Archive for lokakuuta 2013

#356 Moby


Mietoa Mobylatia ysärihampaan kolotukseen



Julkaisuvuosi: 1992
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Go, Help Me to Believe
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
7.0


Rakas kuulapää Richard Melville Hall eli tunnetummin pelkkä "Moby" sai aikaan tänä syksynä jo kahdennentoista pitkäsoiton. Uusi Innocents -albumi on ollut itselläni aika aktiivisesti soitossa viime viikkoina. Matkan varrella mies on kerennyt luoda yhtä sun toisenlaista levyklassikkoa, joista nyt mainittakoon ainakin ysäriltä Play (1999) ja Everything is Wrong (1995). Hutejakin löytyy melko runsaasti, joista viimeisimpänä ainakin Destroyed (2011) ei iskenyt yhtään.

En ole kerennyt muodostaa Innocentsistä vielä oikein minkäänlaista kuvaa, joten haluan nostaa tällä viikolla käsittelyyn Mobyn debyytin vuodelta 1992. Tällöin vielä varsin tuntematon kaljupää oli päättänyt jättää punk-bändinsä ja sanonut keskittyvänsä pelkästään elektronisen musiikin tekoon. Ja sille tielle Moby onkin sitten jäänyt.

En osaa oikein päättää onko Mobyn debyytti keskinkertainen, huono vai totaalisen surkea levy. Varmaa on kuitenkin, ettei se ole ehkä ihan timanttisimmasta päästä. Se on karusti sanottuna perus ysäriteknoa - mielleyhtymiltä kaikkiin lätkähallihitteihin ja reiviralleihin ei voida välttyä.

Vaikka levy onkin varsin yksitoikkoinen, se reivaa välillä ihan hyvin: "Go" ja "Help Me to Believe" saavat tanssijalan vipattamaan. Nämä biisit toimivat salilla treenatessa esimerkiksi mainiosti.

Voinen sanoa, ettei Moby ollut varmaankaan debyytin aikoihin vielä niitä klubiskenen kierrätetyimpiä tähtiartisteja. Tällä biisimateriaalilla Moby ei erotu muista ysäriravettajista lainkaan. Se on ytimekkäästi yksitoikkoista klubijyystöä alkuysäriltä. Muutama kappale vielä menee mutta kokonainen albumi tätä samaa on ehkä vähän liikaa. Kokeilkaa jos haluatte!


Posted in , , | Leave a comment

#355 Umeå

                               Popkoukkuja ja haikeutta


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Slip Away, Waiting for Our Time to Come
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                                 7.8


Parin viikon sisään kolme suomalaista englanniksi laulavaa naisartistia ovat julkaisseet varsin kiinnostavat ja onnistuneet levyt; niin Astrid Swanin, Pintandwefallissa nimimerkillä Cute Pint esiintyvän Ringa Mannerin eli The Hearingin kuin ainakin minulle ennestään tuntemattoman Kati Salon levyt ovat tutustumisen arvoisia.

Nyt en kuitenkaan käsittele kyseisiä levyjä, vaan siirrän huomioni mainitsemani kolmikon ruotsalaiseen kollegaan Lisa Miskovskyyn, joka on myös tehnyt onnistuneen levyn. Tosin kun suomalaisen kolmikon musiikin voi luokitella tavalla tai toisella indieksi, niin Miskovskyn jonka äiti on muuten suomalainen singer-songwriter pop on huomattavasti kaupallisemman, tai ainakin ruotsalaiseen tyyliin ”tuotetumman”, kuuloista. Tämä ei ole kuitenkaan Miskovskyn kohdalla huono asia; Umeån kappaleet ovat hyvällä maulla toteutettuja ja niistä löytyy aitoa tunnetta.

Umeå on raikas poplevy, jolla on melodisia, tarttuvia ja energiaa antavia lauluja. Teksteissä on läsnä haikeutta, ja Miskovskyn laulusta välittyy myös surun tunteita, mutta kappaleiden popkoukut ja levyn kevyt ja ilmava äänimaailma tekevät surusta ja haikeudestakin kaunista. Kappaleiden kesken on myös sopivasti vaihtelua; osa biiseistä on elektronisemmin toteutettuja, kun taas muutama on lähempänä folkahtavaa poppia. Parhaiten mieleen on tarttunut Roxettesta muistuttava Waiting for Our Time to Come, mutta melkein jokainen levyn kappaleista on niin melodioiltaan, teksteiltään kuin toteutukseltaan hyvin onnistunut. Ainoastaan I Am I, joka on varmasti tarkoitettu kunnianosoitukseksi rockin legendoille ja musiikin voimalle, tuntuu hieman namedroppailulta – David Bowie ja Kurt Cobain ainakin mainitaan. Umeålla Miskovsky kuitenkin osoittaa, että hieman aikuisempaankin makuun sopiva pop voi olla aidosti kiinnostavaa.

Umeåsta on julkaistu videobiisikin, Coming on Strong, mutta sen C-osa on koko levyn heikointa antia, joten alla on Miskovskyn esiintyminen vuoden 2012 Melodifestivalenin – Ruotsin euroviisukarsinnat – finaalissa kappaleella Why Start a Fire, joka löytyy myös Umeålta:

 

Posted in , , , , | Leave a comment

#354 Velvet Underground & Nico

Sen niität minkä kylvät


Julkaisuvuosi: 1967
Ensikosketus: 2001
Helmeilevimmät biisit: Kaikki
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä, ja pitäisi löytyä sinunkin hyllystäsi

Levyn huumaavuus
10

Lou Reed kuoli. Lou Reed teki uransa aikana myös paljon huonoa musiikkia. Monet hänen levyistään ovat epätasaisia, toiset kertakaikkisen surkeita. Joistain rohkeista kokeiluista tulee vaivautunut olo. Jotkut palkitsevat useamman kuuntelun jälkeen. Silti olen sitä mieltä, että jos et pidä Velvet Undergroundin ensimmäisestä levystä, sinussa on vikaa. Ei levyssä.

Olin 13, kun ostin Velvet Underground & Nico -platan. Juuri oikea ikä. Aluksi albumi ei avautunut. Lyriikoiden maailma oli, kas vain, etäinen. Suomalainen pikkukaupungin poika ei ymmärtänyt kaikkia narkkarielämän jippoja. Piiskaa heiluttavat dominat tai heroiininarkomania nyt olivat satukirja-ainesta muutenkin. Tiesin bändin maineelta ja ihmettelin miksi niin rohkeaksi hehkutettu lyyrinen ilmaisu olikin sittenkin niin runollista ja vihjailevaa eikä mitään härskiä pornoilua. Tai miksi niin monet vallankumoukselliseksi sanotun albumin biisit olivatkin oikeastaan hyvin 60-lukulaista, suorastaan hivelevän melodista poppia, vaikka seassa olikin sitten niitä suurempia sekoiluja.

Onneksi nuoren ihmisen maku kehittyy, toisinaan hyvin nopeastikin. Albumi avautui kappale kerrallaan. Ensin popimpien biisien osalta. Nicon laulu auttoi paljon. Sunday Morning, There She Goes Again, I'll Be Your Mirror... Sitten vähän haastavammat. Venus in Furs, Heroin. Kontrastit kappaleiden välillä alkoivat hivellä ja inspiroida. Mikään ei tuntunut luonnottomalta keskenään. Vaikea ja helppo saattoivat elää keskenään samassa paketissa ja kuulostaa vaivattomilta, herkiltä. Lopuksi loksahtivat kohdalleen kokeilevimmat teokset, Black Angel's Death Song viimeisenä – nykyään se on levyn huippukohtia. Albumi on sitä parempi mitä enemmän volaa kuulokkeissa on, niin että soundien karkeus melkein repii tärykalvot rikki.

Joskus kaksikymppisenä huomasin, että VU & Nico -levystä oli tullut yksi minulle tärkeimmistä albumeista enkä ollut edes huomannut missä vaiheessa niin kävi. En ollut ainoa. Loputtomiin lainattu Brian Eno -sitaatti kertoo edelleen kaiken: ”Levyä ostettiin vain 30 000 kappaletta, mutta jokainen ostaneista perusti bändin.” Tunnettuja Reedin ihailijoita: Eno, David Bowie, Sonic Youth, Iggy Pop. Suomessa Velvet Undergroundista inspiroituivat 22-pistepirkko, Noitalinna huraa!, Kauko Röyhkä... Puhumattakaan lukuisista bändeistä, joista ei koskaan tullut mitään. Minun kaltaisteni nuorien kuuntelijoiden kohdalla olennaisinta oli, että opimme laajentamaan musiikillisia horisontteja.

Enon lainauksen kautta ymmärtänee miksi VU:ia pidettiin punkin edelläkävijänä. Bändi ei soittanut huonosti, vaikka rumpali Maureen Tuckerilla oli tapa soittaa kumolleen käännettyä bassorumpua, koska ei kyennyt liian monimutkaiseen jalkatyöskentelyyn. Vastapainona toimi John Calen multi-instrumentaalisuus ja Reedin vakaa kitaratyö. Biisien karkeus ja suoraviivaisuus yhdistettynä kokeilevuuteen antoi monille toivoa siitä, että hyvistä ideoista voi tulla myös hyviä biisejä. Lou Reed ei ollut mainittavan erityislaatuinen soittaja, ja hän oli surkea, joskin teeskentelemätön laulaja. Ihmisenä hän oli usein aikamoinen kokovartalokyrpä, legendaarisen vittumainen tapaus, mikä tuppaa unohtumaan sokerisista kuolinkirjoituksista.

Säveltäjänä ja sanoittajana hän oli kuitenkin huippuluokkaa. Hän osasi kertoa tarinan tavalla, jolla se kuuluu kertoa. Hän puhui kuuntelijoidensa kieltä ja ei kenkkuilustaan huolimatta koskaan halveksinut musiikkia. Bruce Springsteenin kaltainen juureva, farkuissa ja ruutupaidassa reteästi musiikkia veistelevä, älykäs ja työväenluokkainen jätkähahmo ei olisi koskaan mennyt lävitse ilman Reedin kaltaisten artistien esityötä – vaikkakin Springsteen on aina ollut sisäsiisti verrattuna Reediin.

On kai ihan turhaa käydä albumin sisältöä sen enempää lävitse. Jokaisen musiikkiharrastajan pitäisi tuntea se ja jos ei tunne, nyt olisi korkea aika, vaikka edes pop-musiikin historian kannalta: kuinka noise, pop, 60-luvun taidepiirit, huumeet, punk, film noir -estetiikka, romanttisuus, 1800-luvun gotiikka ja muut sykkivät kaikki yhden levyn kiduksissa. Velvet Underground & Nico on edelleen maailman parhaita rock-levyjä. Se on se originelli levy, josta vanhempien oikeasti kannatti olla huolissaan paheellisuuden suhteen eikä mikään Elviksen lanteenketkutus tai Bill Haleyn laskelmoitu ja väsynyt lattialla hyöriminen.

Elviksen pelättiin saavan teinit kiimaisina nussimaan kaikkea mikä liikkuu. Niin kuin näin ei olisi ollut jo maailman sivu. Sen sijaan Reedin tapauksessa pelot olivat monimutkaisemmat: ne olivat muutoksen pelkoja – pelkoja päihteisestä maailmasta, jossa rakastettiin tavoilla jotka oltiin säästetty vain pulp-romaaneihin. Se oli paikka, josta kirjoittivat niin Charles Bukowski kuin William S. Burroughs. Se oli maailma, jossa transut, hintit, huorat, epämääräiset taiteilijat ja rakkaudennälkäiset narkkarit vaelsivat kylmää kaupunkia – ja tekivät siitä olemuksellaan kuitenkin hieman lämpimämmän. Kauhistuneet vanhemmat päivittelivät: ”Ei kai meidän Billy Bobimme nyt sentään!” Paholaisen musiikki viekoittelee maalaispojan isoon cityyn, ja äkkiä Billy Bob meikkaa ja bilettää, imee kullia likaisessa makuuhuoneessa ja odottaa pushermania jossain kadunkulmassa sielu hajalla...

Tämä kaikki on mahdollista siksi, että tästä musiikista ei koskaan tullut jonkun markkinointiosaston tuottamaa lässynläätä eikä Lou Reed koskaan tyytynyt veistelemään levy levyn perään tusinapoppia ja väittänyt sitä sitten aikuistumiseksi tai joksikin muuksi väsyneeksi skeidaksi. Edes hirvittävän imelä Perfect Day -cover hyväntekeväisyyttä varten ei onnistunut miestä eikä alkuperäistä biisiä pilaamaan, vaikka sai artistin hyväksynnän. Reed osasi aina etäännyttää itsensä, jos valtavirta kävi liian läheiseksi. Hän osasi pysyä undergroundissa.

Ehkä siinä onkin se piirre mitä markkinointiosastojen miehet ja naiset eivät koskaan tajua. Kaiken oikeasti jotain merkitsevän musiikin pitäisi perustua tällaiseen rohkeuteen, koska muu kielii laiskuudesta. Reedin koko olemassaolo puhui heidän, siis meidän puolesta, jotka olemme aikuisikäämme asti aina kokeneet olevamme valtavirralle tarvittava vastapaino. Me, joiden mielestä tasapäisyys ja tylsyys tappaa maailman ja on mitä salakavalin ase niille, jotka tahtovat alistaa, kontrolloida ja manipuloida; siis niille tyypeille, joiden pahuuden rinnalla yhden egomaanisen artistin narkkaus ja kiukuttelu ovat harvinaisen pientä.


Lou Reedin ura ja elämä eivät olleet täyttä kymppiä, vaan helvetillistä vuoristorataa, mutta kerrankin kuolleen ihmisen tapauksessa hänen henkisestä perinnöstään on oikeus puhua suurempana kuin mitä kokonaisuus on. Harvasta artistista voi sanoa näin. Tervemenoa satelliitti ja kiitti.

Posted in , , , , , , , , , , , | Leave a comment

#353 New Constellation

                             Poppi paluu

 
Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: The Moment, Life is Beautiful, Enough
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.
                                   
Levyn huumaavuus
7.1


Toad the Wet Sprocket on kalifornialainen bändi, joka koki menestystä 1990-luvun alkupuoliskolla esittämällä tunteikasta ja vakavaa poprockia hieman R.E.M.:n tyyliin. Itse tutustuin yhtyeeseen joskus aikoja sitten kirjastosta lainatun cd:n kautta ja yhtyeen nimi ja pari melodiaa jäi mieleen. Nyt yhtye on tehnyt ensimmäisen levynsä 16 vuoteen, New Constellationin, joka jatkaa samalla tyylillä, mutta ehkä hieman puhtoisimmin saundein ja mainstreamhenkisemmin.

TtWS – nimi on muuten Monty Pythonin sketsistä napattu – ei tainnut koskaan olla mikään kovin äänekäs yhtye, eikä melua löydy tältäkään levyltä. Sitä vastoin korostetumpaa kitarapopmeininkiä ja tarttuvia kertosäkeitä kyllä löytyy. Hetkittäin se toimii, mutta osassa kappaleista popelementit hieman ärsyttävätkin. Monet kappaleet tuntuvat jotenkin liian helpoilta ja pirteiltä, ne muutamat hitaammat ja herkemmätkin. Kuitenkin biisien teksteissä on hieman sitä vakavuuttakin, vaikka elämänmyönteisiä ovatkin, ja Glen Phillips on edelleen loistava laulaja, joten levyn tasavahvoja, hyvin toteutettuja kappaleita kuuntelee mielikseen.

New Constellationilla TtWS on radioystävällisempi ja helpommin lähestyttävä kuin aiemmin, mutta yhtye on silti yhtä lailla vakava, rehellinen ja tunteikas kuin ennenkin ja onnistuu hetkittäin hienosti, kuten Life is Beautifulilla, joka on kaunis poplaulu, niin, elämän kauneudesta. Särmikkyyttä olisi saanut olla hitusen enemmän, mutta onneksi sitä on edes hieman, vaikkakaan ei tarpeeksi, levyn päättävässä Enoughissa, joka on rauhallisesti käynnistyvä angstiballadi viulutaustoilla.

Videobiisiä levyllä ei vielä ole, joten muistellaan menneitä:


Posted in , , | Leave a comment

#352 Head up High

                                                 Tyylikästä fiiilistelyä 

 
Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Under The Ice, Make Believer, Finally Found You
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.


Levyn huumaavuus
                                                  7.1
 
Morcheeba on yhtye, joka voi merkitä jotain 1990-luvun lopulla tummasävyisestä elektronisesta fiilistelystä pitäneelle. Minä en kuulu tähän joukkoon, joten Morcheeba on ollut tuttu lähinnä vain nimenä. Morcheeban laulaja Skye Edwards on hieman tutumpi; hänen debyyttilevynsä Mind How You Go on tullut kuunneltua muutaman kerran, vaikka melko vakavaa tunnelmointia onkin. Edwardsilla on yhä sooloura – viimeisimmän levynsä Back To Nown hän julkaisi etunimellään viime vuonna – mutta nykyään hän on taas myös Morcheeban riveissä ja laulaa siis Head Up Highlla veljeskaksikko Paul ja Ross Godfreyn vastatessa muusta. Head Up Highlla kuullaan Edwardsin lisäksi myös vierailijoita: kolmella kappaleella (Call It Love, I'll Fall Apart, Finally Found You) laulaa minulle ennestään tuntemattoman White Denimin James Petralli ja neljällä kappaleella vierailee räppäreitä, joista tutuin on varmaankin Face of Dangerillä räppäävä Jurassic 5:n Chali 2na ja kiinnostavin Hypnotisedilla portugaliksi räppäävä brasilialainen Anna Tijoux. Räpit ovat tosin vain lyhyitä vierailuja lukuunottamatta To Betä, jossa Rizzle Kicksin kaksikkoa kuullaan koko kappaleen ajan.

Head Up High on tummasävyinen ja tyylikäs yhdistelmä soulia, hip hoppia, rappia, bluesia, poppia ja elektronisia saundeja. Levyn puoleenväliin saakka meno on vallan mainiota. Levyn loppupuolelle on valitettavasti päätynyt hieman tylsempiä biisejä, joissa meno on hieman väkinäistä. Popimmat To Be ja Hypnotized eivät täysin nappaa, vaikka yritystä onkin ja To the Gravessa ja Do You Goodissa Edwardsin laulu ei saa kunnolla tukea taustoista. Vasta levyn päättävä tunnelmallinen duetto Finally Found You on paluu alkupuolen vahvaan menoon myös Godfreyn veljeksiltä.

Levyn alku on kuitenkin varsin laadukas ja innostava ja etenkin biisit 4-6 ovat maininnan arvoisia. Under The Ice on mainio tunnelmointi, jota Edwards kantaa laulullaan, I'll Fall Apart on yksinkertainen, mutta sopivan herkkä John Legend -tyylinen duetto kahdessa muussakin kappaleessaan onnistuvan Petrallin kanssa, ja Make Believer on levyn onnistunein "nopeampi" kipale, joka innostaa dubsävyillään ja hienolla kitaroinnilla.

Morcheeba onnistuu Head Up Highlla osittain, etenkin silloin kun tunnelmaa luo Edwardsin laulun lisäksi myös jokin muu elementti ja silloin, kun he eivät yritä saada aikaan menevää pophittiä. Eli jos fiilistely kiinnostaa niin levyllä on hetkiä. Niistä ensimmäinen on levyn avaava Gimme Your Love: 

 

Posted in , | Leave a comment

#351 Arc

Raastavan rockin jalanjäljissä



Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Cough Cough, Kemosabe, Torso of the Week
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
7.5


Tiedättekö sen tunteen, kun joku oikein hirveä ja vastenmielisen kuuloinen kappale muuttuukin parin ensikuuntelun jälkeen suorastaan nerokkaaksi sävellykseksi? Jonku kappaleen soundit on viritetty niin kaakkoon, laulajan ääni on raastava tai lyriikat ovat niin oksettavia, että se alkaa suorastaan kiehtomaan? Everything Everythingin kohdalla minulle kävi juurikin näin.

Brittiläinen bändi on saanut aikaiseksi vasta kaksi levyä. Ensimmäisellä levyllä oli potkua mutta liian vähän sellaista hittitavaraa. Uudella levyllä bändi astelee kovemman biisimateriaalin kera uros saluunan ovista ja pistää bileet toden teolla pystyyn. Varokaa sillä Arc voi kolmen ensimmäisen biisin jälkeen ottaa kovan otteen rinnuksista eikä se päästä hevillä irti.

Minulla tapahtui Everything Everythingin laulajan kohdalla Kele-efekti (Bloc Partyn laulajan ääni ei napannut aluksi yhtään. Sitten vain opin jossain vaiheessa tykkäämään siitä ja nyt rakastan sitä). Samoin kävi myös itseasiassa Wild Beastsin laulajien kohdalla. Jonathan Higgsin ääni on raastavan haastava ja se ei päästä aloittelevaa kuuntelijaa kovinkaan helpolla. Jonathanin ääni tarjoaakin teatraalista ulinaa ja äänen varsinaista akrobatiaa - kuullostaako lupaavalta?

Arcin kolme ensimmäistä raitaa iskevät tosissaan - loppulevy on vähän tylsähkö. Jos bändi olisi saanut tehtyä muutaman paremman biisin loppupuoliskolle tälle voisi antaa melkein kasin arvosanan.

Pirteitä melodioita Arc ainakin tarjoaa. Se ei ole lähellekään yhtä ärsyttävä kuin debyytti. Bändillä on potentiaalia nousta tulevaisuudessa isoksi ja Kemosabe on vuoden parhaita yksittäisiä kappaleita.




Posted in , , | Leave a comment

#350 Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne

Jotain vanhaa, jotain uutta


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Patsaatkin kuolevat, Tumulus, Minä nousen sinne
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
8.0


Savonlinnan utuisista kellareista ja metsiköistä aaveen lailla haahuilevan Paavoharjun kolmas albumi Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne (nimi on lainaus maailmanevankelista Rodney Howard-Brownelta) jatkaa epämääräisen määrän jäseniä sisältävän joukon yhteistyötä hiphopin kanssa raadollisen Harmaa getto -projektin jälkeen. Maistiaiseksi saatu Patsaatkin kuolevat (nimi on lainaus Alain Resnais'n ja Chris Markerin klassikkoelokuvasta) toki antoi viitteitä hiphopin roolista uudessa soundissa, mutta ainakin itse oletin räppäämisen olevan korkeintaan uusi mauste sopassa. Sen sijaan se näytteleekin suurta roolia kautta levyn.

Räppärinä toimii vahvan yhteiskunnallista ja älykästä hiphoppia tekevään Ruger Hauer -kolmikkoon kuuluva Paperi-T, joskin levyllä kuullaan tuttuun tapaan esimerkiksi Joose Keskitaloa (jolle hiphop ei toki ole täysin vieras alue – Harmaassa getossakin mukana ollut Keskitalo on vieraillut Rugerin Minulla on ollut ikävä sinua -kappaleella ja esiintynyt Asan kanssa). Papru on tietysti hyvin tunnettu kompleksisista, lähes abstrakteista lyriikoistaan, joita on saatu tänä vuonna aikaisemmin kuulla Kridlokin kanssa tehdyllä EP:llä ja saadaan kuulla viikon päästä lisää Ruger Hauerin uudella Ukraina-levyllä.

Miten kokonaisuus sitten toimii? Näin muutaman kuuntelun perusteella en lähde tekemään mitään ehdottomia johtopäätöksiä. Yhtye kuulostaa äänellisesti edelleen itseltään – ujeltavaa klassista naislaulua, suhinaa ja rutinaa, folk-vaikutteita, kyllähän te tiedätte. Uudempaa suuntaa soundeissa edustavat painotukset komppeihin ja rytmisyyteen. Paperi-T:n läpät ovat hyviä, mutta miehen flow on, erityisesti ollessaan viime aikoina paljon esillä, alkanut kuulostaa yksitoikkoiselta ja siihen toivoisi vaihtelua toisenlaisilla tavujen painotuksilla ja sävykkäämmällä aggressiolla. Tuttuun tapaan lyriikat tihkuvat viittauksia milloin mihinkin suuntaan tuntumatta kuitenkaan kikkailulta - esimerkiksi David Cronenbergin Videodrome-kulttielokuvan ystävät voivat hymähtää kuunnellessaan kappaletta Tumulus, vaikkei biisi toimiakseen tarvitsekaan tietämystä filmistä. Tattarisuo 1931 taas viittaa Suomen historian kummalliseen sivuviitteeseen: mustaa magiaa harjoittavan ryhmän rituaaliin, jossa käytettiin apuna hautausmaalta varastettuja ruumiinosia.

Eniten bändi kuulostaa vanhalta itseltään lyhyissä, välisoittomaisissa tunnelmapaloissa (Krabat, Kuolon uni, Penuel, jossa kuullaan ilmeisesti muokatulla äänellä myös Keskitalon räppäystä), joita on saatu kuulla aiemmillakin levyillä. Jonkinlaisena kokoavana teemana albumilla, sen nimenkin mukaisesti, toimii kuolema ja kaiken ohimenevyys, joskin ei välttämättä juuri yksiselitteisellä, fyysisellä tavalla – myös kuoleman vastakohta, alku, on läsnä (Sä olit). Kun aiemmilla levyillä on ollut läsnä pimeimpien hetkienkin välistä kajastava, hempeä kauneus valon, tulenliekkien ja kevään muodossa, on uusin tuotos yhtenäinen synkkyydessään. Kappaleessa Minä nousen sinne, yhdessä hienoimmista Paavoharjun luomuksista, kolisee yhtyeen uran pelottavin, helvetillisin ryske, vaikka puhe on taivaaseen astumisesta.

Rohkeuden puutteesta ei kollektiivia voi syyttää. Edelliset julkaisut ovat saaneet indie-piireissä kansainvälisesti laajaa huomiota ja uutta levyä on odotettu kieli pitkällä. Suomen kielikään ei ole ollut esteenä, vaan tuntuu luovan monille kieltä tuntemattomille mystisyyden tuntua. Uusi albumi sai aiempien tapaan Pitchforkissa heti ilmestyttyään huomiota ja on kuunneltavissa sieltä striiminä. Mutta miten onkaan vastaanoton laita, kun lopputulos onkin pääosin suomeksi heitettyä hiphoppia, jonka luulisi olevan jo liian etäinen ilmaisutapa paatuneimmallekin hipsterille?

Suurin ongelma näin suomalaiselle kuuntelijalle ei ole kuitenkaan hiphopin korostunut rooli: alkutotuttelun jälkeen levy kuulostaa tuotannollisesti hyvin tutulta ja turvalliselta Paavoharjulta. Nämä samat suhisevan kellarisoundin, kauniin naislaulun, mekaanisten komppien ja kuitenkin luonnonläheisyyden mieleen tuovat ääninauharutinat on jo kuultu. Kokeellisen hiphopin saralla levy ei luo mitään radikaalisti uutta, vaikka suomalaisessa musiikkikentässä ja Paavoharjun omalta kannalta levy on tietysti selvä askel aivan uuteen suuntaan, kiitos räppäämisen. Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne on tasaisuudessaan ehkä vähiten jännittävin Paavoharjun levy, joskin osaan jo nyt arvata sen olevan lisäkuunteluilla kerta kerralta kasvava kokonaisuus.

Posted in , , , , | Leave a comment

#349 Our Nation



Karvas makusteltava


                                                               



Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Older, Eurozone, No Thanks
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
6.2


Suomesta on parin vuoden sisään tullut erinomaisia elektrolevyjä. Sin Cos Tanin debyytti oli hunajainen, Huoratronin Cryptoracy omassa mielessä varsin erikoinen tapaus ja Shine 2009:n debyytti Realism suorastaan täydellinen. 

Olen odottanut Shine 2009:n kakkoslevyä kuin kuuta nousevaa. Bändi ajautui juuri Modular People-lafkan leipiin, jonka palveluksessa toimivat indie-jättiläisistä ainakin Cut Copy ja Tame Impala. Viime keväänä sinkkuna lohkaistu Eurozone oli liian hyvän kuuloista ollakseen edes totta. Täydellistä euroysärivibaa puhkuva single jätti tulevalle levylle isot saappaat täytettäviksi.

Uusi albumi Our Nation on kunnon sekametelisoppa. On nopea ysäripoljentaa, hitaampaa slovaria, akustista kitaraa ja suomen kieltäkin. Kaikkea mahdollista. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että tässä on levinnyt pakka vähä käsiin. Realism pysyi omassa genressään alusta loppuun asti, Our Nation poukkoilee vähän siellä sun täällä. Suomen Sydän esimerkiksi vaihtaa yllättäen puolessa välissä enkun suomen kieleen, kuullostaa ihan siltä kuin taustalla soisi Ajankohtaisen Kakkosen tunnari.

Muutama biisi onnistuu osumaan ytimeen. Older varsinkin. Se on loistava kappale, joka kertoo  duon mukaan vanhenemisesta ja ikuisesti coolina pysymisestä. Shine 2009 on hakenut inspistä kappaleeseen kuulemma George Michaelista.

Helsinkiläisduon kakkoslätty on vaikea, irtonainen ja vähän turhahko. Mieleen tulee karkkipussi, jossa on muutama hyvä karkki mutta loput on ihan huonoja. 



Posted in , , , | Leave a comment

#348 The Speed of Things

                                               Nostalgista poppailua

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: If You Didn't See Me (Then You Weren't On The Dancefloor), War Zone
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
7.3
 
Dale Earnhardt Jr. Jr. on Daniel Zottista ja Joshua Epsteinista koostuva detroitilainen duo, joka tuli ainakin minulle tutuksi We Almost Lost Detroitista pari vuotta sitten. Nyt he ovat saaneet aikaiseksi toisen levyn, joka on hieman elektronisempi, vaikka ei perinteisintä elektropoppia olekaan. The Speed of Things on kuin hillitymmin ja suoraviivaisemmin toteutettua Passion Pitiä tai elektromaustein ja popmentaliteetilla toteutettua Wilcoa. Passion Pitiä se muistuttaa äänimaailmoissaan ja Wilcoa laulajan äänen osalta. Lopputuloksena Passion Pitin ja Wilcon yhdistämisestä on levy, jonka alkupuolella on kasa mainioita popralleja ja yksi todella mieleenjäävä kipale.

Tuo biisi on If You Didn't See Me (Then You Weren't On The Dancefloor) eli IYDSM (TYWOTD), joka on varsin vallaton biisi ja levyn ainoa varsinainen tanssilattian täyttäjä. Muuten levyn kipaleet ovat sympaattista ja pääosin energistä elektromausteista poppista, joissa on myös nostalgista 1970-luvun henkeä, hyvin iskeviä ja tarttuvia kertosäkeitä ja mukavia saundeja. Levyn loppua kohden meno hieman hidastuu ja70-lukuvaikutteet tunkevat jo liikaakin pintaan. Levyn heikoimmat biisit löytyvätkin lopusta, josta ainakin yltiöromanttiset Don't Tell Men ja Glorian olisi voinut tiputtaa pois. Levyn päättävä War Zone, joka yhdistää onnistuneesti niin DEJJ:n hempeämpää kuin menevämpää puolta, on kuitenkin paluu parempaan.

The Speed of Things on levy, joka hyytyy hieman loppua kohden, mutta on kokonaisuutena tarpeeksi innostava moderni poplevy, ainakin siihen asti kun Cut Copyn uusin levy ilmestyy. IYDSM (TYWOTD):ta on kaksi videota, official ja lyrics. Niistä tässä lyrics.

"You're supposed to roll your hips in time/You're supposed to see your age rewind": 

 

Posted in , , | Leave a comment

#347 Heaven Sent

                                        Komeaa tulkintaa



Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Leanan Sidhe, If, Where The Heart Lies 
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                                 6.3

Maggie Reilly on pitkän linjan artisti, jonka laulua moni (-90-luvulla) radiota kuunnellut on varmasti kuullut ainakin kahdella kappaleella, Mike Oldfieldin Moonlight Shadowilla ja Reillyn omalla Every Time We Touchilla. Minulle Reilly on tuttu vain noista kahdesta kappaleesta, mutta ihan mielenkiinnosta päätin kuunnella, mitä hän on saanut aikaiseksi uusimmalla levyllään.

 
Kovinkaan paljon ei ole muuttunut sitten ETWT:n. Reillyllä on edelleen tunnistettava oma äänensä, ja musiikki on tunnelmallista aikuispoprockia. Joillain kappaleilla on kelttisävyjä, hieman menevimmissä kipaleissa on perinteisiä kitarasooloja ja herkkiä balladejakin levyltä löytyy. Levyllä on kuitenkin muutama joukosta erottuva ja kaavaa tavalla tai toisella rikkova biisi.
 
Ensin on tietenkin nimibiisi, joka on diskovaikutteinen poppala ja todellakin ainoa laatuaan levyllä eli millään toisella levyn kappaleista ei ole diskoviuluja tai yhtä hilpeää menoa. Toinen selvästi joukosta erottuva biisi on Break of Day, joka on yllättävä yhdistelmä elektronisia sävyjä ja Tarja Turunen-meininkiä eli teatraalista rokkia. Leanan Sidhe taas on kelttisävyinen lähes maaginen tunnelmointi. Hetkittäin perinteisempikin meininki toimii; If on hyvä balladi ja levyn päättävä Where the Heart Lies on tunnelmallinen laulu kaukorakkaudesta kertosäkeellä, joka on melkoista singalong-meininkiä:
 
"I crossed the widest ocean from sea to shining sea/still I heard you calling out to me/For wherever I may travel/no matter where I roam/I can feel your heartbeat call me home."
 
Heaven Sent osoittaa, että Reilly osaa edelleen laulaa ja eläytyä kappaleisiin. Levyn alkupuoli on valitettavasti liian aikuisradiopop-vaikutteista ja levyn loppupuolella on liikaa balladeja. Mutta keskiväli (biisit 5-8) on ihan innostavaa kuunneltavaa ja itse Reillyn laulamisessa ei ole mitään vikaa missään kappaleessa. Eli jos haluat kuulla Reillyn komeaa tulkintaa, niin kyllä tällä levyllä on hyvät hetkensä. Reillyn mahdollisesti myös keikkatilanteessa komeaa tulkintaa voi käydä kuulemassa ja katsomassa muuten ensi viikolla Helsingissä, Tampereella, Lahdessa, Oulussa ja Porissa. 

Videobiisiä levylle ei ole vieltä tehty, joten tsekatkaa kuunvalon varjoa

Posted in , , | Leave a comment

#346 Herein Wild

Kuulasta, mutta tyhjää höttöä
    

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Sorrow, Cliffs As High
Löytyykö levyhyllystä: Spotify.


Levyn huumaavuus
6,9

Frankie Rosen kolmannen sooloalbumin, Herein Wildin suurin ongelma on siinä, että se on lähes kopio edeltäjästään. Rosen viime vuonna ilmestynyt levy, Interstellar erosi laulajatteren eri kokoonpanoissa (mm. Dum Dum Girls, Crystal Stilts, Vivian Girls) soittamasta garage rockista dreampopmaisilla sävyillään ja kuului mielestäni vuoden parhaimpiin levyihin. Harmi, että Rose sortui tekemään läpimurtolevystään kopion, joka ei edes yllä edeltäjänsä tasolle. Sama ongelma oli mielestäni the XX:n kakkoslevyn kanssa, mutta ei mennä nyt siihen. Vaan tarkastellaan Herein Wildia hieman tarkemmin.

Frankie Rosella on kaunis lauluääni, sitä tuskin voi kukaan kieltää. Kuulaan ja heleän laulun ympärille on sommiteltu kuiskiva ja eteerinen äänimaailma, jonka taustalla kuitenkin kuuluu tasainen tempo, joka saa jalat tanssimaan. Rosen äänen kaikuihin on yhdistetty välillä agressiivista kitarointia ja välillä haikeaa pianonsoittoa. Olisin varmasti levystä innoissani, jollen olisi kuullut sitä paremmin tehtynä jo viime vuonna. Herein Wild jää etäiseksi ja kuulostaa liian kiillotetulta ja päälleliimatulta. Levylle on haluttu ahtaa mahdollisimman paljon erilaisia elementtejä, jonka jälkeen kuulijalle jää epämukavan ähky olo. Vähemmälläkin olisi selvitty, ei kaikkia tarvitse miellyttää.

On Herein Wildillakin hetkensä. Sorrown lämpöinen sointi ja Rosen huoleton laulu houkuttelevat tanssimaan. Tosin huomaan ajattelevani Sorrown olevan Interstellarin Know Me part 2, joka sekään ei ihan yllä Know Men tasolle. Street of Dreamsiä katkovat uu-uu-uuittelut puolestaan miellyttävät kovastikin, mutta kappaleen hyvin omituiset viimeiset kaksi minuuttia suistavat Street of Dreamsin noloon loppuun. Suosikikseni levyltä erottuu Cliffs As High, jonka alussa Rosen eteerinen ääni saa kaiken vallan, ilman säestystä. Surullinen piano ja haikeat jouset yhtyvät kaihoisaan lauluun, jotka yhdessä muodostavat levyn kauneimman kappaleen, joka ei myöskään kuulosta toisinnolta mistään muusta kappaleesta. 

Lyriikat levyllä ovat heikohkot, onttojen sanojen toistamista kerta toisensa jälkeen. En tosin kiinnittänyt sanoihin juurikaa huomiota, Rosen kauniilla äänellä voisi laulaa nimiä puhelinluettelosta eikä kuulija välttämättä sitä edes huomaisi. Lyriikoiden tyhjyys tosin vain vahvistaa mielikuvaani Herein Wildista, joka on kuin saippuakupla - kaunis ulkopäin, mutta sisältä pelkkää ilmaa. Ja kun ensimmäiset kuplat on puhallettu, eivät loput kuplat jaksa edes kiinnostaa. 



Posted in , , , | Leave a comment

#345 Terra



Levy naisille





Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Junat ja Naiset, Päivät on täällä hitaita, Sivullinen
Löytyykö levyhyllystä: Ei


Levyn huumaavuus
6.0



Olen ollut nyt pari viikkoa töissä Nelosella - radiostudioilla, jossa pyörii niin Radio Rock, SuomiPop, Aalto ja sun muut jättikanavat. Meikäläinen on kuunnellut niin paljon suomalaista poppia tässä viime aikoina, että kohta pursuaa korvista yli.

Jenni Vartiaisen kolmas albumi, Terra julkaistiin perjantaina. Se vasta onkin ollut tehosoitossa tässä viime aikoina. Popstarsista aikoinaan pinnalle ponnistanut Jenni on karistanut Gimmel-pölyt pois jo aikaa sitten. Nyt levyllä laulaa aikuinen nainen, jonka tyttövuodet ovat kirjaimellisti jo takana.

Terra on tuotannoltaan varmaan yksi suurimpia levyjä mitä suomalainen musiikki-skene on koskaan tuottanut. Vähänkään harjaantuneempi kuuntelija huomaa, että vibaa on haettu Florence + The Machinen ja Lana Del Reyn musiikista. Mahtipontisia sovituksia, jousia ja vyöryviä kertosäkeitä - tällaista ei ole ennen Suomessa kuultu.

Jenni Vartiaisella on kiva ääni. Hän osaa laulaa ja parhaimmillaan ääni saa ihon kananlihalle. Jos vertaa edellisiin levyihin, Jenni osaa revitellä ihan erilailla. Ja se on hyvä asia. 

Jossain kuitenkin mättää. Terran kappaleet eivät oikein vakuuta minua. Sanoitukset ovat suurimmaksi osaksi pinnallista lässytystä, sellaisia varttuneempien naisten muka hienoja "tsemppibiisejä". Ehkä naiset osaavat arvostaa Terraa enemmän kuin minä.

Junat ja Naiset onnistuu jäämään Terran kappaleista korvamadoksi. Muut unohtuvat ja eivät saa ainakaan minua palaamaan vapaaehtoisesti enää levyn pariin.




2 Comments

#344 Fade

Sometimes the Good Guys Win

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Ohm, Is That Enough, Before We Run
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9,5

Tammikuussa lopussa, Faden julkaisun aikoihin, käsittelin Yo La Tengon I'm not Afraid of You and I Will Beat Your Ass -albumia. Uhosin silloin, että kirjoitan Fade-uutukaisesta enemmän, kunhan olen kuunnellut sitä tarpeeksi. Kymmenien kuunteluiden jälkeen olen kuullut tarpeeksi, mutten saanut tarpeekseni.

Lukuisten kuuntelujen myötä Fade on noussut Yo La Tengon liki kolmikymmenvuotisen uran noin kolmanneksi parhaaksi levyksi. Ohm-avaus on välitön Yo La Tengo -klassikko, jonka ihanuus vastaa tusinaa koiranpentua ja suunnittelematonta nousuhumalaa. Is That Enough puolestaan on lempeästi suriseva kaunokki, joka kumoaa vanhan kolarilaisen kansanviisauden, jonka mukaan jousisoitinkoristelut rockbändin 11. studiolevyllä kertovat sekä epätoivosta että kokaiiniaddiktiosta. Well You Better hurmaa groovaavalla bassottelulla ja niukalla kitarakuviollaan kun taas Paddle Forward säröpoppaa kuten vain Yo La Tengo osaa. Ja tässä on  vain neljä ensimmäistä biisiä!

Ensisingle Stupid Thingsin jälkeen meno tyyntyy And then Nothing Turned Itself Inside-Outin ja Summer Sun -albumeilta tuttuun rauhalliseen sykkeeseen neljän biisin ajaksi. Tästä yhtenäisestä ja kauniista nelikosta suosikikseni on noussut akustisen raukea The Point of It.

Levyn päättää Before We Run, joka paisuttelee Faden vuoden 2013 ylivoimaisesti parhaaksi levyksi.

Fade on Yo La Tengon koko uran kenties linjakkain albumi ja bändin lyhin levy 23 vuoteen. Koska rakastan Yo La Tengoa myös maalailevana, haahuilevana ja tyylistä toiseen hyppivänä, huomaan välillä kaipaavani säröä ja yllätyksiä levyn loppupuolelle. Mutta voi pojat, että tämä kelpaa hyvin näinkin!

Yo La Tengo esiintyy Helsingissä 16. marraskuuta. Luvassa on ilmeisesti noin kolmituntinen kokoelma maailman parasta musiikkia. Nähdään siis siellä! Olen se lyhyt poika silmälasit huurussa ja onnenkyyneleet silmissä.

Posted in , | 1 Comment

#343 Rows of Houses

                                Ärhäkkää tunnelmointia


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: My Imaginery Friends, Times Are Rough, Empty Busses
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
8.1

Penniless on yli 20 vuotta alternative rock/power pop -musiikkia tehnyt suomalainen yhtye, joka ei ole koskaan nauttinut mitään supersuosiota. He ovat kuitenkin jo 15 vuoden ajan levyttäneet ruotsalaiselle A West Side Fabrications levy-yhtiölle, heistä on bio täällä, bändin basisti Kimmo Kurittu on ollut vuodesta 2007 Maj Karman jäsen, ja Alisaaren veljeskolmikosta Pekka on käsittääkseni toiminut eri yhtyeiden levyjen tuottajana. Eli jos ei muuta niin Penniless on saanut arvostusta piireissä. Mulle yhtye on tuttu vain muutaman radiosta kuullun kappaleen verran eli heidän uusin levynsä Rows of Houses on ensimmäinen Penniless-levyni.

RoH alkaa kahdella kitkeräsävyisellä hidastempoisella poppauksella (Are You Talking to Me? ja My Imaginery Friends), joita seuraa hurja ja ärhäkkä Times Are Rough. Sitä taas seuraa Harbour Lights, melodinen mutta painostava poppala, jonka tarttuva kertosäe menee näin "And the car we drive isn't mine/in the harbour lights it shines for a new life/and the drugs we've tried have made us blind/to the world outside where only the kids are still alright". Hilpeää. Meno jatkuu senkin jälkeen samana eli virkistävän angstisena niin tekstien, laulun kuin soitannon suhteen. Kappaleet ovat suht hidastempoisia, mutta täynnä painostavaa tunnelmaa, koukkuja ja yllättäviä käänteitä. Esim. Story & Rhyme alkaa tarttuvana powerpoppina, mutta muuntautuu lopussa progerokiksi.

Levyltä huokuu Pennilessin kokemus ja kyky tehdä särmikästä vaihtoehtoisempaa kitararockia. Kappaleet ovat vahvoja, soitto pelaa ja turhautumista huokuvat tekstit sopivat musiikkiin oivasti. Eli Rows of Houses on onnistunut teos genressään ja levy niille, jotka nauttivat ärhäkkkyydestä, mutta eivät tarvitse sen oheen vauhdikasta kohkausta.

Videota ei levyn biiseistä ole vielä tehty, mutta liveveto Story & Rhymesta löytyi:


 

Posted in , , , | 3 Comments

#342 Aerotropolis

                                              Bileet päättyvät liian pian




Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Beach Mode (Keep It Simple), Mr Cake, Eternal Mode
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.



Levyn huumaavuus
6.4

Viime viikko päättyi tämän blogin osalta Scarlet Youthin EP:llä, ja uusi alkaa Ikonikan kokopitkällä, joka ainakin minun puolestani olisi saanut myös olla EP.

Sara Abdel-Hamidin eli Ikonikan toinen levy sisältää 14 kipaletta elektroa, mutta niistä vain ensimmäiset viisi jaksavat kiinnostaa minua. Jo levyn kuudennella biisillä Ikonika siirtyy tiukasta, mutta menevästä ja sopivan melodisesta elektrosta painostavaan tunnelmanluontiin ja hieman liikaa keskittymistä vaativaan kikkailuun. Aerotropoliksen loppupuolen tarjonta siis kalpenee vertailussa alun biiseihin, hauskaan Mr Cakeen ja 1980-luvun pelimusiikin mieleen tuovaan Eternal Modeen sekä levyn ainoaan vokaalibiisiin, Beach Modeen, jolla laulaa tästä blogista tuttu Jessy Lanza. Siinä tulikin lueteltua levyn kolme huippua, ja ne kaikki ovat levyn alkupuolella. 

Ehkä eniten minua vaivaa Aerotropoliksessa se, että levy alkaa jopa hieman bilehenkisesti, mutta siirtyy vähitellen ihan erilaisiin tunnelmiin. Tietyssä määrin tuntuu myös, että Ikonika luottaa liikaa samoihin saundeihin; loppua kohden samoja synasaundeja ja rytmejä ei enää jaksa. Myönnän kyllä, että levyn loppupuoleltakin löytyy erottuvia hetkiä. Manchego on kovaa tykitystä, Mega Church on nimensä mukaisesti massiivinen ja tiheä, ja Backhand Winners on melkoista rytmi- ja äänikikkailua. Sinänsä siis omaleimaista ja arvostettavaa menoa, mutta...

Vaikka levy ei toimikaan minulle kokonaisuutena, niin alku on loistavahko, ja videobiisi Mr Cake ei ole hauska vain biisinä vaan myös videona. Jos olet koskaan miettinyt, millainen GTA-peli voisi olla, jos siinä voisi pelata naisena, niin tässä yksi mahdollisuus:


Posted in , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.