Julkaisuvuosi: 2003
Ensikosketus: 2003
Helmeilevimmät biisit: Sopivan fiiliksen sattuessa mikä tahansa biisi levyltä
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Ensikosketus: 2003
Helmeilevimmät biisit: Sopivan fiiliksen sattuessa mikä tahansa biisi levyltä
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
9.0
Musen Absolution on yksi tärkeimmistä levyistä minulle, se laajensi musiikkimakuani ja avasi tien kohti uusia bändejä ja erilaista musiikkia. Miksi avasi? Joku voisi kysyä mielessään, minäpä vastaan.
Vuonna 2003 Muse julkaisi suuruudenhullun 14 biisin pituisen ahdistavan, raskaan, surullisen ja toisaalta myös erittäin kauniin albumin, joka syleili maailmaa, ärsytti sekä ihastutti samaan aikaan. Levy myös pysyy kasassa koko pituutensa ajan, vaikka voisi helposti hajota käsiin kasaksi yksittäisiä biisejä.
Levyn aloittavan lyhyen marssi-intron jälkeen stereoista pärähtävä Apocalypse Please kertoo missä mennään. Järjettömän kokoisella pianolla lähtevä biisi on täydellinen aloitus levylle ahdistava ja koukuttava biisi, joka flirttailee myös hetkittäin elektronisella surinallaan joka vie ainakin itseni jonnekin avaruuteen kuuntelemaan klassisenmusiikin ja moderninrokin hybridiä.
Time Is Running Out on levyn selkeästi hitikkäämpää kamaa, joka onkin julkaistu singlenä ja on ainakin itselleni se Musen lopullinen läpimurtohitti. Koukuttava kertosäe ja etenkin eka bridge kertsiin toimii yksinkertaisuudessaan järjettömän hyvin Dominic Howardin rumputyöskentelystä puhumattakaan. Sing For The Absolution jää itselleni vähän hahmottomaksi biisiksi, joka kasvaa kieltämättä ihan hienosti ja toimi vanhassa jäähallissa livenä hyvin vuonna 2007 osittain kiitos hienojen visuaalien.
Sitten on vuorossa biisi joka ainakin itselleni kiteyttää sen, mihin Muse voi parhaimillaan ja halutessaan pystyä. Stockholm Syndrome lähtee mielettömällä ja yhdellä parhaimmista riffistä mitä olen kuullut rockmusiikissa. Viimeistään kertsiin lähtevä järjettömän rosoinen bridge nostattaa niskakarvat pystyyn ja viimeistään kertsissä Bellamyn huutaessa "I wish I Could!" Tiedän, että tämä biisi on yksi parhaimmista mitä rockmusiikissa on tehty. Biisin hienoudesta kertoo että kertsin kitaravallin takana tarkkakorvaisemmat kuulevat arpeggiosynat, jotka tuovat kertosäkeeseen reilusti lisää ulottuvuuksia. C-osan soolo ja outron 3-soinnun pomppuriffittely kruunaavat biisin.
Ennen interlude+hysteria yhdistelmää soiva Falling Away With You on kaunis biisi ja ainakin itseäni ihmetyttää miksi tämä on jäänyt niin vähälle huomiolle, että Muse ei ole edes soittanut sitä kokonaan milläkään keikallaan. Toisaalta ymmärrän, että biisiltä vievät huomion edellä oleva Stockholm Syndrome ja seuraavana oleva Hysteria, joka onkin levyn ehkä toiseksi paras kappale. Mielettömään Wolstenholmen bassoriffiin rakentuva biisi esittää taas bändiä parhaimillaan, koukuttava kertsi, koukuttava soolo, koukuttava outro, jatkanko? Jatkan, sillä blackout on täydellisen vastakohtaisella tavallaan myös koukuttava. Äärettömän kaunis viuluilla kuorrutettu biisi huipentuu rosoiseen, mutta sopivasti alas miksattuun kitarasooloon. Tämän tahtiin ihmiset ovat heilutelleet kynttilöitä ja pistäähän tämä biisi keinumaan temmollaan.
Butteflies & Hurricanes, biisi jonka c-osassa on klassinen pianosoolo, voiko tämmöinen ylilyönti toimia ollenkaan -kyllä voi! Sanat eivät riitä avaamaan tätä biisiä, vaan se pitää kokea itse. Onneksi The Small Print on yksinkertainen ja helppo raskaalla kitaralla varsutettu rokkibiisi Musen mittapuulla.
Endessly on Absolutionin elektronisin biisi joka tuo tunnelmaan tiettyä kaivattua toivoa ja haikeutta rakkaudestahan tässäkin on kyse. Pistää itselleni tietyssä mielentilassa silmäkulmat kosteaksi. Thoughts Of Dyint Atheist on levyn suoraviivaisin biisi, joka vilahtaa ohi ei ärsytä, mutta ei toisaalta aiheuta riemunkiljahduksiakaan. Tylsästi sanoen "ihan kiva."
Levyn päättä rauhallisiin tunnelmiin Ruled By Secrecyyn, joka kasvaa pikkuhiljaa kohti levyn viimeistä kohokohtaa eli dramaattista pianosooloa, jota matthewn ahdistunu, mutta myös vastauksia kysyvä tulkinta tukee täydellisesti. "no one knows who's in control"
Vaikka innostukseni Museen väheni keskinkertaisen ja sillisalaattisen The Resistancen (2009) ja viimeistään rutiininomaisen Kaisaniemen keikan jälkeen, on tällä suuruudenhullulla, mutta myös hölmöllä bändillä paikka sydämessäni. Vaikka levyn ahdistavuudesta en enää niin pidäkkään. Hölmöllä tarkoitan sitä, että bändin jätkien haastattelun perusteella mietin välillä, onko tämäkin levy tehty osittain kieli poskessa? Ehkä, ehkä ei. Nautin tästä levystä silti vieläkin suuresti. Muse pystyy halutessaan ja parhaimillaan yhdistämään lukuisia eri genrejä ja avamaan ovia erilaista musiikkia kohtaan flirttailemalla klassisen-, elektronisenmusiikin ja jopa jazzin kanssa. Tällä levyllä Muse kuulostaa hetken yhdeltä maailman parhaimmista ja innovatiivisimmista bändeistä. Suuruudenhulluutta vai neroutta, päättäkää itse.
Ps. Bändin jätkät eivät ole tosikoita, älä ole itsekään, kun kuuntelet tätä levyä.
Tekstit
En tiedä miksi, mutta Absolution oli musta tosi pitkään Musen heikoin levy. Luultavasti syitä on kaksi: a) se on niin hiton pitkä ja massiivinen, kuten sanoit, ja b) Time Is Running Out on musta semisti ärsyttävä. Koska sen myötä tosi monet alkoi tykkäämään bändistä, ja mulle menee ihan tahtomattaankin maku monesti, jos jostain itselle rakkaasta tulee yhtäkkiä massaa. :D Ei aina, enkä tee sitä tarkoituksella, mut joidenkin kanssa käy niin.
VastaaPoistaJossain vaiheessa sitten tajusin levyn ihan kunnolla. Edelleenkään Absolution ei albumina oo mikään priima, jos kokonaisuutta ajattelee, mutta siellä on niin tajuttomasti tykkejä biisejä et huh. Kuten bändin kaikkien aikojen paras - STOCKHOLM SYNDROME <3 <3 <3