Sen niität minkä kylvät
Julkaisuvuosi: 1967
Ensikosketus: 2001
Helmeilevimmät biisit: Kaikki
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä, ja pitäisi löytyä sinunkin hyllystäsi
Levyn huumaavuus
10
Lou Reed kuoli. Lou Reed teki uransa
aikana myös paljon huonoa musiikkia. Monet hänen levyistään ovat
epätasaisia, toiset kertakaikkisen surkeita. Joistain rohkeista
kokeiluista tulee vaivautunut olo. Jotkut palkitsevat useamman
kuuntelun jälkeen. Silti olen sitä mieltä, että jos et pidä
Velvet Undergroundin ensimmäisestä levystä, sinussa on vikaa. Ei
levyssä.
Olin 13, kun ostin Velvet Underground &
Nico -platan. Juuri oikea ikä. Aluksi albumi ei avautunut.
Lyriikoiden maailma oli, kas vain, etäinen. Suomalainen
pikkukaupungin poika ei ymmärtänyt kaikkia narkkarielämän
jippoja. Piiskaa heiluttavat dominat tai heroiininarkomania nyt
olivat satukirja-ainesta muutenkin. Tiesin bändin maineelta ja
ihmettelin miksi niin rohkeaksi hehkutettu lyyrinen ilmaisu olikin
sittenkin niin runollista ja vihjailevaa eikä mitään härskiä
pornoilua. Tai miksi niin monet vallankumoukselliseksi sanotun
albumin biisit olivatkin oikeastaan hyvin 60-lukulaista, suorastaan
hivelevän melodista poppia, vaikka seassa olikin sitten niitä
suurempia sekoiluja.
Onneksi nuoren ihmisen maku kehittyy,
toisinaan hyvin nopeastikin. Albumi avautui kappale kerrallaan. Ensin
popimpien biisien osalta. Nicon laulu auttoi paljon. Sunday Morning, There She Goes Again, I'll
Be Your Mirror... Sitten vähän haastavammat. Venus in Furs, Heroin.
Kontrastit kappaleiden välillä alkoivat hivellä ja inspiroida.
Mikään ei tuntunut luonnottomalta keskenään. Vaikea ja helppo
saattoivat elää keskenään samassa paketissa ja kuulostaa
vaivattomilta, herkiltä. Lopuksi loksahtivat kohdalleen
kokeilevimmat teokset, Black Angel's Death Song viimeisenä –
nykyään se on levyn huippukohtia. Albumi on sitä parempi mitä
enemmän volaa kuulokkeissa on, niin että soundien karkeus melkein
repii tärykalvot rikki.
Joskus kaksikymppisenä huomasin, että
VU & Nico -levystä oli tullut yksi minulle tärkeimmistä
albumeista enkä ollut edes huomannut missä vaiheessa niin kävi. En
ollut ainoa. Loputtomiin lainattu Brian Eno -sitaatti kertoo edelleen
kaiken: ”Levyä ostettiin vain 30 000 kappaletta, mutta jokainen
ostaneista perusti bändin.” Tunnettuja Reedin ihailijoita: Eno,
David Bowie, Sonic Youth, Iggy Pop. Suomessa Velvet Undergroundista
inspiroituivat 22-pistepirkko, Noitalinna huraa!, Kauko Röyhkä...
Puhumattakaan lukuisista bändeistä, joista ei koskaan tullut
mitään. Minun kaltaisteni nuorien kuuntelijoiden kohdalla olennaisinta oli,
että opimme laajentamaan musiikillisia horisontteja.
Enon lainauksen kautta ymmärtänee
miksi VU:ia pidettiin punkin edelläkävijänä. Bändi ei soittanut
huonosti, vaikka rumpali Maureen Tuckerilla oli tapa soittaa
kumolleen käännettyä bassorumpua, koska ei kyennyt liian
monimutkaiseen jalkatyöskentelyyn. Vastapainona toimi John Calen
multi-instrumentaalisuus ja Reedin vakaa kitaratyö. Biisien karkeus
ja suoraviivaisuus yhdistettynä kokeilevuuteen antoi monille toivoa
siitä, että hyvistä ideoista voi tulla myös hyviä biisejä. Lou
Reed ei ollut mainittavan erityislaatuinen soittaja, ja hän oli
surkea, joskin teeskentelemätön laulaja. Ihmisenä hän oli usein
aikamoinen kokovartalokyrpä, legendaarisen vittumainen tapaus, mikä
tuppaa unohtumaan sokerisista kuolinkirjoituksista.
Säveltäjänä ja sanoittajana hän
oli kuitenkin huippuluokkaa. Hän osasi kertoa tarinan tavalla, jolla
se kuuluu kertoa. Hän puhui kuuntelijoidensa kieltä ja ei
kenkkuilustaan huolimatta koskaan halveksinut musiikkia. Bruce
Springsteenin kaltainen juureva, farkuissa ja ruutupaidassa reteästi
musiikkia veistelevä, älykäs ja työväenluokkainen jätkähahmo
ei olisi koskaan mennyt lävitse ilman Reedin kaltaisten artistien
esityötä – vaikkakin Springsteen on aina ollut sisäsiisti
verrattuna Reediin.
On kai ihan turhaa käydä albumin
sisältöä sen enempää lävitse. Jokaisen musiikkiharrastajan
pitäisi tuntea se ja jos ei tunne, nyt olisi korkea aika, vaikka
edes pop-musiikin historian kannalta: kuinka noise, pop, 60-luvun
taidepiirit, huumeet, punk, film noir -estetiikka, romanttisuus,
1800-luvun gotiikka ja muut sykkivät kaikki yhden levyn kiduksissa.
Velvet Underground & Nico on edelleen maailman parhaita
rock-levyjä. Se on se originelli levy, josta vanhempien oikeasti
kannatti olla huolissaan paheellisuuden suhteen eikä mikään
Elviksen lanteenketkutus tai Bill Haleyn laskelmoitu ja väsynyt
lattialla hyöriminen.
Elviksen pelättiin saavan teinit
kiimaisina nussimaan kaikkea mikä liikkuu. Niin kuin näin ei olisi
ollut jo maailman sivu. Sen sijaan Reedin tapauksessa pelot olivat
monimutkaisemmat: ne olivat muutoksen pelkoja – pelkoja
päihteisestä maailmasta, jossa rakastettiin tavoilla jotka oltiin
säästetty vain pulp-romaaneihin. Se oli paikka, josta kirjoittivat niin Charles Bukowski kuin William S. Burroughs. Se oli maailma, jossa transut,
hintit, huorat, epämääräiset taiteilijat ja rakkaudennälkäiset
narkkarit vaelsivat kylmää kaupunkia – ja tekivät siitä
olemuksellaan kuitenkin hieman lämpimämmän. Kauhistuneet vanhemmat päivittelivät: ”Ei kai meidän
Billy Bobimme nyt sentään!” Paholaisen musiikki viekoittelee
maalaispojan isoon cityyn, ja äkkiä Billy Bob meikkaa ja bilettää,
imee kullia likaisessa makuuhuoneessa ja odottaa pushermania jossain
kadunkulmassa sielu hajalla...
Tämä kaikki on mahdollista siksi,
että tästä musiikista ei koskaan tullut jonkun markkinointiosaston
tuottamaa lässynläätä eikä Lou Reed koskaan tyytynyt
veistelemään levy levyn perään tusinapoppia ja väittänyt sitä
sitten aikuistumiseksi tai joksikin muuksi väsyneeksi skeidaksi.
Edes hirvittävän imelä Perfect Day -cover hyväntekeväisyyttä
varten ei onnistunut miestä eikä alkuperäistä biisiä pilaamaan,
vaikka sai artistin hyväksynnän. Reed osasi aina etäännyttää
itsensä, jos valtavirta kävi liian läheiseksi. Hän osasi pysyä
undergroundissa.
Ehkä siinä onkin se piirre mitä
markkinointiosastojen miehet ja naiset eivät koskaan tajua. Kaiken
oikeasti jotain merkitsevän musiikin pitäisi perustua tällaiseen rohkeuteen,
koska muu kielii laiskuudesta. Reedin koko olemassaolo puhui heidän,
siis meidän puolesta, jotka olemme aikuisikäämme asti aina
kokeneet olevamme valtavirralle tarvittava vastapaino. Me, joiden mielestä
tasapäisyys ja tylsyys tappaa maailman ja on mitä salakavalin ase
niille, jotka tahtovat alistaa, kontrolloida ja manipuloida; siis
niille tyypeille, joiden pahuuden rinnalla yhden egomaanisen artistin
narkkaus ja kiukuttelu ovat harvinaisen pientä.
Lou Reedin ura ja elämä eivät olleet täyttä
kymppiä, vaan helvetillistä vuoristorataa, mutta kerrankin kuolleen
ihmisen tapauksessa hänen henkisestä perinnöstään on oikeus
puhua suurempana kuin mitä kokonaisuus on. Harvasta artistista voi
sanoa näin. Tervemenoa satelliitti ja kiitti.