Basso ei tippunut

Skrillex, tuo siivousmopilta näyttävä entinen metallikitaristi, on tällä hetkellä yksi isoimmista elektronisen musiikin nimistä ja samalla myös yksi vihatuimmista. Minua on kiehtonut jo jonkin aikaa syyt sekä ihailuun, että inhoon ja siksi otankin Skrillexin EP:t käsittelyyn. Myönnän, että minulla oli ennen projektia ennakkoluuloni, minkä vuoksi tähän projektiin olikin hyvä lähteä. Ne kun murskaantuivat, mutta myös osaltaan vahvistuivat julkaisuja kuunnellessa.

Ensimmäinen EP Scary Monsters & Nice Sprites paljastui mukavaksi yllätykseksi. Kappaleet eivät ole pelkkää revittelyä, vaan niissä on todella paljon housemaisia synakoukkuja ja jopa pop-sävyjä. EP:n avaa kyllä kaksi kappaletta, jotka ovat ehtaa Skrillexiä hyvässä ja pahassa. Rock 'N' Roll [Will Take You To The Mountain] ja EP:n nimikappale perustuvat yksinkertaisiin melodiakoukkuihin, joissa kertosäkeissä mellastetaan basso- ja syntikkawobbleilla, jotka kieltämättä tekevät tehokasta jälkeä kuulijassa. Niitä kuunnellessa tekee mieli tehdä jotain tyhmää ja hurjaa. Vetoaa siis jossain mielessä. Kolmas kappale Kill EVERYBODY on periaatteessa samaa osastoa, mutta tämän kappaleen kertosäe on puhtaasti melodinen, eikä kitarasooloon verrattavissa olevaa wobblausta.

EP:n iloisinta ja parasta antia ovat sen puhtaat pop-kappaleet. All I Ask Of You ja With You Friends [Long Drive] ovat aidosti hyviä elektropop-kappaleita. Melodiakoukut ovat tarttuvia ja jopa hienoja. Jälkimmäinen kappale voisi helposti mahtua tyylinsä puolesta Daft Punkin Discoverylle, mikä on melkoinen kehu.

Bangarang on taas kokonaisuudessaan sitä massivisuudessaan tylsää Skrillex-soundia. Koukut ovat vähissä, kun nyt painotetaan kovaa ääntä ja mökäkertsejä. Kappale toisensa jälkeen mennään tutuissa kuvioissa ja jos muutosta yritetään, niin ne ovat lähinnä pieniä rytmimuutoksia, kuten itämaahengessä alkava Break'n A Sweat. Vaikka siinä kuinka yritetään pienillä kikoilla muuttaa soundia uuteen muotoon, niin Skrillex-kaava toistuu siinäkin. The Doors-sämpläily ei auta asiaa, pikemminkin vain pahentaa sitä.

Bangarangin loppupuolella tyyli alkaa jo vähän muuttua. Right On Timessa ei oikeastaan ole mitään Skrillexille ominaisia elementtejä, vaan se on jotain reggaetonin ja housen sekoitusta, mitä Diplo on harrastanut koko uransa. Tätä seuraava Kyoto ei taas muuta Skrillex-kaavaa mihinkään.

Lopetuskappale Summit voisi olla Scary Monsters... EP:n lopetuksen tapainen pop-helmi, mutta se vain kuvastaa koko Bangarangia: mikään ei periaatteessa ole muuttunut, mutta kappaleet ovat vain edellisen ep:n biiseihin verrattuna roimasti heikompia.

Mitä siis jäi käteen? Scary Monstersilta jäi mieleen muutama oikein hyvä kappale, kun taas Bangarangia kuunnellessa mietin vain, että olen kuullut tämän jo aiemminkin. Skrillex ei siis missään nimessä ole niin huono artisti kuin väitetään, mutta ei kyllä mikään ihmemieskään. Ymmärrän kyllä miehen suosion, mutta eipä mies omille soittolistoilleni tule jäämään. Haluan dubstepini vähän eri muodossa.