Ainoa elävä poika eksyi Afrikkaan

Paul Simonin uran seitsemän sooloalbumi Graceland täyttää tänä vuonna 26 vuotta, tosin 25-vuotisjuhlapainos tulee tänä vuonna, joten Levy päivässä onnittelee herraa ja levyä kunnioitettavasta iästä ja ottaakin nyt levyn käsittelyyn. Miten Simonin yksi menestyneimmistä levyistä on kestänyt ajan purevaa hammasta vai onko levystä enää mihinkään muuhun kuin nostalgiakuriositeetiksi?

En ollut vielä pari vuotta sitten erityisen suuri Paul Simonin ystävä. Simon & Garfunkelinkin muistin vain ja ainoastaan Mrs. Robinsonista, enkä jostain syystä duoon halunnut sen enempää tutustua. Tuli kumminkin vuosi 2008 ja Vampire Weekendin debyytti julkaistiin. A-Punk -päissäni menin paikalliseen levykauppaan ostamaan kyseisen levyn, ja kaupan myyjä kommentoi yhtyettä sanoin: "Paul Simon is back!". En tajunnut siitä mitään.

Pari vuotta myöhemmin sain vihdoin ja viimein vinyylisoittimen, ja sen vuoksi alkoikin hervoton levydivarien kaluaminen. Paikallisessa levydivarissa käteeni sattui Paul Simonin Graceland hyvin huokeaan hintaan, ja meninkin kysymään divarin pitäjältä suositteluja. Vastauksena oli tyly: "no se levy on myyny muutaman kymppimiljoonan ja sun kaltaset hipsterit vissiin suosii tota soundia nykysin." Näillä suositteluilla levy päätyi kassiini.

Ja kyllähän se soundi iskikin. Folkista ei ole tietoakaan, kun Simon yhdistelee levyillään amerikkalaista rock- ja pop-soundia afrikkalaisiin rytmeihin ja soittimiin. 25 vuoden jälkeenkin levyn sointi kuulostaa raikkaalta ja pirteältä. Simonin hellä ääni on kuin tehty näihin kappaleisiin, joissa kitarat soittavat pieniä melodioita rumpujen ja basson pitäessä rytmin rentona. Levyn soundin hienous onkin siinä, ettei se ole liikaa yhteen suuntaukseen sidottu, vaan kappaleissa annetaan lukuisten soittajien tuoda omia vaikutteitaan vapaasti mukaan. Levy kuulostaakin hyvällä tavalla iloisilta jameilta, joissa kuulijallakin on hauskaa.

En ehkä ole oikea ihminen arvostelemaan Gracelandia, koska aikoinaan rakastuin levyyn niin palavasti, enkä ole Simonin tuotantoon juuri tätä enempää tutustunut. Rakkaus on ollut palavaa tosin melkein ainoastaan keväisin ja kesäisin, eikä näitä vuodenaikoja levyn omistajuuden aikana turhan montaa ole ollut. Sen verran osaan sanoa, että jos haluaa pop-musiikkiinsa uusia ja raikkaita makuja, niin kannattaa kokeilla Gracelandia. Edes Vampire Weekendin ja Yeasayerin vanavedessä esiin nousseiden "afrikka-indielöijien" inflaatio ei ole syönyt Gracelandin hurmaavuutta. 25 vuoden ikäkään ei kuulu oikeastaan missään muussa kuin soundien kasariklangissa, mutta sen voi antaa anteeksi, kun kappaleet ovat niin mielettömän ässiä.

Mihin tarvii kesädrinkkejä, kun on You Can Call Me Al?