Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muse. Näytä kaikki tekstit

Naurettavan viihdyttävää

Levyn huumaavuus:

7.5

The 2nd Law nimi tulee termodynamiikan toisesta pääsäännöstä - entropian kasvusta, eli kaikki ajautuu kohti kaaosta jossain vaiheessa. Tämä nimi sopii kaikesta tiedehömpötyksestään huolimatta Musen kuudennen pitkäsoiton nimeksi, koska kyseinen albumi on musiikillista kaaosta - ottaen vaikutteita sieltä sun täältä. On ilo huomata, ettei Muse ole ajautunut kohti mitäänsanomatonta radiopoppia vaan uskaltaa olla hyvällä tavalla naurettava ja innovatiivinen. Tämä ei jätä ketään kylmäksi, vaikka vihaisitkin tätä levyä jättää se silti varmasti mieleesi jotain, joka ei unohdu vähäksi aikaan.

Supremacy iskee ekana biisinä heti ilmat pihalle. Led Zeppelinin Kashmirin rytmiikkaa,  murjova 7-kielinen kitara, bond-viuluja, marssirumpuja, kuoroa ja Matthew Bellamyn hillitöntä falsettoa. Puskista tuleva soolo sekä tietysti trumpetteja. Biisissä on kaksi ihan erilaista tunnelmaa, jotka nivoutuvat saumattomasti yhteen. Taattua Musea, mutta olet väärässä jos luulet että avausbiisi kertoisi tästä levystä jotain, se itseasiassa johtaa tunnelmaltaan sinut täysin harhaan. Seuraava biisi onkin täysin erilainen ja jo sinkkuna julkaistu Madness. Se alkaa minimalistisesti ja mielestäni tylsästi, mutta muuttuu viimeistään Queenmaisen kitarasoolon jälkeen kiinnostavan ilmavaksi U2-vaikutteiseksi anthemiksi, toimii.

Musella on tapa kokeilla jotain uutta jokaisella albumillaan ja Panic Station on hyvä esimerkki tästä. Erittäin groovava funk-kappale, jonka pääosassa ovat slap-basso ja svengaavat trumpetit. Tämähän biisi toimii kaikesta härskiydestään huolimatta! Hysteria/Stockholm Syndrome viboja tuova soolokin yhdistyy funkkiin menoon mainiosti. Musen oma Another One Bites The Dust. Toinen kokeilu on Neron tuottama Follow Me. Rauhallisten syna-arpeggioden jälkeen biisi suoraan sanoen räjähtää puolessa välissä kertosäkeensä. Tämä on sitä raskasta elektroa, josta pidän. Kyseessä ei ole mitään brosteppiä, vaan mielestäni tämä kuulostaa enemmänkin Muse-filtterin läpi vedettyä suorempaa "French-Housea" Biisihän on yksinkertainen ja näinkin erilainen lähestymistapa tuottamisen suhteen toimii todella hyvin ja tekee biisistä moninverroin kiinnostavamman. Joku saattaa kuulla biisin alussa sydämenlyöntejä ja niitä ne onkin. Sillä biisin rytmiikka perustuu Matthewn Iphonella äänittämiin poikansa sydämenlyönteihin.

Ehkäpä selvin ero aiempiin Muse-levyihin löytyy levyn loppupuolelta kahdelta Chris Wolstenholmen tekemältä ja laulamilta biiseiltä. Harmi vaan että kyseiset biisit eivät jostain mielestäni istu levylle kunnolla. Chris on hyvä laulamaan ja biiseissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ne eroavat Matthewn tekemistä biiseistä erittäin paljon. Save Me on raahava ja välillä tylsäkin biisi, jonka mielenkiintoisin yksittäinen kohta on Post-Rockmainen soolo, jota ei ole ennen Muselta kuultu. Liquid State on myöskin täysin erilaista nimittäin Stoner-rokkia! Tämähän kuulostaa 90-luvun Foo Fightersilta tai Queens Of The Stone Agelta, mielenkiintoista. Toki kertosäe onkin taustoiltaan perinteisempää Musea.

Levy päättyy kahteen instrumentaaliin, josta jo ennakkoon julkaistu pömpöösi ja kokeilunhaluinen  Dubstep (lue: Brostep) kappale Unsunstainable on kaksikosta heikompi, mutta silti ihan mukavan virkistävä. Isolated System on kuitenkin kappaleena ihan eri maata - Musen albumille täydellisesti sopivaa elokuvamusiikkia, joka päättää levyn aika surullisiin/haikeisiin post-apokalyptisiin tunnelmiin.

Toki levyltä löytyy Musen mittapuussa normaalejakin biisejä. Olympialaisia varten tehty Survival sisältää levy heikointa lyriikka ja yksittäisenä biisinä se ei toiminut alkuunkaan, mutta näin albumikokonaisuuteen biisi istuu yllättävänkin hyvin. Explorers on Muselle tyypillinen balladi, joka ei ekoille kuuntelukerroilla oikein iskenyt, mutta näin monen kuuntelukerran jälkeen kyseisellä biisillä on paikkansa levyllä ja se jää yllättävän tehokkaasti soimaan päähän. Big Freeze on biisi, jota monet ovat parranneet levyn heikoimmaksi - itse en tätä allekirjoita. Kyseessä on toki U2-vaikutteinen stadionrock-biisi, jossa on heikot säkeistöt, mutta etenkin kertosäkeen "Hear Me/Feel Me" lainit jäävät tehokkaasti soimaan päähän. Ohan tämä myös monta kertaa parempi kuin edelliseltä levyltä löytyvä Guildin Light.

Yhdeksi ehdottomista lemppareista levyllä nousee 5/4 rytmiikkaan perustuva Animals. Musea on monesti verrattu Radioheadiin ja mielestäni aiheetta, mutta Animals kuulostaa rytmiikaltaan ja laulusovituksiltaan jonkun verran Radioheadiltä, mikä ei ole todellakaan moite. Animalsilla kuullaan myös levyn ehdottomasti parhainta kitarointia ja Muselle harvinaista kliini-kitarasoundia. C-osan soolo on erinomainen ja biisi päättyy kitaravalliin ja pörssimeklareiden eläimelliseen hälinään - erinomainen.

Muse osaa luoda eri mielentiloihin sopivaa musiikkia ja tunkea ne samalle levylle. Se on hengästyttävää ja monille ehkä myös ahdistavaa. Silti kyllä minä mielummin syön ravintolassa annoksen, josta tulee täyteenahdettu olo. Kuin annoksen, jonka jälkeen vaan ärsyttää se että on maksanut liikaa ruuasta, joka ei ole edes täyttänyt vatsaa kunnolla. The 2nd law ei sovi tosikoille, niinkuin ei Musen musiikki muutenkaan. Jos osaat nauraa hyvälle musiikille, mutta samalla jaksat myös hiljentyä miettimään asioita saman levyn aikana kehotan sinua kuuntelemaan The 2nd lawia - Naurettavan viihdyttävää/Naurettavan huonoa riippuen näkökulmasta.

Levyn huumaavuus

9.0

Musen Absolution on yksi tärkeimmistä levyistä minulle, se laajensi musiikkimakuani ja avasi tien kohti uusia bändejä ja erilaista musiikkia. Miksi avasi? Joku voisi kysyä mielessään, minäpä vastaan.

Vuonna 2003 Muse julkaisi suuruudenhullun 14 biisin pituisen ahdistavan, raskaan, surullisen ja toisaalta myös erittäin kauniin albumin, joka syleili maailmaa, ärsytti sekä ihastutti samaan aikaan. Levy myös pysyy kasassa koko pituutensa ajan, vaikka voisi helposti hajota käsiin kasaksi yksittäisiä biisejä.

Levyn aloittavan lyhyen marssi-intron jälkeen stereoista pärähtävä Apocalypse Please kertoo missä mennään. Järjettömän kokoisella pianolla lähtevä biisi on täydellinen aloitus levylle ahdistava ja koukuttava biisi, joka flirttailee myös hetkittäin elektronisella surinallaan joka vie ainakin itseni jonnekin avaruuteen kuuntelemaan klassisenmusiikin ja moderninrokin hybridiä.

Time Is Running Out on levyn selkeästi hitikkäämpää kamaa, joka onkin julkaistu singlenä ja on ainakin itselleni se Musen lopullinen läpimurtohitti. Koukuttava kertosäe ja etenkin eka bridge kertsiin toimii yksinkertaisuudessaan järjettömän hyvin Dominic Howardin rumputyöskentelystä puhumattakaan. Sing For The Absolution jää itselleni vähän hahmottomaksi biisiksi, joka kasvaa kieltämättä ihan hienosti ja toimi vanhassa jäähallissa livenä hyvin vuonna 2007 osittain kiitos hienojen visuaalien.

Sitten on vuorossa biisi joka ainakin itselleni kiteyttää sen, mihin Muse voi parhaimillaan ja halutessaan pystyä. Stockholm Syndrome lähtee mielettömällä ja yhdellä parhaimmista riffistä mitä olen kuullut rockmusiikissa. Viimeistään kertsiin lähtevä järjettömän rosoinen bridge nostattaa niskakarvat pystyyn ja viimeistään kertsissä Bellamyn huutaessa "I wish I Could!" Tiedän, että tämä biisi on yksi parhaimmista mitä rockmusiikissa on tehty. Biisin hienoudesta kertoo että kertsin kitaravallin takana tarkkakorvaisemmat kuulevat arpeggiosynat, jotka tuovat kertosäkeeseen reilusti lisää ulottuvuuksia. C-osan soolo ja outron 3-soinnun pomppuriffittely kruunaavat biisin.

Ennen interlude+hysteria yhdistelmää soiva Falling Away With You on kaunis biisi ja ainakin itseäni ihmetyttää miksi tämä on jäänyt niin vähälle huomiolle, että Muse ei ole edes soittanut sitä kokonaan milläkään keikallaan. Toisaalta ymmärrän, että biisiltä vievät huomion edellä oleva Stockholm Syndrome ja seuraavana oleva Hysteria, joka onkin levyn ehkä toiseksi paras kappale. Mielettömään Wolstenholmen bassoriffiin rakentuva biisi esittää taas bändiä parhaimillaan, koukuttava kertsi, koukuttava soolo, koukuttava outro, jatkanko? Jatkan, sillä blackout on täydellisen vastakohtaisella tavallaan myös koukuttava. Äärettömän kaunis viuluilla kuorrutettu biisi huipentuu rosoiseen, mutta sopivasti alas miksattuun kitarasooloon. Tämän tahtiin ihmiset ovat heilutelleet kynttilöitä ja pistäähän tämä biisi keinumaan temmollaan.

Butteflies & Hurricanes, biisi jonka c-osassa on klassinen pianosoolo, voiko tämmöinen ylilyönti toimia ollenkaan -kyllä voi! Sanat eivät riitä avaamaan tätä biisiä, vaan se pitää kokea itse. Onneksi The Small Print on yksinkertainen ja helppo raskaalla kitaralla varsutettu rokkibiisi Musen mittapuulla.

Endessly on Absolutionin elektronisin biisi joka tuo tunnelmaan tiettyä kaivattua toivoa ja haikeutta rakkaudestahan tässäkin on kyse. Pistää itselleni tietyssä mielentilassa silmäkulmat kosteaksi. Thoughts Of Dyint Atheist on levyn suoraviivaisin biisi, joka vilahtaa ohi ei ärsytä, mutta ei toisaalta aiheuta riemunkiljahduksiakaan. Tylsästi sanoen "ihan kiva."

Levyn päättä rauhallisiin tunnelmiin Ruled By Secrecyyn, joka kasvaa pikkuhiljaa kohti levyn viimeistä kohokohtaa eli dramaattista pianosooloa, jota matthewn ahdistunu, mutta myös vastauksia kysyvä tulkinta tukee täydellisesti. "no one knows who's in control"

Vaikka innostukseni Museen väheni keskinkertaisen ja sillisalaattisen The Resistancen (2009) ja viimeistään rutiininomaisen Kaisaniemen keikan jälkeen, on tällä suuruudenhullulla, mutta myös hölmöllä bändillä paikka sydämessäni. Vaikka levyn ahdistavuudesta en enää niin pidäkkään. Hölmöllä tarkoitan sitä, että bändin jätkien haastattelun perusteella mietin välillä, onko tämäkin levy tehty osittain kieli poskessa? Ehkä, ehkä ei. Nautin tästä levystä silti vieläkin suuresti. Muse pystyy halutessaan ja parhaimillaan yhdistämään lukuisia eri genrejä ja avamaan ovia erilaista musiikkia kohtaan flirttailemalla klassisen-, elektronisenmusiikin ja jopa jazzin kanssa. Tällä levyllä Muse kuulostaa hetken yhdeltä maailman parhaimmista ja innovatiivisimmista bändeistä. Suuruudenhulluutta vai neroutta, päättäkää itse.

Ps. Bändin jätkät eivät ole tosikoita, älä ole itsekään, kun kuuntelet tätä levyä.