Rakas kuulapää Richard Melville Hall eli tunnetummin pelkkä "Moby" sai aikaan tänä syksynä jo kahdennentoista pitkäsoiton. Uusi Innocents -albumi on ollut itselläni aika aktiivisesti soitossa viime viikkoina. Matkan varrella mies on kerennyt luoda yhtä sun toisenlaista levyklassikkoa, joista nyt mainittakoon ainakin ysäriltä Play (1999) ja Everything is Wrong (1995). Hutejakin löytyy melko runsaasti, joista viimeisimpänä ainakin Destroyed (2011) ei iskenyt yhtään.
En ole kerennyt muodostaa Innocentsistä vielä oikein minkäänlaista kuvaa, joten haluan nostaa tällä viikolla käsittelyyn Mobyn debyytin vuodelta 1992. Tällöin vielä varsin tuntematon kaljupää oli päättänyt jättää punk-bändinsä ja sanonut keskittyvänsä pelkästään elektronisen musiikin tekoon. Ja sille tielle Moby onkin sitten jäänyt.
En osaa oikein päättää onko Mobyn debyytti keskinkertainen, huono vai totaalisen surkea levy. Varmaa on kuitenkin, ettei se ole ehkä ihan timanttisimmasta päästä. Se on karusti sanottuna perus ysäriteknoa - mielleyhtymiltä kaikkiin lätkähallihitteihin ja reiviralleihin ei voida välttyä.
Vaikka levy onkin varsin yksitoikkoinen, se reivaa välillä ihan hyvin: "Go" ja "Help Me to Believe" saavat tanssijalan vipattamaan. Nämä biisit toimivat salilla treenatessa esimerkiksi mainiosti.
Voinen sanoa, ettei Moby ollut varmaankaan debyytin aikoihin vielä niitä klubiskenen kierrätetyimpiä tähtiartisteja. Tällä biisimateriaalilla Moby ei erotu muista ysäriravettajista lainkaan. Se on ytimekkäästi yksitoikkoista klubijyystöä alkuysäriltä. Muutama kappale vielä menee mutta kokonainen albumi tätä samaa on ehkä vähän liikaa. Kokeilkaa jos haluatte!
Helmeilevimmät biisit:Slip Away, Waiting for Our Time to Come
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
7.8
Parin viikon sisään kolme
suomalaista englanniksi laulavaa naisartistia ovat julkaisseet
varsin kiinnostavat ja onnistuneet levyt; niin Astrid Swanin,
Pintandwefallissa nimimerkillä Cute Pint esiintyvän Ringa Mannerin
eli The Hearingin kuin ainakin minulle ennestään tuntemattoman Kati Salon levyt ovat tutustumisen arvoisia.
Nyt en kuitenkaan käsittele kyseisiä
levyjä, vaan siirrän huomioni mainitsemani kolmikon ruotsalaiseen
kollegaan Lisa Miskovskyyn, joka on myös tehnyt onnistuneen levyn. Tosin kun
suomalaisen kolmikon musiikin voi luokitella tavalla tai toisella
indieksi, niin Miskovskyn – jonka
äiti on muuten suomalainen – singer-songwriter
pop on huomattavasti kaupallisemman, tai
ainakin ruotsalaiseen tyyliin ”tuotetumman”, kuuloista. Tämä ei
ole kuitenkaan Miskovskyn kohdalla huono asia; Umeån kappaleet ovat
hyvällä maulla toteutettuja ja niistä löytyy aitoa tunnetta.
Umeå
on raikas poplevy, jolla on melodisia, tarttuvia ja energiaa antavia
lauluja. Teksteissä on läsnä haikeutta, ja Miskovskyn laulusta
välittyy myös surun tunteita, mutta kappaleiden popkoukut ja levyn
kevyt ja ilmava äänimaailma tekevät surusta ja haikeudestakin
kaunista. Kappaleiden kesken on myös sopivasti vaihtelua; osa
biiseistä on elektronisemmin toteutettuja, kun taas muutama on
lähempänä folkahtavaa poppia. Parhaiten mieleen on tarttunut
Roxettesta muistuttava Waiting for Our Time to Come, mutta melkein
jokainen levyn kappaleista on niin melodioiltaan, teksteiltään kuin
toteutukseltaan hyvin onnistunut. Ainoastaan I Am I, joka on varmasti
tarkoitettu kunnianosoitukseksi rockin legendoille ja musiikin voimalle, tuntuu hieman
namedroppailulta – David Bowie ja Kurt Cobain ainakin mainitaan.
Umeålla Miskovsky kuitenkin osoittaa, että hieman aikuisempaankin
makuun sopiva pop voi olla aidosti kiinnostavaa.
Umeåsta on julkaistu videobiisikin, Coming on Strong, mutta sen C-osa on koko levyn heikointa antia, joten alla on Miskovskyn esiintyminen vuoden 2012 Melodifestivalenin – Ruotsin euroviisukarsinnat – finaalissa kappaleella Why Start a Fire, joka löytyy myös Umeålta:
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä, ja pitäisi löytyä sinunkin hyllystäsi
Levyn huumaavuus
10
Lou Reed kuoli. Lou Reed teki uransa
aikana myös paljon huonoa musiikkia. Monet hänen levyistään ovat
epätasaisia, toiset kertakaikkisen surkeita. Joistain rohkeista
kokeiluista tulee vaivautunut olo. Jotkut palkitsevat useamman
kuuntelun jälkeen. Silti olen sitä mieltä, että jos et pidä
Velvet Undergroundin ensimmäisestä levystä, sinussa on vikaa. Ei
levyssä.
Olin 13, kun ostin Velvet Underground &
Nico -platan. Juuri oikea ikä. Aluksi albumi ei avautunut.
Lyriikoiden maailma oli, kas vain, etäinen. Suomalainen
pikkukaupungin poika ei ymmärtänyt kaikkia narkkarielämän
jippoja. Piiskaa heiluttavat dominat tai heroiininarkomania nyt
olivat satukirja-ainesta muutenkin. Tiesin bändin maineelta ja
ihmettelin miksi niin rohkeaksi hehkutettu lyyrinen ilmaisu olikin
sittenkin niin runollista ja vihjailevaa eikä mitään härskiä
pornoilua. Tai miksi niin monet vallankumoukselliseksi sanotun
albumin biisit olivatkin oikeastaan hyvin 60-lukulaista, suorastaan
hivelevän melodista poppia, vaikka seassa olikin sitten niitä
suurempia sekoiluja.
Onneksi nuoren ihmisen maku kehittyy,
toisinaan hyvin nopeastikin. Albumi avautui kappale kerrallaan. Ensin
popimpien biisien osalta. Nicon laulu auttoi paljon. Sunday Morning, There She Goes Again, I'll
Be Your Mirror... Sitten vähän haastavammat. Venus in Furs, Heroin.
Kontrastit kappaleiden välillä alkoivat hivellä ja inspiroida.
Mikään ei tuntunut luonnottomalta keskenään. Vaikea ja helppo
saattoivat elää keskenään samassa paketissa ja kuulostaa
vaivattomilta, herkiltä. Lopuksi loksahtivat kohdalleen
kokeilevimmat teokset, Black Angel's Death Song viimeisenä –
nykyään se on levyn huippukohtia. Albumi on sitä parempi mitä
enemmän volaa kuulokkeissa on, niin että soundien karkeus melkein
repii tärykalvot rikki.
Joskus kaksikymppisenä huomasin, että
VU & Nico -levystä oli tullut yksi minulle tärkeimmistä
albumeista enkä ollut edes huomannut missä vaiheessa niin kävi. En
ollut ainoa. Loputtomiin lainattu Brian Eno -sitaatti kertoo edelleen
kaiken: ”Levyä ostettiin vain 30 000 kappaletta, mutta jokainen
ostaneista perusti bändin.” Tunnettuja Reedin ihailijoita: Eno,
David Bowie, Sonic Youth, Iggy Pop. Suomessa Velvet Undergroundista
inspiroituivat 22-pistepirkko, Noitalinna huraa!, Kauko Röyhkä...
Puhumattakaan lukuisista bändeistä, joista ei koskaan tullut
mitään. Minun kaltaisteni nuorien kuuntelijoiden kohdalla olennaisinta oli,
että opimme laajentamaan musiikillisia horisontteja.
Enon lainauksen kautta ymmärtänee
miksi VU:ia pidettiin punkin edelläkävijänä. Bändi ei soittanut
huonosti, vaikka rumpali Maureen Tuckerilla oli tapa soittaa
kumolleen käännettyä bassorumpua, koska ei kyennyt liian
monimutkaiseen jalkatyöskentelyyn. Vastapainona toimi John Calen
multi-instrumentaalisuus ja Reedin vakaa kitaratyö. Biisien karkeus
ja suoraviivaisuus yhdistettynä kokeilevuuteen antoi monille toivoa
siitä, että hyvistä ideoista voi tulla myös hyviä biisejä. Lou
Reed ei ollut mainittavan erityislaatuinen soittaja, ja hän oli
surkea, joskin teeskentelemätön laulaja. Ihmisenä hän oli usein
aikamoinen kokovartalokyrpä, legendaarisen vittumainen tapaus, mikä
tuppaa unohtumaan sokerisista kuolinkirjoituksista.
Säveltäjänä ja sanoittajana hän
oli kuitenkin huippuluokkaa. Hän osasi kertoa tarinan tavalla, jolla
se kuuluu kertoa. Hän puhui kuuntelijoidensa kieltä ja ei
kenkkuilustaan huolimatta koskaan halveksinut musiikkia. Bruce
Springsteenin kaltainen juureva, farkuissa ja ruutupaidassa reteästi
musiikkia veistelevä, älykäs ja työväenluokkainen jätkähahmo
ei olisi koskaan mennyt lävitse ilman Reedin kaltaisten artistien
esityötä – vaikkakin Springsteen on aina ollut sisäsiisti
verrattuna Reediin.
On kai ihan turhaa käydä albumin
sisältöä sen enempää lävitse. Jokaisen musiikkiharrastajan
pitäisi tuntea se ja jos ei tunne, nyt olisi korkea aika, vaikka
edes pop-musiikin historian kannalta: kuinka noise, pop, 60-luvun
taidepiirit, huumeet, punk, film noir -estetiikka, romanttisuus,
1800-luvun gotiikka ja muut sykkivät kaikki yhden levyn kiduksissa.
Velvet Underground & Nico on edelleen maailman parhaita
rock-levyjä. Se on se originelli levy, josta vanhempien oikeasti
kannatti olla huolissaan paheellisuuden suhteen eikä mikään
Elviksen lanteenketkutus tai Bill Haleyn laskelmoitu ja väsynyt
lattialla hyöriminen.
Elviksen pelättiin saavan teinit
kiimaisina nussimaan kaikkea mikä liikkuu. Niin kuin näin ei olisi
ollut jo maailman sivu. Sen sijaan Reedin tapauksessa pelot olivat
monimutkaisemmat: ne olivat muutoksen pelkoja – pelkoja
päihteisestä maailmasta, jossa rakastettiin tavoilla jotka oltiin
säästetty vain pulp-romaaneihin. Se oli paikka, josta kirjoittivat niin Charles Bukowski kuin William S. Burroughs. Se oli maailma, jossa transut,
hintit, huorat, epämääräiset taiteilijat ja rakkaudennälkäiset
narkkarit vaelsivat kylmää kaupunkia – ja tekivät siitä
olemuksellaan kuitenkin hieman lämpimämmän. Kauhistuneet vanhemmat päivittelivät: ”Ei kai meidän
Billy Bobimme nyt sentään!” Paholaisen musiikki viekoittelee
maalaispojan isoon cityyn, ja äkkiä Billy Bob meikkaa ja bilettää,
imee kullia likaisessa makuuhuoneessa ja odottaa pushermania jossain
kadunkulmassa sielu hajalla...
Tämä kaikki on mahdollista siksi,
että tästä musiikista ei koskaan tullut jonkun markkinointiosaston
tuottamaa lässynläätä eikä Lou Reed koskaan tyytynyt
veistelemään levy levyn perään tusinapoppia ja väittänyt sitä
sitten aikuistumiseksi tai joksikin muuksi väsyneeksi skeidaksi.
Edes hirvittävän imelä Perfect Day -cover hyväntekeväisyyttä
varten ei onnistunut miestä eikä alkuperäistä biisiä pilaamaan,
vaikka sai artistin hyväksynnän. Reed osasi aina etäännyttää
itsensä, jos valtavirta kävi liian läheiseksi. Hän osasi pysyä
undergroundissa.
Ehkä siinä onkin se piirre mitä
markkinointiosastojen miehet ja naiset eivät koskaan tajua. Kaiken
oikeasti jotain merkitsevän musiikin pitäisi perustua tällaiseen rohkeuteen,
koska muu kielii laiskuudesta. Reedin koko olemassaolo puhui heidän,
siis meidän puolesta, jotka olemme aikuisikäämme asti aina
kokeneet olevamme valtavirralle tarvittava vastapaino. Me, joiden mielestä
tasapäisyys ja tylsyys tappaa maailman ja on mitä salakavalin ase
niille, jotka tahtovat alistaa, kontrolloida ja manipuloida; siis
niille tyypeille, joiden pahuuden rinnalla yhden egomaanisen artistin
narkkaus ja kiukuttelu ovat harvinaisen pientä.
Lou Reedin ura ja elämä eivät olleet täyttä
kymppiä, vaan helvetillistä vuoristorataa, mutta kerrankin kuolleen
ihmisen tapauksessa hänen henkisestä perinnöstään on oikeus
puhua suurempana kuin mitä kokonaisuus on. Harvasta artistista voi
sanoa näin. Tervemenoa satelliitti ja kiitti.
Toad the Wet Sprocket on
kalifornialainen bändi, joka koki menestystä 1990-luvun
alkupuoliskolla esittämällä tunteikasta ja vakavaa poprockia
hieman R.E.M.:n tyyliin. Itse tutustuin yhtyeeseen joskus aikoja
sitten kirjastosta lainatun cd:n kautta ja yhtyeen nimi ja pari
melodiaa jäi mieleen. Nyt yhtye on tehnyt ensimmäisen levynsä 16
vuoteen, New Constellationin, joka jatkaa samalla tyylillä, mutta
ehkä hieman puhtoisimmin saundein ja mainstreamhenkisemmin.
TtWS – nimi on muuten
Monty Pythonin sketsistä napattu – ei tainnut koskaan olla mikään
kovin äänekäs yhtye, eikä melua löydy tältäkään levyltä.
Sitä vastoin korostetumpaa kitarapopmeininkiä ja tarttuvia
kertosäkeitä kyllä löytyy. Hetkittäin se toimii, mutta osassa
kappaleista popelementit hieman ärsyttävätkin. Monet kappaleet
tuntuvat jotenkin liian helpoilta ja pirteiltä, ne muutamat
hitaammat ja herkemmätkin. Kuitenkin biisien teksteissä on hieman
sitä vakavuuttakin, vaikka elämänmyönteisiä ovatkin, ja Glen
Phillips on edelleen loistava laulaja, joten levyn tasavahvoja, hyvin
toteutettuja kappaleita kuuntelee mielikseen.
New Constellationilla
TtWS on radioystävällisempi ja helpommin lähestyttävä kuin
aiemmin, mutta yhtye on silti yhtä lailla vakava, rehellinen ja
tunteikas kuin ennenkin ja onnistuu hetkittäin hienosti, kuten Life
is Beautifulilla, joka on kaunis poplaulu, niin, elämän
kauneudesta. Särmikkyyttä olisi saanut olla hitusen enemmän, mutta
onneksi sitä on edes hieman, vaikkakaan ei tarpeeksi, levyn
päättävässä Enoughissa, joka on rauhallisesti käynnistyvä
angstiballadi viulutaustoilla.
Videobiisiä levyllä ei
vielä ole, joten muistellaan menneitä:
Helmeilevimmät biisit: Under The Ice, Make
Believer, Finally Found You
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
7.1
Morcheeba
on yhtye, joka voi merkitä jotain 1990-luvun lopulla
tummasävyisestä elektronisesta fiilistelystä pitäneelle. Minä
en kuulu tähän joukkoon, joten Morcheeba on ollut tuttu
lähinnä vain nimenä. Morcheeban laulaja Skye Edwards on hieman
tutumpi; hänen debyyttilevynsä Mind How You Go on tullut kuunneltua
muutaman kerran, vaikka melko vakavaa tunnelmointia onkin.
Edwardsilla on yhä sooloura – viimeisimmän levynsä Back To Nown
hän julkaisi etunimellään viime vuonna – mutta nykyään hän on
taas myös Morcheeban riveissä ja laulaa siis Head Up Highlla
veljeskaksikko Paul ja Ross Godfreyn vastatessa muusta. Head Up
Highlla kuullaan Edwardsin lisäksi myös vierailijoita: kolmella
kappaleella (Call It Love, I'll Fall Apart, Finally Found You) laulaa
minulle ennestään tuntemattoman White Denimin James Petralli ja
neljällä kappaleella vierailee räppäreitä, joista tutuin on
varmaankin Face of Dangerillä räppäävä Jurassic 5:n Chali 2na ja
kiinnostavin Hypnotisedilla portugaliksi räppäävä brasilialainen
Anna Tijoux. Räpit ovat tosin vain lyhyitä vierailuja
lukuunottamatta
To Betä, jossa Rizzle Kicksin kaksikkoa kuullaan koko kappaleen
ajan.
Head Up High on
tummasävyinen ja tyylikäs yhdistelmä soulia,
hip hoppia, rappia, bluesia, poppia ja elektronisia saundeja. Levyn
puoleenväliin saakka meno on vallan
mainiota. Levyn loppupuolelle on valitettavasti päätynyt hieman
tylsempiä biisejä, joissa meno on hieman väkinäistä. Popimmat To Be ja Hypnotized eivät täysin nappaa, vaikka yritystä onkin ja To the Gravessa ja Do You Goodissa Edwardsin laulu ei saa kunnolla tukea taustoista. Vasta levyn päättävä
tunnelmallinen duetto Finally Found You on paluu alkupuolen vahvaan
menoon myös Godfreyn veljeksiltä.
Levyn alku on
kuitenkin varsin laadukas ja innostava ja etenkin biisit 4-6 ovat maininnan
arvoisia. Under The Ice on mainio tunnelmointi, jota Edwards kantaa
laulullaan, I'll Fall Apart on yksinkertainen, mutta sopivan herkkä
John Legend -tyylinen duetto kahdessa muussakin kappaleessaan
onnistuvan Petrallin kanssa, ja Make Believer on levyn onnistunein
"nopeampi" kipale, joka innostaa dubsävyillään ja
hienolla kitaroinnilla.
Morcheeba onnistuu Head
Up Highlla osittain, etenkin silloin kun tunnelmaa luo Edwardsin
laulun lisäksi myös jokin muu elementti ja silloin, kun he eivät
yritä saada aikaan menevää pophittiä. Eli jos fiilistely
kiinnostaa niin levyllä on hetkiä. Niistä ensimmäinen on levyn
avaava Gimme Your Love:
Helmeilevimmät biisit: Cough Cough, Kemosabe, Torso of the Week
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
7.5
Tiedättekö sen tunteen, kun joku oikein hirveä ja vastenmielisen kuuloinen kappale muuttuukin parin ensikuuntelun jälkeen suorastaan nerokkaaksi sävellykseksi? Jonku kappaleen soundit on viritetty niin kaakkoon, laulajan ääni on raastava tai lyriikat ovat niin oksettavia, että se alkaa suorastaan kiehtomaan? Everything Everythingin kohdalla minulle kävi juurikin näin.
Brittiläinen bändi on saanut aikaiseksi vasta kaksi levyä. Ensimmäisellä levyllä oli potkua mutta liian vähän sellaista hittitavaraa. Uudella levyllä bändi astelee kovemman biisimateriaalin kera uros saluunan ovista ja pistää bileet toden teolla pystyyn. Varokaa sillä Arc voi kolmen ensimmäisen biisin jälkeen ottaa kovan otteen rinnuksista eikä se päästä hevillä irti.
Minulla tapahtui Everything Everythingin laulajan kohdalla Kele-efekti (Bloc Partyn laulajan ääni ei napannut aluksi yhtään. Sitten vain opin jossain vaiheessa tykkäämään siitä ja nyt rakastan sitä). Samoin kävi myös itseasiassa Wild Beastsin laulajien kohdalla. Jonathan Higgsin ääni on raastavan haastava ja se ei päästä aloittelevaa kuuntelijaa kovinkaan helpolla. Jonathanin ääni tarjoaakin teatraalista ulinaa ja äänen varsinaista akrobatiaa - kuullostaako lupaavalta?
Arcin kolme ensimmäistä raitaa iskevät tosissaan - loppulevy on vähän tylsähkö. Jos bändi olisi saanut tehtyä muutaman paremman biisin loppupuoliskolle tälle voisi antaa melkein kasin arvosanan.
Pirteitä melodioita Arc ainakin tarjoaa. Se ei ole lähellekään yhtä ärsyttävä kuin debyytti. Bändillä on potentiaalia nousta tulevaisuudessa isoksi ja Kemosabe on vuoden parhaita yksittäisiä kappaleita.
Julkaisuvuosi: 2013 Ensikosketus: 2013 Helmeilevimmät biisit: Patsaatkin kuolevat, Tumulus, Minä nousen sinne Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
8.0
Savonlinnan utuisista kellareista ja
metsiköistä aaveen lailla haahuilevan Paavoharjun kolmas albumi
Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne (nimi on lainaus
maailmanevankelista Rodney Howard-Brownelta) jatkaa epämääräisen
määrän jäseniä sisältävän joukon yhteistyötä hiphopin
kanssa raadollisen Harmaa getto -projektin jälkeen. Maistiaiseksi saatu Patsaatkin kuolevat (nimi on lainaus Alain Resnais'n ja Chris Markerin klassikkoelokuvasta) toki antoi viitteitä hiphopin roolista uudessa soundissa, mutta ainakin itse oletin räppäämisen olevan korkeintaan uusi mauste sopassa. Sen sijaan se näytteleekin suurta roolia kautta levyn.
Räppärinä toimii vahvan
yhteiskunnallista ja älykästä hiphoppia tekevään Ruger Hauer
-kolmikkoon kuuluva Paperi-T, joskin levyllä kuullaan tuttuun
tapaan esimerkiksi Joose Keskitaloa (jolle hiphop ei toki ole täysin vieras alue
– Harmaassa getossakin mukana ollut Keskitalo on vieraillut Rugerin
Minulla on ollut ikävä sinua -kappaleella ja esiintynyt Asan kanssa). Papru on tietysti hyvin tunnettu kompleksisista, lähes
abstrakteista lyriikoistaan, joita on saatu tänä vuonna aikaisemmin
kuulla Kridlokin kanssa tehdyllä EP:llä ja saadaan kuulla viikon päästä lisää Ruger Hauerin uudella Ukraina-levyllä.
Miten kokonaisuus sitten toimii? Näin
muutaman kuuntelun perusteella en lähde tekemään mitään
ehdottomia johtopäätöksiä. Yhtye kuulostaa äänellisesti edelleen itseltään – ujeltavaa klassista naislaulua, suhinaa ja
rutinaa, folk-vaikutteita, kyllähän te tiedätte. Uudempaa suuntaa soundeissa edustavat painotukset komppeihin ja rytmisyyteen. Paperi-T:n läpät ovat hyviä, mutta miehen flow on, erityisesti
ollessaan viime aikoina paljon esillä, alkanut kuulostaa yksitoikkoiselta ja siihen toivoisi vaihtelua toisenlaisilla tavujen painotuksilla ja sävykkäämmällä aggressiolla. Tuttuun tapaan lyriikat tihkuvat viittauksia milloin mihinkin suuntaan tuntumatta kuitenkaan kikkailulta - esimerkiksi David CronenberginVideodrome-kulttielokuvan ystävät voivat hymähtää kuunnellessaan kappaletta Tumulus, vaikkei biisi toimiakseen tarvitsekaan tietämystä filmistä. Tattarisuo 1931 taas viittaa Suomen historian kummalliseen sivuviitteeseen: mustaa magiaa harjoittavan ryhmän rituaaliin, jossa käytettiin apuna hautausmaalta varastettuja ruumiinosia.
Eniten bändi kuulostaa vanhalta
itseltään lyhyissä, välisoittomaisissa tunnelmapaloissa (Krabat,
Kuolon uni, Penuel, jossa kuullaan ilmeisesti muokatulla äänellä myös Keskitalon räppäystä), joita on saatu kuulla aiemmillakin levyillä.
Jonkinlaisena kokoavana teemana albumilla, sen nimenkin mukaisesti,
toimii kuolema ja kaiken ohimenevyys, joskin ei välttämättä juuri yksiselitteisellä,
fyysisellä tavalla – myös kuoleman vastakohta, alku, on läsnä
(Sä olit). Kun aiemmilla levyillä on ollut läsnä pimeimpien
hetkienkin välistä kajastava, hempeä kauneus valon,
tulenliekkien ja kevään muodossa, on uusin tuotos yhtenäinen synkkyydessään. Kappaleessa Minä nousen sinne, yhdessä
hienoimmista Paavoharjun luomuksista, kolisee yhtyeen uran pelottavin, helvetillisin ryske, vaikka puhe on
taivaaseen astumisesta.
Rohkeuden puutteesta ei kollektiivia
voi syyttää. Edelliset julkaisut ovat saaneet indie-piireissä
kansainvälisesti laajaa huomiota ja uutta levyä on odotettu kieli pitkällä. Suomen kielikään ei ole ollut esteenä, vaan tuntuu luovan
monille kieltä tuntemattomille mystisyyden tuntua. Uusi albumi sai aiempien tapaan Pitchforkissa heti
ilmestyttyään huomiota ja on kuunneltavissa sieltä striiminä.
Mutta miten onkaan vastaanoton laita, kun lopputulos onkin pääosin
suomeksi heitettyä hiphoppia, jonka
luulisi olevan jo liian etäinen ilmaisutapa paatuneimmallekin
hipsterille?
Suurin ongelma näin suomalaiselle
kuuntelijalle ei ole kuitenkaan hiphopin korostunut rooli: alkutotuttelun jälkeen levy kuulostaa tuotannollisesti hyvin tutulta ja turvalliselta
Paavoharjulta. Nämä samat suhisevan kellarisoundin, kauniin naislaulun, mekaanisten komppien ja kuitenkin luonnonläheisyyden mieleen tuovat ääninauharutinat on jo kuultu. Kokeellisen hiphopin saralla levy ei luo mitään
radikaalisti uutta, vaikka suomalaisessa musiikkikentässä ja
Paavoharjun omalta kannalta levy on tietysti selvä askel aivan
uuteen suuntaan, kiitos räppäämisen. Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne
on tasaisuudessaan ehkä vähiten jännittävin Paavoharjun levy, joskin
osaan jo nyt arvata sen olevan lisäkuunteluilla kerta kerralta kasvava kokonaisuus.
Suomesta on parin vuoden sisään tullut erinomaisia elektrolevyjä. Sin Cos Tanin debyytti oli hunajainen, Huoratronin Cryptoracy omassa mielessä varsin erikoinen tapaus ja Shine 2009:n debyytti Realism suorastaan täydellinen.
Olen odottanut Shine 2009:n kakkoslevyä kuin kuuta nousevaa. Bändi ajautui juuri Modular People-lafkan leipiin, jonka palveluksessa toimivat indie-jättiläisistä ainakin Cut Copy ja Tame Impala. Viime keväänä sinkkuna lohkaistu Eurozone oli liian hyvän kuuloista ollakseen edes totta. Täydellistä euroysärivibaa puhkuva single jätti tulevalle levylle isot saappaat täytettäviksi.
Uusi albumi Our Nation on kunnon sekametelisoppa. On nopea ysäripoljentaa, hitaampaa slovaria, akustista kitaraa ja suomen kieltäkin. Kaikkea mahdollista. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että tässä on levinnyt pakka vähä käsiin. Realism pysyi omassa genressään alusta loppuun asti, Our Nation poukkoilee vähän siellä sun täällä. Suomen Sydän esimerkiksi vaihtaa yllättäen puolessa välissä enkun suomen kieleen, kuullostaa ihan siltä kuin taustalla soisi Ajankohtaisen Kakkosen tunnari.
Muutama biisi onnistuu osumaan ytimeen. Older varsinkin. Se on loistava kappale, joka kertoo duon mukaan vanhenemisesta ja ikuisesti coolina pysymisestä. Shine 2009 on hakenut inspistä kappaleeseen kuulemma George Michaelista.
Helsinkiläisduon kakkoslätty on vaikea, irtonainen ja vähän turhahko. Mieleen tulee karkkipussi, jossa on muutama hyvä karkki mutta loput on ihan huonoja.
Helmeilevimmät biisit: If You Didn't See Me (Then You Weren't
On The Dancefloor), War Zone
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
7.3
Dale Earnhardt Jr. Jr. on
Daniel Zottista ja Joshua Epsteinista koostuva detroitilainen duo, joka tuli ainakin minulle tutuksi We Almost Lost Detroitista pari vuotta sitten. Nyt he ovat saaneet aikaiseksi toisen
levyn, joka on hieman elektronisempi, vaikka ei perinteisintä
elektropoppia olekaan. The Speed of Things on kuin hillitymmin ja
suoraviivaisemmin toteutettua Passion Pitiä tai elektromaustein ja
popmentaliteetilla toteutettua Wilcoa. Passion Pitiä se muistuttaa
äänimaailmoissaan ja Wilcoa laulajan äänen osalta.
Lopputuloksena Passion Pitin ja Wilcon yhdistämisestä on levy,
jonka alkupuolella on kasa mainioita popralleja ja yksi todella
mieleenjäävä kipale.
Tuo biisi on If You
Didn't See Me (Then You Weren't On The Dancefloor) eli IYDSM
(TYWOTD), joka on varsin vallaton biisi ja levyn ainoa varsinainen
tanssilattian täyttäjä. Muuten levyn kipaleet ovat sympaattista ja
pääosin energistä elektromausteista poppista, joissa on myös nostalgista 1970-luvun henkeä, hyvin iskeviä ja tarttuvia kertosäkeitä
ja mukavia saundeja. Levyn loppua kohden meno hieman hidastuu ja –70-lukuvaikutteet tunkevat jo liikaakin pintaan. Levyn heikoimmat
biisit löytyvätkin lopusta, josta ainakin yltiöromanttiset Don't
Tell Men ja Glorian olisi voinut tiputtaa pois. Levyn päättävä
War Zone, joka yhdistää onnistuneesti niin
DEJJ:n hempeämpää kuin menevämpää puolta, on kuitenkin paluu parempaan.
The Speed of Things on
levy, joka hyytyy hieman loppua kohden, mutta on kokonaisuutena
tarpeeksi innostava moderni poplevy, ainakin siihen asti kun Cut Copyn uusin levy ilmestyy. IYDSM (TYWOTD):ta on kaksi videota,
official ja lyrics. Niistä tässä lyrics.
"You're supposed to
roll your hips in time/You're supposed to see your age rewind":
Helmeilevimmät biisit: Leanan Sidhe, If, Where The Heart Lies
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
6.3
Maggie Reilly on pitkän linjan
artisti, jonka laulua moni (-90-luvulla) radiota kuunnellut on
varmasti kuullut ainakin kahdella kappaleella, Mike Oldfieldin
Moonlight Shadowilla ja Reillyn omalla Every Time We Touchilla.
Minulle Reilly on tuttu vain noista kahdesta kappaleesta, mutta ihan
mielenkiinnosta päätin kuunnella, mitä hän on saanut aikaiseksi
uusimmalla levyllään.
Kovinkaan paljon ei ole muuttunut
sitten ETWT:n. Reillyllä on edelleen tunnistettava oma äänensä,
ja musiikki on tunnelmallista aikuispoprockia. Joillain kappaleilla
on kelttisävyjä, hieman menevimmissä kipaleissa on perinteisiä
kitarasooloja ja herkkiä balladejakin levyltä löytyy. Levyllä on
kuitenkin muutama joukosta erottuva ja kaavaa tavalla tai toisella
rikkova biisi.
Ensin on tietenkin nimibiisi, joka on
diskovaikutteinen poppala ja todellakin ainoa laatuaan levyllä eli
millään toisella levyn kappaleista ei ole diskoviuluja tai yhtä
hilpeää menoa. Toinen selvästi joukosta erottuva biisi on Break of
Day, joka on yllättävä yhdistelmä elektronisia sävyjä ja Tarja
Turunen-meininkiä eli teatraalista rokkia. Leanan Sidhe taas on
kelttisävyinen lähes maaginen tunnelmointi. Hetkittäin
perinteisempikin meininki toimii; If on hyvä balladi ja levyn
päättävä Where the Heart Lies on tunnelmallinen laulu
kaukorakkaudesta kertosäkeellä, joka on melkoista
singalong-meininkiä:
"I crossed the widest ocean from
sea to shining sea/still I heard you calling out to me/For wherever I
may travel/no matter where I roam/I can feel your heartbeat call me
home."
Heaven Sent osoittaa, että Reilly
osaa edelleen laulaa ja eläytyä kappaleisiin. Levyn alkupuoli on
valitettavasti liian aikuisradiopop-vaikutteista ja levyn
loppupuolella on liikaa balladeja. Mutta keskiväli (biisit 5-8) on
ihan innostavaa kuunneltavaa ja itse Reillyn laulamisessa ei ole mitään vikaa missään kappaleessa. Eli jos haluat kuulla Reillyn komeaa tulkintaa, niin kyllä tällä
levyllä on hyvät hetkensä. Reillyn mahdollisesti myös keikkatilanteessa
komeaa tulkintaa voi käydä kuulemassa ja katsomassa muuten ensi
viikolla Helsingissä, Tampereella, Lahdessa, Oulussa ja Porissa.
Videobiisiä levylle ei ole vieltä tehty, joten tsekatkaa kuunvalon varjoa.
Julkaisuvuosi: 2013 Ensikosketus: 2013 Helmeilevimmät biisit: Sorrow, Cliffs As High Löytyykö levyhyllystä: Spotify.
Levyn huumaavuus
6,9
Frankie Rosen kolmannen sooloalbumin, Herein Wildin suurin ongelma on siinä, että se on lähes kopio edeltäjästään. Rosen viime vuonna ilmestynyt levy, Interstellar erosi laulajatteren eri kokoonpanoissa (mm. Dum Dum Girls, Crystal Stilts, Vivian Girls) soittamasta garage rockista dreampopmaisilla sävyillään ja kuului mielestäni vuoden parhaimpiin levyihin. Harmi, että Rose sortui tekemään läpimurtolevystään kopion, joka ei edes yllä edeltäjänsä tasolle. Sama ongelma oli mielestäni the XX:n kakkoslevyn kanssa, mutta ei mennä nyt siihen. Vaan tarkastellaan Herein Wildia hieman tarkemmin. Frankie Rosella on kaunis lauluääni, sitä tuskin voi kukaan kieltää. Kuulaan ja heleän laulun ympärille on sommiteltu kuiskiva ja eteerinen äänimaailma, jonka taustalla kuitenkin kuuluu tasainen tempo, joka saa jalat tanssimaan. Rosen äänen kaikuihin on yhdistetty välillä agressiivista kitarointia ja välillä haikeaa pianonsoittoa. Olisin varmasti levystä innoissani, jollen olisi kuullut sitä paremmin tehtynä jo viime vuonna. Herein Wild jää etäiseksi ja kuulostaa liian kiillotetulta ja päälleliimatulta. Levylle on haluttu ahtaa mahdollisimman paljon erilaisia elementtejä, jonka jälkeen kuulijalle jää epämukavan ähky olo. Vähemmälläkin olisi selvitty, ei kaikkia tarvitse miellyttää. On Herein Wildillakin hetkensä. Sorrown lämpöinen sointi ja Rosen huoleton laulu houkuttelevat tanssimaan. Tosin huomaan ajattelevani Sorrown olevan Interstellarin Know Me part 2, joka sekään ei ihan yllä Know Men tasolle. Street of Dreamsiä katkovat uu-uu-uuittelut puolestaan miellyttävät kovastikin, mutta kappaleen hyvin omituiset viimeiset kaksi minuuttia suistavat Street of Dreamsin noloon loppuun. Suosikikseni levyltä erottuu Cliffs As High, jonka alussa Rosen eteerinen ääni saa kaiken vallan, ilman säestystä. Surullinen piano ja haikeat jouset yhtyvät kaihoisaan lauluun, jotka yhdessä muodostavat levyn kauneimman kappaleen, joka ei myöskään kuulosta toisinnolta mistään muusta kappaleesta. Lyriikat levyllä ovat heikohkot, onttojen sanojen toistamista kerta toisensa jälkeen. En tosin kiinnittänyt sanoihin juurikaa huomiota, Rosen kauniilla äänellä voisi laulaa nimiä puhelinluettelosta eikä kuulija välttämättä sitä edes huomaisi. Lyriikoiden tyhjyys tosin vain vahvistaa mielikuvaani Herein Wildista, joka on kuin saippuakupla - kaunis ulkopäin, mutta sisältä pelkkää ilmaa. Ja kun ensimmäiset kuplat on puhallettu, eivät loput kuplat jaksa edes kiinnostaa.
Helmeilevimmät biisit: Junat ja Naiset, Päivät on täällä hitaita, Sivullinen
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
6.0
Olen ollut nyt pari viikkoa töissä Nelosella - radiostudioilla, jossa pyörii niin Radio Rock, SuomiPop, Aalto ja sun muut jättikanavat. Meikäläinen on kuunnellut niin paljon suomalaista poppia tässä viime aikoina, että kohta pursuaa korvista yli.
Jenni Vartiaisen kolmas albumi, Terra julkaistiin perjantaina. Se vasta onkin ollut tehosoitossa tässä viime aikoina. Popstarsista aikoinaan pinnalle ponnistanut Jenni on karistanut Gimmel-pölyt pois jo aikaa sitten. Nyt levyllä laulaa aikuinen nainen, jonka tyttövuodet ovat kirjaimellisti jo takana.
Terra on tuotannoltaan varmaan yksi suurimpia levyjä mitä suomalainen musiikki-skene on koskaan tuottanut. Vähänkään harjaantuneempi kuuntelija huomaa, että vibaa on haettu Florence + The Machinen ja Lana Del Reyn musiikista. Mahtipontisia sovituksia, jousia ja vyöryviä kertosäkeitä - tällaista ei ole ennen Suomessa kuultu.
Jenni Vartiaisella on kiva ääni. Hän osaa laulaa ja parhaimmillaan ääni saa ihon kananlihalle. Jos vertaa edellisiin levyihin, Jenni osaa revitellä ihan erilailla. Ja se on hyvä asia.
Jossain kuitenkin mättää. Terran kappaleet eivät oikein vakuuta minua. Sanoitukset ovat suurimmaksi osaksi pinnallista lässytystä, sellaisia varttuneempien naisten muka hienoja "tsemppibiisejä". Ehkä naiset osaavat arvostaa Terraa enemmän kuin minä.
Junat ja Naiset onnistuu jäämään Terran kappaleista korvamadoksi. Muut unohtuvat ja eivät saa ainakaan minua palaamaan vapaaehtoisesti enää levyn pariin.
Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Ohm, Is That Enough, Before We Run
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
9,5
Tammikuussa lopussa, Faden julkaisun aikoihin, käsittelin Yo La Tengon I'm not Afraid of You and I Will Beat Your Ass -albumia. Uhosin silloin, että kirjoitan Fade-uutukaisesta enemmän, kunhan olen kuunnellut sitä tarpeeksi. Kymmenien kuunteluiden jälkeen olen kuullut tarpeeksi, mutten saanut tarpeekseni.
Lukuisten kuuntelujen myötä Fade on noussut Yo La Tengon liki kolmikymmenvuotisen uran noin kolmanneksi parhaaksi levyksi. Ohm-avaus on välitön Yo La Tengo -klassikko, jonka ihanuus vastaa tusinaa koiranpentua ja suunnittelematonta nousuhumalaa. Is That Enough puolestaan on lempeästi suriseva kaunokki, joka kumoaa vanhan kolarilaisen kansanviisauden, jonka mukaan jousisoitinkoristelut rockbändin 11. studiolevyllä kertovat sekä epätoivosta että kokaiiniaddiktiosta. Well You Better hurmaa groovaavalla bassottelulla ja niukalla kitarakuviollaan kun taas Paddle Forward säröpoppaakutenvainYo La Tengoosaa. Ja tässä on vain neljä ensimmäistä biisiä!
Ensisingle Stupid Thingsin jälkeen meno tyyntyy And then Nothing Turned Itself Inside-Outin ja Summer Sun -albumeilta tuttuun rauhalliseen sykkeeseen neljän biisin ajaksi. Tästä yhtenäisestä ja kauniista nelikosta suosikikseni on noussut akustisen raukea The Point of It.
Levyn päättää Before We Run, joka paisuttelee Faden vuoden 2013 ylivoimaisesti parhaaksi levyksi.
Fade on Yo La Tengon koko uran kenties linjakkain albumi ja bändin lyhin levy 23 vuoteen. Koska rakastan Yo La Tengoa myös maalailevana, haahuilevana ja tyylistä toiseen hyppivänä, huomaan välillä kaipaavani säröä ja yllätyksiä levyn loppupuolelle. Mutta voi pojat, että tämä kelpaa hyvin näinkin!
Yo La Tengo esiintyy Helsingissä 16. marraskuuta. Luvassa on ilmeisesti noin kolmituntinen kokoelma maailman parasta musiikkia. Nähdään siis siellä! Olen se lyhyt poika silmälasit huurussa ja onnenkyyneleet silmissä.
Helmeilevimmät biisit: My Imaginery Friends, Times Are Rough, Empty Busses
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
8.1
Penniless on yli 20 vuotta alternative
rock/power pop -musiikkia tehnyt suomalainen yhtye, joka ei ole
koskaan nauttinut mitään supersuosiota. He ovat kuitenkin jo 15
vuoden ajan levyttäneet ruotsalaiselle A West Side Fabrications –levy-yhtiölle, heistä on bio täällä, bändin basisti Kimmo
Kurittu on ollut vuodesta 2007 Maj Karman jäsen, ja Alisaaren
veljeskolmikosta Pekka on käsittääkseni toiminut eri yhtyeiden
levyjen tuottajana. Eli jos ei muuta niin Penniless on saanut
arvostusta piireissä. Mulle yhtye on tuttu vain muutaman radiosta
kuullun kappaleen verran eli heidän uusin levynsä Rows of Houses on
ensimmäinen Penniless-levyni.
RoH alkaa kahdella kitkeräsävyisellä hidastempoisella poppauksella (Are You Talking to Me? ja
My Imaginery Friends), joita seuraa hurja ja ärhäkkä Times Are
Rough. Sitä taas seuraa Harbour Lights, melodinen mutta painostava
poppala, jonka tarttuva kertosäe menee näin "And the car we
drive isn't mine/in the harbour lights it shines for a new life/and the
drugs we've tried have made us blind/to the world outside where only
the kids are still alright". Hilpeää. Meno jatkuu senkin
jälkeen samana eli virkistävän angstisena niin tekstien, laulun
kuin soitannon suhteen. Kappaleet ovat suht hidastempoisia, mutta
täynnä painostavaa tunnelmaa, koukkuja ja yllättäviä käänteitä. Esim. Story
& Rhyme alkaa tarttuvana powerpoppina, mutta muuntautuu lopussa
progerokiksi.
Levyltä huokuu Pennilessin kokemus ja
kyky tehdä särmikästä vaihtoehtoisempaa kitararockia. Kappaleet
ovat vahvoja, soitto pelaa ja turhautumista huokuvat tekstit sopivat musiikkiin oivasti. Eli Rows of Houses on onnistunut teos genressään ja levy niille, jotka
nauttivat ärhäkkkyydestä, mutta eivät tarvitse sen oheen
vauhdikasta kohkausta.
Videota ei levyn biiseistä ole vielä
tehty, mutta liveveto Story & Rhymesta löytyi:
Viime viikko päättyi tämän blogin
osalta Scarlet Youthin EP:llä, ja uusi alkaa Ikonikan kokopitkällä, joka
ainakin minun puolestani olisi saanut myös olla EP.
Sara Abdel-Hamidin eli Ikonikan toinen
levy sisältää 14 kipaletta elektroa, mutta niistä vain
ensimmäiset viisi jaksavat kiinnostaa minua. Jo levyn kuudennella
biisillä Ikonika siirtyy tiukasta, mutta menevästä ja sopivan
melodisesta elektrosta painostavaan tunnelmanluontiin ja hieman
liikaa keskittymistä vaativaan kikkailuun. Aerotropoliksen loppupuolen tarjonta siis kalpenee
vertailussa alun biiseihin, hauskaan Mr Cakeen ja 1980-luvun pelimusiikin mieleen
tuovaan Eternal Modeen sekä levyn ainoaan vokaalibiisiin, Beach Modeen, jolla laulaa tästä blogista tuttu Jessy Lanza. Siinä tulikin lueteltua levyn kolme huippua, ja ne kaikki ovat levyn alkupuolella.
Ehkä eniten minua vaivaa
Aerotropoliksessa se, että levy alkaa jopa hieman bilehenkisesti,
mutta siirtyy vähitellen ihan erilaisiin tunnelmiin. Tietyssä
määrin tuntuu myös, että Ikonika luottaa liikaa samoihin
saundeihin; loppua kohden samoja synasaundeja ja rytmejä ei enää
jaksa. Myönnän kyllä, että levyn loppupuoleltakin löytyy
erottuvia hetkiä. Manchego on kovaa tykitystä, Mega Church on
nimensä mukaisesti massiivinen ja tiheä, ja Backhand Winners on
melkoista rytmi- ja äänikikkailua. Sinänsä siis omaleimaista ja
arvostettavaa menoa, mutta...
Vaikka levy ei toimikaan minulle
kokonaisuutena, niin alku on loistavahko, ja videobiisi Mr Cake ei
ole hauska vain biisinä vaan myös videona. Jos olet koskaan
miettinyt, millainen GTA-peli voisi olla, jos siinä voisi pelata
naisena, niin tässä yksi mahdollisuus: