Jotain vanhaa, jotain uutta

Levyn huumaavuus

8.0

Savonlinnan utuisista kellareista ja metsiköistä aaveen lailla haahuilevan Paavoharjun kolmas albumi Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne (nimi on lainaus maailmanevankelista Rodney Howard-Brownelta) jatkaa epämääräisen määrän jäseniä sisältävän joukon yhteistyötä hiphopin kanssa raadollisen Harmaa getto -projektin jälkeen. Maistiaiseksi saatu Patsaatkin kuolevat (nimi on lainaus Alain Resnais'n ja Chris Markerin klassikkoelokuvasta) toki antoi viitteitä hiphopin roolista uudessa soundissa, mutta ainakin itse oletin räppäämisen olevan korkeintaan uusi mauste sopassa. Sen sijaan se näytteleekin suurta roolia kautta levyn.

Räppärinä toimii vahvan yhteiskunnallista ja älykästä hiphoppia tekevään Ruger Hauer -kolmikkoon kuuluva Paperi-T, joskin levyllä kuullaan tuttuun tapaan esimerkiksi Joose Keskitaloa (jolle hiphop ei toki ole täysin vieras alue – Harmaassa getossakin mukana ollut Keskitalo on vieraillut Rugerin Minulla on ollut ikävä sinua -kappaleella ja esiintynyt Asan kanssa). Papru on tietysti hyvin tunnettu kompleksisista, lähes abstrakteista lyriikoistaan, joita on saatu tänä vuonna aikaisemmin kuulla Kridlokin kanssa tehdyllä EP:llä ja saadaan kuulla viikon päästä lisää Ruger Hauerin uudella Ukraina-levyllä.

Miten kokonaisuus sitten toimii? Näin muutaman kuuntelun perusteella en lähde tekemään mitään ehdottomia johtopäätöksiä. Yhtye kuulostaa äänellisesti edelleen itseltään – ujeltavaa klassista naislaulua, suhinaa ja rutinaa, folk-vaikutteita, kyllähän te tiedätte. Uudempaa suuntaa soundeissa edustavat painotukset komppeihin ja rytmisyyteen. Paperi-T:n läpät ovat hyviä, mutta miehen flow on, erityisesti ollessaan viime aikoina paljon esillä, alkanut kuulostaa yksitoikkoiselta ja siihen toivoisi vaihtelua toisenlaisilla tavujen painotuksilla ja sävykkäämmällä aggressiolla. Tuttuun tapaan lyriikat tihkuvat viittauksia milloin mihinkin suuntaan tuntumatta kuitenkaan kikkailulta - esimerkiksi David Cronenbergin Videodrome-kulttielokuvan ystävät voivat hymähtää kuunnellessaan kappaletta Tumulus, vaikkei biisi toimiakseen tarvitsekaan tietämystä filmistä. Tattarisuo 1931 taas viittaa Suomen historian kummalliseen sivuviitteeseen: mustaa magiaa harjoittavan ryhmän rituaaliin, jossa käytettiin apuna hautausmaalta varastettuja ruumiinosia.

Eniten bändi kuulostaa vanhalta itseltään lyhyissä, välisoittomaisissa tunnelmapaloissa (Krabat, Kuolon uni, Penuel, jossa kuullaan ilmeisesti muokatulla äänellä myös Keskitalon räppäystä), joita on saatu kuulla aiemmillakin levyillä. Jonkinlaisena kokoavana teemana albumilla, sen nimenkin mukaisesti, toimii kuolema ja kaiken ohimenevyys, joskin ei välttämättä juuri yksiselitteisellä, fyysisellä tavalla – myös kuoleman vastakohta, alku, on läsnä (Sä olit). Kun aiemmilla levyillä on ollut läsnä pimeimpien hetkienkin välistä kajastava, hempeä kauneus valon, tulenliekkien ja kevään muodossa, on uusin tuotos yhtenäinen synkkyydessään. Kappaleessa Minä nousen sinne, yhdessä hienoimmista Paavoharjun luomuksista, kolisee yhtyeen uran pelottavin, helvetillisin ryske, vaikka puhe on taivaaseen astumisesta.

Rohkeuden puutteesta ei kollektiivia voi syyttää. Edelliset julkaisut ovat saaneet indie-piireissä kansainvälisesti laajaa huomiota ja uutta levyä on odotettu kieli pitkällä. Suomen kielikään ei ole ollut esteenä, vaan tuntuu luovan monille kieltä tuntemattomille mystisyyden tuntua. Uusi albumi sai aiempien tapaan Pitchforkissa heti ilmestyttyään huomiota ja on kuunneltavissa sieltä striiminä. Mutta miten onkaan vastaanoton laita, kun lopputulos onkin pääosin suomeksi heitettyä hiphoppia, jonka luulisi olevan jo liian etäinen ilmaisutapa paatuneimmallekin hipsterille?

Suurin ongelma näin suomalaiselle kuuntelijalle ei ole kuitenkaan hiphopin korostunut rooli: alkutotuttelun jälkeen levy kuulostaa tuotannollisesti hyvin tutulta ja turvalliselta Paavoharjulta. Nämä samat suhisevan kellarisoundin, kauniin naislaulun, mekaanisten komppien ja kuitenkin luonnonläheisyyden mieleen tuovat ääninauharutinat on jo kuultu. Kokeellisen hiphopin saralla levy ei luo mitään radikaalisti uutta, vaikka suomalaisessa musiikkikentässä ja Paavoharjun omalta kannalta levy on tietysti selvä askel aivan uuteen suuntaan, kiitos räppäämisen. Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne on tasaisuudessaan ehkä vähiten jännittävin Paavoharjun levy, joskin osaan jo nyt arvata sen olevan lisäkuunteluilla kerta kerralta kasvava kokonaisuus.