The Libertinesin raunioilla rämisi

Dirty Pretty Thingsin muistanevat kaikki The Libertinesinsä kuunnelleet. Carl Barat'n ja Pete Dohertyn välien hiertyessä Barat perusti oman bändin jäljelle jääneistä The Libertinesin jäsenistä. Dohertyn paikan kitaristina otti Cooper Temple Clausesta eronnut Didz Hammond. 

Yllättäen Dirty Pretty Things kuulosti aivan The Libertinesiltä, tosin vielä debyytillään yhtyettä ei voinut syyttää viiden pennin The Libertinesiksi. Vaikka Barat'n ja kumppanien melodiat eivät ole millään emobändin veroisia, niin räminällä ja silkalla asenteella Dirty Pretty Things pitää päänsä pinnalla. Rockissa kun pärjää joskus pelkällä raa'alla meiningillä!

Muistan kuunnelleeni Waterloo To Anywherea aikoinani todella paljon ja olinkin yllättynyt, kuinka hyvin levy on kestänyt aikaa. Kappaleet joista pidin silloinkin toimivat edelleen, kuten koukuttavat Deadwood, Bang Bang You're Dead, Gin & Milk ja Last Of The Smalltown Playboys. Näissä kappaleissa kun on riffejä, jotka saavat jalan tamppaamaan ja pään nyökkäämään. Levyn punkein veto You Fucking Love It saa myös edelleen riehaantumaan samalla tavalla kuin kuusi vuotta sitten.

Muuten levy onkin aika yhdentekevää rämpyttelyä. Ei kappaleissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta ei niissä juuri mitään mieleenpainuvaakaan ole. Pahimmillaan levy on Blood Thirsty Bastardsin kaltaisissa biiseissä, joissa ei juuri ole melodista koukkua, eikä kertosäkeessäkään lähdetä liitoon, mikä tekisi kappaleesta hyvän. Nyt se on vain läpsyttelyä.

Muutama hyvä kappale ja muutama ihan kiva rockin rätkyttely tekevät Dirty Pretty Thingsin debyyttilevystä ihan kelpo rock-levyn. Vertailussa The Libertinesiin levy jää täysin jalkoihin, mutta aikansa muihin yrittäjiin, kuten vaikka The Enemyyn, verrattuna Waterloo To Anywhere on oikein kelpo levy. Kakkoslevy olikin sitten ihan sitä itseään.