Sometimes the Good Guys Win

Levyn huumaavuus

9,5

Tammikuussa lopussa, Faden julkaisun aikoihin, käsittelin Yo La Tengon I'm not Afraid of You and I Will Beat Your Ass -albumia. Uhosin silloin, että kirjoitan Fade-uutukaisesta enemmän, kunhan olen kuunnellut sitä tarpeeksi. Kymmenien kuunteluiden jälkeen olen kuullut tarpeeksi, mutten saanut tarpeekseni.

Lukuisten kuuntelujen myötä Fade on noussut Yo La Tengon liki kolmikymmenvuotisen uran noin kolmanneksi parhaaksi levyksi. Ohm-avaus on välitön Yo La Tengo -klassikko, jonka ihanuus vastaa tusinaa koiranpentua ja suunnittelematonta nousuhumalaa. Is That Enough puolestaan on lempeästi suriseva kaunokki, joka kumoaa vanhan kolarilaisen kansanviisauden, jonka mukaan jousisoitinkoristelut rockbändin 11. studiolevyllä kertovat sekä epätoivosta että kokaiiniaddiktiosta. Well You Better hurmaa groovaavalla bassottelulla ja niukalla kitarakuviollaan kun taas Paddle Forward säröpoppaa kuten vain Yo La Tengo osaa. Ja tässä on  vain neljä ensimmäistä biisiä!

Ensisingle Stupid Thingsin jälkeen meno tyyntyy And then Nothing Turned Itself Inside-Outin ja Summer Sun -albumeilta tuttuun rauhalliseen sykkeeseen neljän biisin ajaksi. Tästä yhtenäisestä ja kauniista nelikosta suosikikseni on noussut akustisen raukea The Point of It.

Levyn päättää Before We Run, joka paisuttelee Faden vuoden 2013 ylivoimaisesti parhaaksi levyksi.

Fade on Yo La Tengon koko uran kenties linjakkain albumi ja bändin lyhin levy 23 vuoteen. Koska rakastan Yo La Tengoa myös maalailevana, haahuilevana ja tyylistä toiseen hyppivänä, huomaan välillä kaipaavani säröä ja yllätyksiä levyn loppupuolelle. Mutta voi pojat, että tämä kelpaa hyvin näinkin!

Yo La Tengo esiintyy Helsingissä 16. marraskuuta. Luvassa on ilmeisesti noin kolmituntinen kokoelma maailman parasta musiikkia. Nähdään siis siellä! Olen se lyhyt poika silmälasit huurussa ja onnenkyyneleet silmissä.