#354 Velvet Underground & Nico

Sen niität minkä kylvät


Julkaisuvuosi: 1967
Ensikosketus: 2001
Helmeilevimmät biisit: Kaikki
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä, ja pitäisi löytyä sinunkin hyllystäsi

Levyn huumaavuus
10

Lou Reed kuoli. Lou Reed teki uransa aikana myös paljon huonoa musiikkia. Monet hänen levyistään ovat epätasaisia, toiset kertakaikkisen surkeita. Joistain rohkeista kokeiluista tulee vaivautunut olo. Jotkut palkitsevat useamman kuuntelun jälkeen. Silti olen sitä mieltä, että jos et pidä Velvet Undergroundin ensimmäisestä levystä, sinussa on vikaa. Ei levyssä.

Olin 13, kun ostin Velvet Underground & Nico -platan. Juuri oikea ikä. Aluksi albumi ei avautunut. Lyriikoiden maailma oli, kas vain, etäinen. Suomalainen pikkukaupungin poika ei ymmärtänyt kaikkia narkkarielämän jippoja. Piiskaa heiluttavat dominat tai heroiininarkomania nyt olivat satukirja-ainesta muutenkin. Tiesin bändin maineelta ja ihmettelin miksi niin rohkeaksi hehkutettu lyyrinen ilmaisu olikin sittenkin niin runollista ja vihjailevaa eikä mitään härskiä pornoilua. Tai miksi niin monet vallankumoukselliseksi sanotun albumin biisit olivatkin oikeastaan hyvin 60-lukulaista, suorastaan hivelevän melodista poppia, vaikka seassa olikin sitten niitä suurempia sekoiluja.

Onneksi nuoren ihmisen maku kehittyy, toisinaan hyvin nopeastikin. Albumi avautui kappale kerrallaan. Ensin popimpien biisien osalta. Nicon laulu auttoi paljon. Sunday Morning, There She Goes Again, I'll Be Your Mirror... Sitten vähän haastavammat. Venus in Furs, Heroin. Kontrastit kappaleiden välillä alkoivat hivellä ja inspiroida. Mikään ei tuntunut luonnottomalta keskenään. Vaikea ja helppo saattoivat elää keskenään samassa paketissa ja kuulostaa vaivattomilta, herkiltä. Lopuksi loksahtivat kohdalleen kokeilevimmat teokset, Black Angel's Death Song viimeisenä – nykyään se on levyn huippukohtia. Albumi on sitä parempi mitä enemmän volaa kuulokkeissa on, niin että soundien karkeus melkein repii tärykalvot rikki.

Joskus kaksikymppisenä huomasin, että VU & Nico -levystä oli tullut yksi minulle tärkeimmistä albumeista enkä ollut edes huomannut missä vaiheessa niin kävi. En ollut ainoa. Loputtomiin lainattu Brian Eno -sitaatti kertoo edelleen kaiken: ”Levyä ostettiin vain 30 000 kappaletta, mutta jokainen ostaneista perusti bändin.” Tunnettuja Reedin ihailijoita: Eno, David Bowie, Sonic Youth, Iggy Pop. Suomessa Velvet Undergroundista inspiroituivat 22-pistepirkko, Noitalinna huraa!, Kauko Röyhkä... Puhumattakaan lukuisista bändeistä, joista ei koskaan tullut mitään. Minun kaltaisteni nuorien kuuntelijoiden kohdalla olennaisinta oli, että opimme laajentamaan musiikillisia horisontteja.

Enon lainauksen kautta ymmärtänee miksi VU:ia pidettiin punkin edelläkävijänä. Bändi ei soittanut huonosti, vaikka rumpali Maureen Tuckerilla oli tapa soittaa kumolleen käännettyä bassorumpua, koska ei kyennyt liian monimutkaiseen jalkatyöskentelyyn. Vastapainona toimi John Calen multi-instrumentaalisuus ja Reedin vakaa kitaratyö. Biisien karkeus ja suoraviivaisuus yhdistettynä kokeilevuuteen antoi monille toivoa siitä, että hyvistä ideoista voi tulla myös hyviä biisejä. Lou Reed ei ollut mainittavan erityislaatuinen soittaja, ja hän oli surkea, joskin teeskentelemätön laulaja. Ihmisenä hän oli usein aikamoinen kokovartalokyrpä, legendaarisen vittumainen tapaus, mikä tuppaa unohtumaan sokerisista kuolinkirjoituksista.

Säveltäjänä ja sanoittajana hän oli kuitenkin huippuluokkaa. Hän osasi kertoa tarinan tavalla, jolla se kuuluu kertoa. Hän puhui kuuntelijoidensa kieltä ja ei kenkkuilustaan huolimatta koskaan halveksinut musiikkia. Bruce Springsteenin kaltainen juureva, farkuissa ja ruutupaidassa reteästi musiikkia veistelevä, älykäs ja työväenluokkainen jätkähahmo ei olisi koskaan mennyt lävitse ilman Reedin kaltaisten artistien esityötä – vaikkakin Springsteen on aina ollut sisäsiisti verrattuna Reediin.

On kai ihan turhaa käydä albumin sisältöä sen enempää lävitse. Jokaisen musiikkiharrastajan pitäisi tuntea se ja jos ei tunne, nyt olisi korkea aika, vaikka edes pop-musiikin historian kannalta: kuinka noise, pop, 60-luvun taidepiirit, huumeet, punk, film noir -estetiikka, romanttisuus, 1800-luvun gotiikka ja muut sykkivät kaikki yhden levyn kiduksissa. Velvet Underground & Nico on edelleen maailman parhaita rock-levyjä. Se on se originelli levy, josta vanhempien oikeasti kannatti olla huolissaan paheellisuuden suhteen eikä mikään Elviksen lanteenketkutus tai Bill Haleyn laskelmoitu ja väsynyt lattialla hyöriminen.

Elviksen pelättiin saavan teinit kiimaisina nussimaan kaikkea mikä liikkuu. Niin kuin näin ei olisi ollut jo maailman sivu. Sen sijaan Reedin tapauksessa pelot olivat monimutkaisemmat: ne olivat muutoksen pelkoja – pelkoja päihteisestä maailmasta, jossa rakastettiin tavoilla jotka oltiin säästetty vain pulp-romaaneihin. Se oli paikka, josta kirjoittivat niin Charles Bukowski kuin William S. Burroughs. Se oli maailma, jossa transut, hintit, huorat, epämääräiset taiteilijat ja rakkaudennälkäiset narkkarit vaelsivat kylmää kaupunkia – ja tekivät siitä olemuksellaan kuitenkin hieman lämpimämmän. Kauhistuneet vanhemmat päivittelivät: ”Ei kai meidän Billy Bobimme nyt sentään!” Paholaisen musiikki viekoittelee maalaispojan isoon cityyn, ja äkkiä Billy Bob meikkaa ja bilettää, imee kullia likaisessa makuuhuoneessa ja odottaa pushermania jossain kadunkulmassa sielu hajalla...

Tämä kaikki on mahdollista siksi, että tästä musiikista ei koskaan tullut jonkun markkinointiosaston tuottamaa lässynläätä eikä Lou Reed koskaan tyytynyt veistelemään levy levyn perään tusinapoppia ja väittänyt sitä sitten aikuistumiseksi tai joksikin muuksi väsyneeksi skeidaksi. Edes hirvittävän imelä Perfect Day -cover hyväntekeväisyyttä varten ei onnistunut miestä eikä alkuperäistä biisiä pilaamaan, vaikka sai artistin hyväksynnän. Reed osasi aina etäännyttää itsensä, jos valtavirta kävi liian läheiseksi. Hän osasi pysyä undergroundissa.

Ehkä siinä onkin se piirre mitä markkinointiosastojen miehet ja naiset eivät koskaan tajua. Kaiken oikeasti jotain merkitsevän musiikin pitäisi perustua tällaiseen rohkeuteen, koska muu kielii laiskuudesta. Reedin koko olemassaolo puhui heidän, siis meidän puolesta, jotka olemme aikuisikäämme asti aina kokeneet olevamme valtavirralle tarvittava vastapaino. Me, joiden mielestä tasapäisyys ja tylsyys tappaa maailman ja on mitä salakavalin ase niille, jotka tahtovat alistaa, kontrolloida ja manipuloida; siis niille tyypeille, joiden pahuuden rinnalla yhden egomaanisen artistin narkkaus ja kiukuttelu ovat harvinaisen pientä.


Lou Reedin ura ja elämä eivät olleet täyttä kymppiä, vaan helvetillistä vuoristorataa, mutta kerrankin kuolleen ihmisen tapauksessa hänen henkisestä perinnöstään on oikeus puhua suurempana kuin mitä kokonaisuus on. Harvasta artistista voi sanoa näin. Tervemenoa satelliitti ja kiitti.

Posted in , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink. RSS feed for this post.

Leave a Reply

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.