle ahdistava ja koukuttava biisi, joka flirttailee myös hetkittäin elektronisella surinallaan joka vie ainakin itseni jonnekin avaruuteen kuuntelemaan klassisenmusiikin ja moderninrokin hybridiä.

Time Is Running Out on levyn selkeästi hitikkäämpää kamaa, joka onkin julkaistu singlenä ja on ainakin itselleni se Musen lopullinen läpimurtohitti. Koukuttava kertosäe ja etenkin eka bridge kertsiin toimii yksinkertaisuudessaan järjettömän hyvin Dominic Howardin rumputyöskentelystä puhumattakaan. Sing For The Absolution jää itselleni vähän hahmottomaksi biisiksi, joka kasvaa kieltämättä ihan hienosti ja toimi vanhassa jäähallissa livenä hyvin vuonna 2007 osittain kiitos hienojen visuaalien.

Sitten on vuorossa biisi joka ainakin itselleni kiteyttää sen, mihin Muse voi parhaimillaan ja halutessaan pystyä. Stockholm Syndrome lähtee mielettömällä ja yhdellä parhaimmista riffistä mitä olen kuullut rockmusiikissa. Viimeistään kertsiin lähtevä järjettömän rosoinen bridge nostattaa niskakarvat pystyyn ja viimeistään kertsissä Bellamyn huutaessa "I wish I Could!" Tiedän, että tämä biisi on yksi parhaimmista mitä rockmusiikissa on tehty. Biisin hienoudesta kertoo että kertsin kitaravallin takana tarkkakorvaisemmat kuulevat arpeggiosynat, jotka tuovat kertosäkeeseen reilusti lisää ulottuvuuksia. C-osan soolo ja outron 3-soinnun pomppuriffittely kruunaavat biisin.

Ennen interlude+hysteria yhdistelmää soiva Falling Away With You on kaunis biisi ja ainakin itseäni ihmetyttää miksi tämä on jäänyt niin vähälle huomiolle, että Muse ei ole edes soittanut sitä kokonaan milläkään keikallaan. Toisaalta ymmärrän, että biisiltä vievät huomion edellä oleva Stockholm Syndrome ja seuraavana oleva Hysteria, joka onkin levyn ehkä toiseksi paras kappale. Mielettömään Wolstenholmen bassoriffiin rakentuva biisi esittää taas bändiä parhaimillaan, koukuttava kertsi, koukuttava soolo, koukuttava outro, jatkanko? Jatkan, sillä blackout on täydellisen vastakohtaisella tavallaan myös koukuttava. Äärettömän kaunis viuluilla kuorrutettu biisi huipentuu rosoiseen, mutta sopivasti alas miksattuun kitarasooloon. Tämän tahtiin ihmiset ovat heilutelleet kynttilöitä ja pistäähän tämä biisi keinumaan temmollaan.

Butteflies & Hurricanes, biisi jonka c-osassa on klassinen pianosoolo, voiko tämmöinen ylilyönti toimia ollenkaan -kyllä voi! Sanat eivät riitä avaamaan tätä biisiä, vaan se pitää kokea itse. Onneksi The Small Print on yksinkertainen ja helppo raskaalla kitaralla varsutettu rokkibiisi Musen mittapuulla.

Endessly on Absolutionin elektronisin biisi joka tuo tunnelmaan tiettyä kaivattua toivoa ja haikeutta rakkaudestahan tässäkin on kyse. Pistää itselleni tietyssä mielentilassa silmäkulmat kosteaksi. Thoughts Of Dyint Atheist on levyn suoraviivaisin biisi, joka vilahtaa ohi ei ärsytä, mutta ei toisaalta aiheuta riemunkiljahduksiakaan. Tylsästi sanoen "ihan kiva."

Levyn päättä rauhallisiin tunnelmiin Ruled By Secrecyyn, joka kasvaa pikkuhiljaa kohti levyn viimeistä kohokohtaa eli dramaattista pianosooloa, jota matthewn ahdistunu, mutta myös vastauksia kysyvä tulkinta tukee täydellisesti. "no one knows who's in control"

Vaikka innostukseni Museen väheni keskinkertaisen ja sillisalaattisen The Resistancen (2009) ja viimeistään rutiininomaisen Kaisaniemen keikan jälkeen, on tällä suuruudenhullulla, mutta myös hölmöllä bändillä paikka sydämessäni. Vaikka levyn ahdistavuudesta en enää niin pidäkkään. Hölmöllä tarkoitan sitä, että bändin jätkien haastattelun perusteella mietin välillä, onko tämäkin levy tehty osittain kieli poskessa? Ehkä, ehkä ei. Nautin tästä levystä silti vieläkin suuresti. Muse pystyy halutessaan ja parhaimillaan yhdistämään lukuisia eri genrejä ja avamaan ovia erilaista musiikkia kohtaan flirttailemalla klassisen-, elektronisenmusiikin ja jopa jazzin kanssa. Tällä levyllä Muse kuulostaa hetken yhdeltä maailman parhaimmista ja innovatiivisimmista bändeistä. Suuruudenhulluutta vai neroutta, päättäkää itse.

Ps. Bändin jätkät eivät ole tosikoita, älä ole itsekään, kun kuuntelet tätä levyä.