Kuulasta, mutta tyhjää höttöä
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Sorrow, Cliffs As High
Löytyykö levyhyllystä: Spotify.
Levyn huumaavuus
6,9
Frankie Rosella on kaunis lauluääni, sitä tuskin voi kukaan kieltää. Kuulaan ja heleän laulun ympärille on sommiteltu kuiskiva ja eteerinen äänimaailma, jonka taustalla kuitenkin kuuluu tasainen tempo, joka saa jalat tanssimaan. Rosen äänen kaikuihin on yhdistetty välillä agressiivista kitarointia ja välillä haikeaa pianonsoittoa. Olisin varmasti levystä innoissani, jollen olisi kuullut sitä paremmin tehtynä jo viime vuonna. Herein Wild jää etäiseksi ja kuulostaa liian kiillotetulta ja päälleliimatulta. Levylle on haluttu ahtaa mahdollisimman paljon erilaisia elementtejä, jonka jälkeen kuulijalle jää epämukavan ähky olo. Vähemmälläkin olisi selvitty, ei kaikkia tarvitse miellyttää.
On Herein Wildillakin hetkensä. Sorrown lämpöinen sointi ja Rosen huoleton laulu houkuttelevat tanssimaan. Tosin huomaan ajattelevani Sorrown olevan Interstellarin Know Me part 2, joka sekään ei ihan yllä Know Men tasolle. Street of Dreamsiä katkovat uu-uu-uuittelut puolestaan miellyttävät kovastikin, mutta kappaleen hyvin omituiset viimeiset kaksi minuuttia suistavat Street of Dreamsin noloon loppuun. Suosikikseni levyltä erottuu Cliffs As High, jonka alussa Rosen eteerinen ääni saa kaiken vallan, ilman säestystä. Surullinen piano ja haikeat jouset yhtyvät kaihoisaan lauluun, jotka yhdessä muodostavat levyn kauneimman kappaleen, joka ei myöskään kuulosta toisinnolta mistään muusta kappaleesta.
Lyriikat levyllä ovat heikohkot, onttojen sanojen toistamista kerta toisensa jälkeen. En tosin kiinnittänyt sanoihin juurikaa huomiota, Rosen kauniilla äänellä voisi laulaa nimiä puhelinluettelosta eikä kuulija välttämättä sitä edes huomaisi. Lyriikoiden tyhjyys tosin vain vahvistaa mielikuvaani Herein Wildista, joka on kuin saippuakupla - kaunis ulkopäin, mutta sisältä pelkkää ilmaa. Ja kun ensimmäiset kuplat on puhallettu, eivät loput kuplat jaksa edes kiinnostaa.
Tekstit
