Archive for toukokuuta 2012

#164 Not Your Kind Of People

Ihana Shirley Manson ja märän asfaltin kaipuu.



Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Automatic System Habit, I Hate Love, Sugar, Beloved Freak
Löytyykö levyhyllystä: Ei


Levyn huumaavuus
8.8


Electrorockin kuuma nimi tekee komean paluun musiikkiskeneen. Ei sillä, Butch Vig ei tuottajan roolissa ole tokikaan levännyt laakereillaan, mutta kokonaisen bändin edellisestä albumista on kuitenkin aikaa seitsemän vuotta. Se on pitkä pätkä, ja luodut melodiat ovat ehtineet kehittyä päässä pitkälle.

...Osittain kenties liiankin pitkälle. Not Your Kind Of People on yllättävän sliipattu kokonaisuus, joka menee ajoittain puhtaasti popin puolelle. Toisaalta debyyttilevyn kaltaista uhoa ja säröä oli turha odottaakaan. Yli 15 vuoden takaiseen, mustan kajalin ja verkkosukkahousujen kuvioittamaan maailmaan paluu tuntuisi sitäpaitsi liialta nostalgialla mässäilyltä ja fanien aliarvioimiselta. Vaikka self titledin jälkeisiltä levyiltä irtosikin helmiä, jäivät ne kokonaisuutena vaisummiksi. Nyt uudet biisit taas puhkuvat intoa ja tarttuvat korvaan aivan eri tavalla. Ja ennen kaikkea, levy tuntuu ehjältä.

Parasta Garbagessa on industriaalisoundien lisäksi aina ollut Shirley Manson. Suurisilmäinen ja voimakasääninen skottineito on naislaulajalistani numero uno, ja mimmin vokaalien tunnistettavuus on yksi Garbagen valteista. Vaikka Shirleylta ollaankin totuttu kuulemaan korkeita huutoja ja revittelyä, ovat herkempää laulua sisältävät I Hate Love ja Beloved Freak kaikin puolin levyn parhaimmistoa ja kuvaavat bändin eri puolia loisteliaasti - toinen purkaa ahdistusta, toinen vaivuttaa lempeään uneen. Musisoinniltaan ensisinkku Blood For Poppies edustaa bändin linjaa melko tarkkaan, tuoden kertosäkeellä jotain tuorettakin kehiin. En kuitenkaan missään nimessä nostaisi biisiä platan korkeimmalle jalustalle.

Loppujen lopuksi tasaisen varmalta levyltä ei pomppaa kovin montaa raitaa aistien suureksi herkuksi. Kaikkea ei tietenkään aina tarvitse verrata debyyttiin, mutta tottakai sen tenho pyöri osittain teiniangstissa ja grunge-estetiikassa, jotka osittain ovat menneen talven lumia. Odotankin kovin lätyn kuuntelemista syyspuhureissa. Tällä hetkellä kesää ennustava auringon lämpö tekee hallaa musiikille, jonka kuuluu täyttää se pieni synkkää riehumista kaipaava reikä sydämessä.



Posted in , , , , , | Leave a comment

#163 Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua

Ihanasti mautonta
Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: Posliinikaupan Bella, Sopimuksen allekirjoittaneiden naisten kymmenottelu, Ihanan syyllinen pallokala
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9,2

Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo lienevät Suomen ahkerimpia muusikkoja, ainakin jos Circlen ja kymmenien muiden projektien levyjulkaisutahdista voi jotakin päätellä. Mie olen aivan liian laiska ryhtyäkseni Circle-fanipojaksi: kaikista niistä levyistä, joissa Rätöllä ja/tai Lehtisalolla on sormensa pelissä, olen kuullut vain pari ja näistäkin parista omistan vain yhden. Tämä ainokainen, Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua, onkin sitten yksi 2000-luvun kiehtovimmista levyistä.

Lyhyesti sanottuna Ed Benttonin taivaallinen stabilismi on Kraftwerk-henkistä elekropoppia, jonka sanoitukset ovat lastenlaulumaisia tarinoita tai yksittäisiä hokemia. Esimerkiksi jos Liisan Ihmemaassa näkyisi Urheiluruutu, Saamari kantaa olympiasoihdun stadionille olisi sen tunnari ja jos teekkarit sekoittaisivat vappuna päänsä viinan sijaan hallusinogeeneillä, olisi Eroottisen taivashotellin ovikoodi täydellisen osuva valinta vappuhulinoiden taustamusiikiksi.

Ed Benttonin briljantti stabilismi on kantava kokonaisuus, mutta biisit toimivat myös yksittäin kuunneltuna, koska jokaisella biisillä on ansionsa. Isännän romanttinen illallinen olympiakullan kainalossa on biiseistä ehkäpä heikoin, mutta huokaillen lauotut ”Casanova of the downstairs”, ”cat, dog, catdog”, ”kiss, love, kisslove” ja ”six six sixsixsix” -hokemat hämmentävät aluksi, naurattavat monesti ja saavat aikaan kummallisen likaisen olon.

Ed Benttonin parhaita biisejä puolestaan ovat Posliinikaupan Bella, Sopimuksen allekirjoittaneiden naisten kymmenottelu ja Ihanan syyllinen pallokala, jotka yhdistelevät tarinankerrontaa ja höpsöjä hokemia. Posliinikaupan Bella on hymyilyttävä ja sympaattinenkin tarina rakastuneesta tirkistelijästä, mutta Rätön ”bella bella beutiful bellissimo” -kuiskailu tuo tarinaan uuden, huomattavasti irstaamman, tason. Sopimuksen allekirjoittaneiden naisten kymmenottelu puolestaan myötähävettää samalla tavalla ihanasti kuin The Office parhaimmillaan. ”Sport baby sport” -tyyliset mauttomuudet paljastuvat neroudeksi, kun niitä aikansa kehtaa toistella tyystin vailla häpeää. Ihanan syyllinen pallokala kertoo tarinan meribiologista, joka esimerkiksi vangitsee tahallaan soutuveneen kaataneen kalmarin. Lastenmusiikki muuttuu aikuistenmusiikiksi sillä sekunnilla, kun tarinan katkaisee ”shake shake shake six six six” –hokema. On hämmentävä tunne, kun musiikkiäänitettä kuunnellessa yhtä aikaa sekä naurattaa että pelottaa.

Ed Benttonin briljantti stabilismi on ainutlaatuinen levy ja sen vuoksi suositeltava kuuntelukokemus ihan jokaiselle. Tämä levy saattaa ihastuttaa, ahdistaa, hävettää, naurattaa, pelottaa tai ärsyttää. Saattaapa se noin 36 minuutin aikana ehtiä tehdä noita kaikkia.

Youtubesta en löytänyt sopivia maistiaisia tähän upotettavaksi, mutta Spotifyssa on koko levy.

Posted in , | Leave a comment

#162 Humbug


 Ei tosiaankaan enää mitään narunhyppelymusiikkia







Levyn huumaavuus
9.5

Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Crying Lightning, Secret Door, Cornerstone, Fire and the Thud
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Brittiläisen Arctic Monkeysin kolmas levy laajensi yhtyeen musiikillista karttaa tuntuvasti. Siinä missä sheffieldiläisnuorukaiset soittivat vielä kahdella ensimmäisellä levyllään punkahtavan nättiä indierockia turvallisin elkein, asteli Humbugilla kaapista ulos aivan eri bändi. Albumilla on kuultavissa jopa vaikutteita desert-rockista ja muutenkin roikutaan paljon kokeellisemmilla puolapuilla kuin edellisillä levyillä. Eipä tämä oikeastaan ole edes ihme, sillä Arktisten Apinoiden viemisestä aavikolle vastasi kukas muukaan kuin itse Josh Homme.

Ne jotka QOTSA-nokkamiehen tuntevat, tietävät varmasti, että mies on tuottajahommissa "mies paikallaan". On jopa sanottu, että se mihin Josh Homme tuottajanäppeillään koskee, muuttuu kullaksi. Täytyy sanoa, että tälläkin kertaa mies onnistui tekemään loisteliaan levyn. Alex Turnerin äänelle on raivattu paljon enemmän tilaa, bändin soittotempoa on laskettu ja mukana on paljon synkempiä ja savuisempia soundeja kuin edellisillä levyillä. Lyriikat myös todistavat, että Alex Turnerin sanoituspää on kokenut suuren kehityksen. Fakta on se, että Arctic Monkeysin yritys tehdä uusia musiikillisia aluevaltauksia toi esiin bändin ne todelliset lahjat. Humbug on itse asiassa ensimmäinen Arctic Monkeys-levy, jota kuuntelin säännöllisesti levykokonaisuutena. Kaksi ekaa albumia eivät ole lähellekään näin hyviä.

Siitä huolimatta tämäkään levy ei iskenyt mulle heti. Humbug vaati itse asiassa yllättävän monia läpikuuntelukertoja, ennen kuin huomasin sen todellisen potentiaalin. Avainraita aikoinaan taisi olla Cornerstone, joka ei ensimmäisten makustelujen jälkeen tosiaankaan kuullostanut yhtikäs miltään - nykyisin rakastan sitä.

Mahtavat bassolinjat, räväkät kitarat, loistavat biisirakenteet ja Alex Turnerin morskamainen superääni kuorrutettuna ironisilla sarkasmileikittelyillä - kaikki todellakin samassa paketissa! Jos Humbug ei iske, niin kyseenalaistan musiikkimakusi takuuvarmasti.






Posted in , , , | 1 Comment

#161 Waterloo To Anywhere

The Libertinesin raunioilla rämisi



Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: Deadwood, Bang Bang You're Dead, Gin & Milk, You Fucking Love It
Löytyykö levyhyllystä: Juuppelijuu

Levyn huumaavuus
7.0


Dirty Pretty Thingsin muistanevat kaikki The Libertinesinsä kuunnelleet. Carl Barat'n ja Pete Dohertyn välien hiertyessä Barat perusti oman bändin jäljelle jääneistä The Libertinesin jäsenistä. Dohertyn paikan kitaristina otti Cooper Temple Clausesta eronnut Didz Hammond. 

Yllättäen Dirty Pretty Things kuulosti aivan The Libertinesiltä, tosin vielä debyytillään yhtyettä ei voinut syyttää viiden pennin The Libertinesiksi. Vaikka Barat'n ja kumppanien melodiat eivät ole millään emobändin veroisia, niin räminällä ja silkalla asenteella Dirty Pretty Things pitää päänsä pinnalla. Rockissa kun pärjää joskus pelkällä raa'alla meiningillä!

Muistan kuunnelleeni Waterloo To Anywherea aikoinani todella paljon ja olinkin yllättynyt, kuinka hyvin levy on kestänyt aikaa. Kappaleet joista pidin silloinkin toimivat edelleen, kuten koukuttavat Deadwood, Bang Bang You're Dead, Gin & Milk ja Last Of The Smalltown Playboys. Näissä kappaleissa kun on riffejä, jotka saavat jalan tamppaamaan ja pään nyökkäämään. Levyn punkein veto You Fucking Love It saa myös edelleen riehaantumaan samalla tavalla kuin kuusi vuotta sitten.

Muuten levy onkin aika yhdentekevää rämpyttelyä. Ei kappaleissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta ei niissä juuri mitään mieleenpainuvaakaan ole. Pahimmillaan levy on Blood Thirsty Bastardsin kaltaisissa biiseissä, joissa ei juuri ole melodista koukkua, eikä kertosäkeessäkään lähdetä liitoon, mikä tekisi kappaleesta hyvän. Nyt se on vain läpsyttelyä.

Muutama hyvä kappale ja muutama ihan kiva rockin rätkyttely tekevät Dirty Pretty Thingsin debyyttilevystä ihan kelpo rock-levyn. Vertailussa The Libertinesiin levy jää täysin jalkoihin, mutta aikansa muihin yrittäjiin, kuten vaikka The Enemyyn, verrattuna Waterloo To Anywhere on oikein kelpo levy. Kakkoslevy olikin sitten ihan sitä itseään.

Posted in , , | Leave a comment

#160 Unpatterns


Haastava kolmas levy on myös kuuntelijalleen haastava


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: I Waited You, A Species out of Control, Put Your Hands Together
Löytyykö levyhyllystä: Spotify


Levyn huumaavuus
7.5


Jatketaanpa uutuuslevylinjalla ja tänään mulla on arvostelussa viime viikolla julkaistu Simian Mobile Discon kolmas studiolevy Unpatterns.

Simian Mobile Disco tuli monelle tutuksi 2007 julkaistulla debyyttilevyllään Attack Decay Sustain Release, joka oli kyseisenä vuotena täysosuma house-pohjaisen elektromusiikin saralla, tai no New Rave taisi olla tarkempi määrittely. Levy sisälti kasan tanssittavia hittibiisejä ja oikeastaan jokaisen biisin olisi voinut lohkaista sinkkubiisiksi. Kokonaisuus kärsi, mutta levy oli silti erittäin onnistunut teos omassa genressään. Vuoden 2009 Temporary Pleasure meni itseltäni jotenkin täysin ohi, mutta bändin uusinta Unpatternsia olen kuunnellut ahkerasti.

Unpatterns eroaa rankasti Attack Decay Sustain Releasen hittipoljennosta, vaikka periaatteessa biisit rakentuvat vieläkin samojen kaavojen alle on musiikki nykyään enemmänkin deep housea. Ennen erittäin pinnalla ollutta laulua kuullaan enää vaan yksittäisinä sampleina ja pääosassa onkin hitaasti jumittaen etenevät ja pikkuhiljaa rakentuvat house-järkäleet. Hittejä ei tältä levyltä löydä millään ja se on kokonaisuuden kannalta hyvä asia, mutta vie samalla levyltä pois tarttuvuutta ja tietynlaista kiinnostavuutta.

Simian Mobile Discolla on silti vieläkin taito tehdä tanssittavia biisejä, vaikka resepti onkin muuttunu Debyyttilevyn paikoitellen reivin puolelle menevästä menosta hillittympään ja "aikuisempaan" -soundiin. Unpatternsin biisit eivät pakolla toimi monille kotistereoista kuunneltuna, mutta kuinka ollakaan DJ-keikalla kunnon äänentasolla ja yhdistettynä strobovaloihin tunnelma on varmasti erinomainen! 

Unpatterns on se kuuluisa haastava kolmas levy, josta Simian Mobile Disco selviytyy kunnialla. Levy on kuitenkin kuuntelijalle haastava ja ekoilla parilla kuuntelulla levystä ei jää päähän kuin kasa epämääräisiä sampeja ja houselle ominainen rytmi. Pitkässä juoksussa levystä avautuu lisää yksityiskohtia ja biisit alkavat erottumaan toisistaan pikkuhiljaa. Eroa ei siltikään ole liikaa, jonka  takia levy voi alkaa puuduttamaan jossain vaiheessa. Onneksi levyllä ei ole pituutta kuin 9 biisin verran ja biisien keskipituus on saatu pidettyä järkevässä 5 minuutissa.

Simian Mobile Disco ei tuo mitään uutta tai kovin omaperäistä House-genreen, vaikka hoitaakin hommansa tyylikkäästi ja asiallisesti. On silti hienoa huomata, ettei kaksikko ole lähtenyt tekemään Attack Decay Sustain Release vol 2. Vaan on vienyt soundiaan rohkeasti haastavammalle linjalle, vaikka eihän tältä levyltä mitään syvällistä musiikillista sanomaa löydä.

Posted in , , | Leave a comment

#159 Graceland

Ainoa elävä poika eksyi Afrikkaan



Julkaisuvuosi: 1986
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: The Boy In The Bubble, Diamonds On The Sole Of Her Boots, You Can Call Me Al, Under African Skies
Löytyykö levyhyllystä: Kyl!

Levyn huumaavuus
9.2


Paul Simonin uran seitsemän sooloalbumi Graceland täyttää tänä vuonna 26 vuotta, tosin 25-vuotisjuhlapainos tulee tänä vuonna, joten Levy päivässä onnittelee herraa ja levyä kunnioitettavasta iästä ja ottaakin nyt levyn käsittelyyn. Miten Simonin yksi menestyneimmistä levyistä on kestänyt ajan purevaa hammasta vai onko levystä enää mihinkään muuhun kuin nostalgiakuriositeetiksi?

En ollut vielä pari vuotta sitten erityisen suuri Paul Simonin ystävä. Simon & Garfunkelinkin muistin vain ja ainoastaan Mrs. Robinsonista, enkä jostain syystä duoon halunnut sen enempää tutustua. Tuli kumminkin vuosi 2008 ja Vampire Weekendin debyytti julkaistiin. A-Punk -päissäni menin paikalliseen levykauppaan ostamaan kyseisen levyn, ja kaupan myyjä kommentoi yhtyettä sanoin: "Paul Simon is back!". En tajunnut siitä mitään.

Pari vuotta myöhemmin sain vihdoin ja viimein vinyylisoittimen, ja sen vuoksi alkoikin hervoton levydivarien kaluaminen. Paikallisessa levydivarissa käteeni sattui Paul Simonin Graceland hyvin huokeaan hintaan, ja meninkin kysymään divarin pitäjältä suositteluja. Vastauksena oli tyly: "no se levy on myyny muutaman kymppimiljoonan ja sun kaltaset hipsterit vissiin suosii tota soundia nykysin." Näillä suositteluilla levy päätyi kassiini.

Ja kyllähän se soundi iskikin. Folkista ei ole tietoakaan, kun Simon yhdistelee levyillään amerikkalaista rock- ja pop-soundia afrikkalaisiin rytmeihin ja soittimiin. 25 vuoden jälkeenkin levyn sointi kuulostaa raikkaalta ja pirteältä. Simonin hellä ääni on kuin tehty näihin kappaleisiin, joissa kitarat soittavat pieniä melodioita rumpujen ja basson pitäessä rytmin rentona. Levyn soundin hienous onkin siinä, ettei se ole liikaa yhteen suuntaukseen sidottu, vaan kappaleissa annetaan lukuisten soittajien tuoda omia vaikutteitaan vapaasti mukaan. Levy kuulostaakin hyvällä tavalla iloisilta jameilta, joissa kuulijallakin on hauskaa.

En ehkä ole oikea ihminen arvostelemaan Gracelandia, koska aikoinaan rakastuin levyyn niin palavasti, enkä ole Simonin tuotantoon juuri tätä enempää tutustunut. Rakkaus on ollut palavaa tosin melkein ainoastaan keväisin ja kesäisin, eikä näitä vuodenaikoja levyn omistajuuden aikana turhan montaa ole ollut. Sen verran osaan sanoa, että jos haluaa pop-musiikkiinsa uusia ja raikkaita makuja, niin kannattaa kokeilla Gracelandia. Edes Vampire Weekendin ja Yeasayerin vanavedessä esiin nousseiden "afrikka-indielöijien" inflaatio ei ole syönyt Gracelandin hurmaavuutta. 25 vuoden ikäkään ei kuulu oikeastaan missään muussa kuin soundien kasariklangissa, mutta sen voi antaa anteeksi, kun kappaleet ovat niin mielettömän ässiä.

Mihin tarvii kesädrinkkejä, kun on You Can Call Me Al?

Posted in , , | Leave a comment

#158 ΓΟΛΕ

Paljailla pakaroilla voittoon


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Waves Are Crashing, Friends Are Flowers, Catcher, Girls Say Yes
Löytyykö levyhyllystä: Ei vielä

Levyn huumaavuus
9.0

Lapko on yhtye joka jaksaa hämmentää. Aiemmin yhtye on jo kappaleiden nimillään osoittanut kieroa huumorintajuaan, mutta tuoreimman levyn ΓΟΛΕ (tästä lähtien Love) ennakkokampanjointi on vetänyt huiput. Ensimmäinen biisilohkaisu Love Is Sick And Wrong kesti liki seitsemän minuuttia ja sen kansikuvassa laulaja-kitaristi Ville Malja poseeraa pelkkä nahkatakki päällään. Tämän jälkeen julkisuuteen tuotiin levyn virallinen kansikuva, jossa Malja ja rumpali Janne Heikkonen poseeraavat pyllyt paljaana.

Ulkomusiikillinen hämmennys saattoi ehkä tuoda pienen pelon siitä, ettei levyn materiaali olisi kovinkaan kummoista. Olin nimittäin todella pettynyt yhtyeen edelliseen levyyn, A New Bohemiaan, joten odotukseni eivät olleet korkealla. Voi sitä yllätyksen määrää, kun levyn vihdoin sai kuultavaksi.

Sanon sen jo nyt, Love on Lapkon helposti paras levy. Edellisiltä levyiltä tuttu melodinen suoraviivaisuus kuuluu tälläkin levyllä, mutta tällä levyllä Lapko soi välillä todella raskaasti ja välillä todella kokeellisestikin. Molemmista paras esimerkki on Friends Are Flowers, joka alkaa todella synkällä bassoriffillä ja puolessa välissä kappale räjähtääkin silkaksi stadion-anthemiksi, jos nyt anthemissa voidaan laulaa, että "all you need is ice cream, flowers and pussy".

Levyn vaivattomuus ja vapautuneisuus kuuluu myös kilometrien päähän. Jos A New Bohemia kuulosti vähän pakotetulta, niin nyt Lapko kuulostaa rennolta joka kappaleellaan. Vapautuneisuus kuuluu juuri siinä, että kappaleet menevät suuntaan jos toiseenkin, eikä nämä "kikkailut" kuulosta itsetarkoituksellisilta. On todella hienoa kuulla levy, jolla kuuluu soittamisen ilo!

Love on yksinkertaisesti erinomainen levy. Lapko on kehittynyt ensimmäisistä levyistään todella paljon ja heidän asenteestaan huokuu positiivisessa mielessä tietty välinpitämättömyys. Lovella ei välitetä genrerajoista tai ennakkoluuloista, vaan paahdetaan menemään. Vielä kun sävellykset ovat todella timanttisia, niin en voi tehdä muuta kuin kehua ja suositella. Hieno levy!

Posted in , , , | 1 Comment

#157 Strangeland





Tom Chaplin piiskaa bändinsä kunnioitettavaan levysuoritukseen 




Levyn huumaavuus
7.0

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: You Are Young, Neon River, Disconnected
Löytyykö levyhyllystä: Ei


Keane, nuo ällöpopin mestarit Briteistä ovat saaneet aikaiseksi jo neljännen studioalbumin. Strangelandin kannesta voisi jopa jotenkin päätellä, että kyseessä on live-levy - sitä se ei kuitenkaa ole. Parisen vuotta sitten julkaistu Night Train EP ei ylipopahtavalla soundillaan iskenyt sitten yhtään. Olisiko bändi ottanu opikseen parivuotisesta hutilaukauksesta vai mennäänkö edelleen samalla yöjunalla eteenpäin?

Strangeland on levy, josta varmasti Keane-fanit tulevat pitämään. Se on täynnä coldplaymaisia pianosovituksia ja kauniita kertosäkeitä kuorrutettuna henkevillä Tom Chaplinin tulkinnoilla. Sävellyksellisesti Strangeland on itse asiassa yllättävän laadukas - levylle on onnistuttu purkittamaan bändin kuluneiden vuosien tähän mennessä parhaat viipaleet. Se ei ole luontevaa jatkoa Night Train EP:lle, vaan se oikeastaan jatkaa siitä, mihin Keanen toistaiseksi paras levy, Hopes & Fears (2004) aikoinaan jäi.

Levyn potkaisee miltei täydellisesti käyntiin You Are Young, joka varmasti pystyy kostuttamaan monen Keane-fanin silmäkulmat heti kättelyvaiheessa. Levykokonaisuutena Strangeland on muutenkin ihan mukiinmenevä, mutta jokseenkin liian valmiiksipureskeltu. Silenced By The Nightin, Sovereign Light Cafen ja In Your Own Timen kaltaiset kappaleet iskevät ensimmäisillä kerroilla mutta eivät kestä uudelleenkierrätettävyyttä. Tässä onkin selvästi Keanen suurin ongelma: edelleen aivan liian kertakäyttöistä brittipoppia.

Parhaimmillaan Keane onnistuu kuitenkin maalaamaan erittäin kauniita äänimaisemia. Sen todistavat muutamat hienot kappaleet! Jos tykkäät Keanesta, niin hanki ihmeessä tämä teos levyhyllyyn.




Posted in , , , | 4 Comments

#156 The Temper Trap




Australialaisbändin kivan kakkoslevyn kansikuvaa katsellessa tekee mieli alkaa rakentelemaan sinitarrasta ihmeellisiä asioita



Levyn huumaavuus
7.9

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Trembling Hands, London's Burning, This Isn't Happiness
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Australialainen The Temper Trap livahti kuuluisuuteen vuonna 2009. Sweet Disposition hittisinkullaan maailman syleilyynsä napannut yhtye todistaa kakkoslevyllään, että ovet ovat edelleenkin auki festareiden suurimmille lavoille - siitä huolimatta, vaikka kakkoslevyltä ei löydykään yhtään uutta Sweet Dispositionia.


On vaikea tajuta, miksi yhtye on valinnut ensisinkuikseen surkeimmat ja kaksi ylivoimaisesti irrelevanteinta kappaletta mitä koko levyltä löytyy. Avausraita I Need Your Love sai korvat vuotamaan jo alkuvuodesta ja sitä se tekee edelleen. Toisesta sinkusta, Rabbit Holesta voi sanoa täysin samaa. Tässä oli itse asiassa yksi syy, miksen ole odottanut levyltä alkuun yhtikäs mitään. "Jos sattuu jossain vaiheessa eteen niin kaipa tuon voi kerran läpi kuunnella", näin ajattelin tovi aikaa sitten.

Kuunteleminen kuitenkin kannatti. The Temper Trapin uutta levyä kuunnellessa kun huomaa australialaisbändin kehittyneen suuresti. Enää ei tullakaan niin mahtipontisesti korkealta ja kovaa, vaan bändiä pukee uudella levyllä rauhallisuus. Se pukee itse asiassa The Temper Trapia erittäin hyvin. Levykokonaisuus on tasainen (lukuun ottamatta ensisinkkuja), biisilyriikoista huomaa aikuistumisen ja soundimaailma on itse asiassa hyvinkin mielenkiintoinen. Ja Dougy Mandagin äänessä on ripaus suloisuutta ja vilpittömyyttä.

Levyn parhaat kappaleet ovat Trembling Hands ja London's Burning. Ensimmäisestä sen verran, että kappaleella bändi on päässyt tietynlaisen musiikillisen kynnyksen yli - en todellakaan uskaltanut odottaa, että tältä levyltä tai yleensäkään koko bändiltä voisi tulla ulos näin komeasti raikaavaa kappaletta. London's Burning taas on kivan jammaileva kappale, joka kertoo itse asiassa Lontoon mellakoista.

Aika näyttää kuitenkin kuinka paljon The Temper Trap -lätty loppuen lopuksi sitten kestää sitä kuuntelua. Suosittelen nyt kuitenkin todellakin testaamaan, jos bändi on tuttu tai letkeä levy  tässä kesää odotellessa kiinnostaa.





Posted in , , | Leave a comment

#155 Scary Monsters & Nice Sprites EP + Bangarang EP

Basso ei tippunut




Julkaisuvuodet: 2011
Ensikosketukset: 2012
Helmeilevimmät biisit: SMANS: Kill EVERYBODY, All I Ask Of You, With You, Friends (Long Drive). Bangarang: Right On Time
Löytyykö levyhyllystä: Nope.

Levyjen huumaavuus
7.0/4.5


Skrillex, tuo siivousmopilta näyttävä entinen metallikitaristi, on tällä hetkellä yksi isoimmista elektronisen musiikin nimistä ja samalla myös yksi vihatuimmista. Minua on kiehtonut jo jonkin aikaa syyt sekä ihailuun, että inhoon ja siksi otankin Skrillexin EP:t käsittelyyn. Myönnän, että minulla oli ennen projektia ennakkoluuloni, minkä vuoksi tähän projektiin olikin hyvä lähteä. Ne kun murskaantuivat, mutta myös osaltaan vahvistuivat julkaisuja kuunnellessa.

Ensimmäinen EP Scary Monsters & Nice Sprites paljastui mukavaksi yllätykseksi. Kappaleet eivät ole pelkkää revittelyä, vaan niissä on todella paljon housemaisia synakoukkuja ja jopa pop-sävyjä. EP:n avaa kyllä kaksi kappaletta, jotka ovat ehtaa Skrillexiä hyvässä ja pahassa. Rock 'N' Roll [Will Take You To The Mountain] ja EP:n nimikappale perustuvat yksinkertaisiin melodiakoukkuihin, joissa kertosäkeissä mellastetaan basso- ja syntikkawobbleilla, jotka kieltämättä tekevät tehokasta jälkeä kuulijassa. Niitä kuunnellessa tekee mieli tehdä jotain tyhmää ja hurjaa. Vetoaa siis jossain mielessä. Kolmas kappale Kill EVERYBODY on periaatteessa samaa osastoa, mutta tämän kappaleen kertosäe on puhtaasti melodinen, eikä kitarasooloon verrattavissa olevaa wobblausta.

EP:n iloisinta ja parasta antia ovat sen puhtaat pop-kappaleet. All I Ask Of You ja With You Friends [Long Drive] ovat aidosti hyviä elektropop-kappaleita. Melodiakoukut ovat tarttuvia ja jopa hienoja. Jälkimmäinen kappale voisi helposti mahtua tyylinsä puolesta Daft Punkin Discoverylle, mikä on melkoinen kehu.

Bangarang on taas kokonaisuudessaan sitä massivisuudessaan tylsää Skrillex-soundia. Koukut ovat vähissä, kun nyt painotetaan kovaa ääntä ja mökäkertsejä. Kappale toisensa jälkeen mennään tutuissa kuvioissa ja jos muutosta yritetään, niin ne ovat lähinnä pieniä rytmimuutoksia, kuten itämaahengessä alkava Break'n A Sweat. Vaikka siinä kuinka yritetään pienillä kikoilla muuttaa soundia uuteen muotoon, niin Skrillex-kaava toistuu siinäkin. The Doors-sämpläily ei auta asiaa, pikemminkin vain pahentaa sitä.

Bangarangin loppupuolella tyyli alkaa jo vähän muuttua. Right On Timessa ei oikeastaan ole mitään Skrillexille ominaisia elementtejä, vaan se on jotain reggaetonin ja housen sekoitusta, mitä Diplo on harrastanut koko uransa. Tätä seuraava Kyoto ei taas muuta Skrillex-kaavaa mihinkään.

Lopetuskappale Summit voisi olla Scary Monsters... EP:n lopetuksen tapainen pop-helmi, mutta se vain kuvastaa koko Bangarangia: mikään ei periaatteessa ole muuttunut, mutta kappaleet ovat vain edellisen ep:n biiseihin verrattuna roimasti heikompia.

Mitä siis jäi käteen? Scary Monstersilta jäi mieleen muutama oikein hyvä kappale, kun taas Bangarangia kuunnellessa mietin vain, että olen kuullut tämän jo aiemminkin. Skrillex ei siis missään nimessä ole niin huono artisti kuin väitetään, mutta ei kyllä mikään ihmemieskään. Ymmärrän kyllä miehen suosion, mutta eipä mies omille soittolistoilleni tule jäämään. Haluan dubstepini vähän eri muodossa.

Posted in , , | 2 Comments

#154 Free All Angels

Se ois kesä ny
Julkaisuvuosi: 2001
Ensikosketus: 2001
Helmeilevimmät biisit: Walking Barefoot, Shining Light, Burn Baby Burn
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


 
Levyn huumaavuus
8,4

Oulussa on kevään ensimmäinen kesäpäivä,  ja olen viettänyt sen kaupungilla pyörien ja terassilla kahvitellen. Lisäksi oluet ovat kylmässä ja kohta kuumenee grilli. Yllätyksettömästi myös päivän levyvalinta sopii mainiosti kesäfiiliksiin.

Ostin Ashin Free All Angelsin Helsingistä yhdeksännen luokan luokkaretkeltä. Kuuntelin levyä jatkuvasti kesällä 2001 ja sen jälkeen olen kevään tullen kaivanut Free All Angelsin soittoon vuosittain. Free All Angelsin sokerikuorrutettu voimapop toisi kesän jopa talven kaamokseen.

Free All Angels ei ole 1977-debyytin veroinen klassikko – siihen se on hieman liian epätasainen. Levyn avauskolmikko (Walking Barefoot, Shining Light ja Burn Baby Burn) on kuitenkin liki parasta kitarapoppia, mihin ihminen on pystynyt. Kolmen ensimmäisen biisin aikana kiireinen blogikirjoittaja joutuu ongelmalliseen tilanteeseen, kun kirjoittamisen sijaan tekisi mieli laulaa mukana, soittaa ilmakitaraa, riehua ja avata jääkaappiin kätketyt kaljat. Täydellistä poppia, kuulkaas. Eivätkä biisit kuten Cherry Bomb, Sometimes tai Pacific Palisades jää paljoa mainitusta kolmikosta jälkeen. Ja onhan Free All Angelsilla myös Candy, joka on vastenmielisen juustoinen ja lapsellinen – keskinkertaisen teinileffan viisiminuuttinen nyyhkykohtaus. Kuitenkin juuri näistä syistä biisissä on jotakin kovasti sydäntä lämmittävää ja nostalgista - olenhan minäkin ollut joskus teini.  

Mainitsematta jääneet biisit ovat ihan kelpoa kitarapoppia: eivät hittejä tai klassikoita, mutta eivät myöskään Ashia huonoimmillaan. Kuitenkin Free All Angelsilla on 13 kappaletta, joiden yhteiskesto on liki 50 minuuttia, mikä on liian suuri kerta-annos. Paria biisiä tiiviimpänä Free All Angels olisi vielä parempi.

Jos kaipaat helposti omaksuttavaa ja hyväntuulista kesämusiikkia, Free All Angels on mainio valinta.

Posted in , | 3 Comments

#153 Bloom

Kaunista ja vähäeleistä, mutta paikoitelleen liiankin huomaamatonta






Levyn huumaavuus


8.0

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Myth, Wild, Lazuli, Wishes
Löytyykö levyhyllystä: Ei




Tutustuin Beach Houseen jo Devotionin (2008) aikoihin, mutta monien tietoisuuteen bändi nousi vasta erinomaisen kolmannen levynsä Teen Dreamin (2010) kautta ja piipahtihan bändi myös samana kesänä FLOW:ssa ja minähän missasin kyseisen keikan, joka vielä harmittaa vähän. Nyt bändi on kumminkin julkaissut uunituoreen levyn Bloomin.

Ensialkuun täytyy sanoa, että Bloom ei kolmen kuuntelukerran perusteella yllä Teen Dreamin tasolle, siltä puutttuvat Norwayn, Take Caren ja Walk In The Parkin kaltaiset erinomaisuudet, vaikka esimerkiksi sinkkuna julkaistu Myth ja sitä seuraavat kaksi seuraavaa biisiä Wild ja Lazuli yltävät lähelle. Tästä huolimatta Bloom on erinomainen ja huoleton levy, jonka voi pistää pyörimään silloin kuin haluaa rauhoittua ja fiilistellä kauniita melodioita ja Victoria Legrandin persoonallista laulua. 

Bloom on soundeiltaan edellistä levyä tummempi ja bassovoittoisempi, löytyyhän levyltä myös pieniä elektronisia sävyjäkin, mutta pääosin biisit rakentuvat kompin, kauniita melodioita luovien kitaroiden/pianon ja basson varaan. Yksinkertaisista aineksista saadaan toimivia ja ennenkaikkea kauniita biisejä. 

Vaikka levyn oikeastaan jokainen biisi on loistavasti toimivaa dream-poppia, niin se on myös levyn huono puoli, sillä oikeastaan mikään biisi ei nouse esiin ja itselläni on vaikeuksia muistaa/erottaa biisejä toisistaan, toisaalta olen kuunnellut levyä sen verran vähän, että yksittäisien biisien avautuminen ja nouseminen esiin kokonaisuudesta vie aikansa. Nyt mieleen jäävät ainoastaan jo mainitut Myth tietynlaiselle intromaisuudellaan, Wild syntikoillaan ja kertosäkeensä melodiakoukulla, Lazuli koko biisiä johdattelevalla hidastetulta chiptunelta kuulostavalta taustallaan sekä hienon c-osan sisältävä Wishes.

Luulen, että Bloon uppoaa kaikille vähäänkään Dream Popista ja persoonallisesta lauluäänestä intoutuneille ihmisille, silti jos joku haluaa tutustua tähän bändi ensimmäistä kertaa, suosittelisin ensin Teen Dreamin kuuntelua, joka aukeaa huomattavasti nopeammin ja sitten vasta Bloomia, joka on myös erittäin miellyttävän levy, vaikka Bändin soundissa ei ole mitään erittäin suurta uranuurtavaa edistystä tapahtunutkaan, mutta mitä sitä muuttamaan jo toimivaa musiikkia liikaa?


Posted in , , , | 3 Comments

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.