Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yo La Tengo. Näytä kaikki tekstit

Juu terve vaan!

Vuosi 2013 oli minulle veteraanien ja comebackien aikaa. Ainakin The Pastels, My Bloody Valentine, Prefab Sprout, Saturday Looks Good to Me sekä Mazzy Star palasivat enemmän tai vähemmän sykähdyttävästi ja Yo La Tengo, The National sekä Low todistivat, ettei pop ole pelkästään nuorten sällien laji.

Tulokkaista parhaat löytyivät indie pop -osastolta: Joanna Gruesomen ja varsinkin The Spook Schoolin debyyteistä on ollut syksyn ja alkutalven aikana paljon iloa!

Suomessa New Tigers jatkaa vakuttaavalla tasolla, Stache sai vihdoinkin mainion esikoisensa julkaistua ja Maakuntaradio sekä Särkyneet käyvät esimerkeistä punkimman osaston onnistujista. Särkyneiden Kaupungin kutsu olisi ehdottomasti sekä albumi- että biisisarjassa topkolmosesssa, ellei sekä biisiä että levyä olisi julkaistu aivan viime vuoden loppumetreillä.

Paljon on varmasti kaikkea jännää jäänyt kuulematta, kokematta ja näkemättä, mutta listataanpa nyt silti.

Vuoden parhaat levyt:

1. Yo La Tengo - Fade

Maailman paras bändi, vuoden ylivoimaisesti paras levy, elämäni ihanin keikka. Lokakuussa kirjoittelin muutaman sanan verran enemmänkin tästä mestariteoksesta. 

2. The National - Trouble Will Find Me

Trouble Will Find Me -albumin saama nihkeähkö vastaanotto yllätti, sillä pidin sitä jo ensikuulemalta selkeästi High Violet -edeltäjää parempana. Kuten The Nationalin levyillä on tapana, Trouble Will Find Me on kasvanut kuunteluiden myötä entisestään.

Vuonna 2013 olen innostunut punaviinistä ja ollut perjantaisin liian väsynyt lähteäkseni mihinkään. Myös näistä syistä Trouble Will Find Me on vuoden toiseksi paras levy.

3. Crocodiles - Crimes of Passion

Perjantain jälkeen tulee aina lauantai. Lauantaisin ihminen tarvii levyjä, jotka saavat jalan vipattamaan, hymyn kasvoille ja huolet huomiselle - Crimes of Passion on tällainen levy. Tästä levystä kirjoitin muutaman sanan syyskuussa.

Loppukymmenikkö muodostuu näistä mainioista levyistä:

4. My Bloody Valentine - m b v

5. Saturday Looks Good to Me - One Kiss Ends It All

6. Prefab Sprout - Crimson/Red

7. The Spook School - Dress Up
8. The New Tigers - The Badger

9. Kurt Vile - Wakin on a Pretty Daze

10. The Pastels - Slow Summits

Vuoden parhaat biisit:

1. Yo La Tengo - Ohm

Kun noin 30 vuoden uran aikana kertynyt osaaminen, viisaus ja  näkemys tiivistetään yhdeksi popkappaleeksi, se kuulostaa tältä.

2. The Pastels - Check My Heart

Maailmani on jälleen yhtä täydellistä popbiisiä rikkaampi. Kun noin 30 vuoden uran aikana kertynyt osaaminen, viisaus ja näkemys tiivistetään yhdeksi popkappaleeksi, se voi kuulostaa myös tältä.

3. Prefab Sprout - Adolescence

Adolescence taitaa olla vuoden koskettavin kappale. Lisäksi biisi kuulostaa siltä, kuin se olisi siirretty aikakoneella nykypäivään suoraan vuodesta 1985. Näinä Yeezuksien aikana se on ihana asia. Kun noin 30 vuoden uran aikana kertynyt osaaminen, viisaus ja näkemys tiivistetään yhdeksi popkappaleeksi, se voi kuulostaa tältäkin.

Myös nämä seuraavat biisit ovat vuoden parhaita:

4. The National - Pink Rabbits

5. Amor de Dias - Day

6. Crocodiles - She Splits Me Up

7. Daft Punk - Get Lucky

8. The Spook School - I'll Be Honest

9. Kurt Vile - Wakin on a Pretty Day

10. Stache - Still and Sound

Sometimes the Good Guys Win

Levyn huumaavuus

9,5

Tammikuussa lopussa, Faden julkaisun aikoihin, käsittelin Yo La Tengon I'm not Afraid of You and I Will Beat Your Ass -albumia. Uhosin silloin, että kirjoitan Fade-uutukaisesta enemmän, kunhan olen kuunnellut sitä tarpeeksi. Kymmenien kuunteluiden jälkeen olen kuullut tarpeeksi, mutten saanut tarpeekseni.

Lukuisten kuuntelujen myötä Fade on noussut Yo La Tengon liki kolmikymmenvuotisen uran noin kolmanneksi parhaaksi levyksi. Ohm-avaus on välitön Yo La Tengo -klassikko, jonka ihanuus vastaa tusinaa koiranpentua ja suunnittelematonta nousuhumalaa. Is That Enough puolestaan on lempeästi suriseva kaunokki, joka kumoaa vanhan kolarilaisen kansanviisauden, jonka mukaan jousisoitinkoristelut rockbändin 11. studiolevyllä kertovat sekä epätoivosta että kokaiiniaddiktiosta. Well You Better hurmaa groovaavalla bassottelulla ja niukalla kitarakuviollaan kun taas Paddle Forward säröpoppaa kuten vain Yo La Tengo osaa. Ja tässä on  vain neljä ensimmäistä biisiä!

Ensisingle Stupid Thingsin jälkeen meno tyyntyy And then Nothing Turned Itself Inside-Outin ja Summer Sun -albumeilta tuttuun rauhalliseen sykkeeseen neljän biisin ajaksi. Tästä yhtenäisestä ja kauniista nelikosta suosikikseni on noussut akustisen raukea The Point of It.

Levyn päättää Before We Run, joka paisuttelee Faden vuoden 2013 ylivoimaisesti parhaaksi levyksi.

Fade on Yo La Tengon koko uran kenties linjakkain albumi ja bändin lyhin levy 23 vuoteen. Koska rakastan Yo La Tengoa myös maalailevana, haahuilevana ja tyylistä toiseen hyppivänä, huomaan välillä kaipaavani säröä ja yllätyksiä levyn loppupuolelle. Mutta voi pojat, että tämä kelpaa hyvin näinkin!

Yo La Tengo esiintyy Helsingissä 16. marraskuuta. Luvassa on ilmeisesti noin kolmituntinen kokoelma maailman parasta musiikkia. Nähdään siis siellä! Olen se lyhyt poika silmälasit huurussa ja onnenkyyneleet silmissä.

Indieveteraanit vetreinä

Levyn huumaavuus

9,3