Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pop. Näytä kaikki tekstit

Viikon levyt yhdellä kertaa 6

By | Published keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

                         Musiikkia kesään

Kesä on alkanut, ja kysymykseksi voi tulla mitä kesäisiä tunnelmia vahvistavia uusia levyjä sitä voisi kuunnella. Vastauksena tähän esittelen tarkemmin muutaman levyn, jotka toimivat ainakin mulle. Ja niin, kesätauko blogissa, syksyllä taas ehkä paluu. Kesää!

Machines Are People Too: Everything Is OK (2017)
Yhdysvaltalainen Machines Are People Too poppaa pari levyä Cascinen kauta julkaisseen Brettin ja juuri levyn julkaisseen Phoenixin tavoin, mutta ilman Brettin tummempia sävyjä ja Phoenixin leikkisyyttä. Biisit ovat lempeän sydänsuruisia ja ehkä liian kevyitä jäädäkseen pysyvästi mieleen, mutta kyllä Margaritas ja muut biisit taustoittavat kesää varsin mallikkaasti.

Close Talker: Lens (2017)
Kanadalainen Close Talker kuulostaa etenkin laulaja Will Quiringin ansiosta hillitymmältä versiolta Wild Beastistä, mutta ei bändin musisointikaan ole kaukana brittibändin vastaavasta. Brothers ja Figure Eight ovat lumoavia, mutta Close Talker taitaa kuitenkin vielä olla enemmänkin kehittyvä kuin huippunsa saavuttanut bändi. Silti levyllä on kauttaaltaan toimivaa viettelevää poprockia Waking Upin tyyliin.

Toploader: Seeing Stars (2017) 
Toploader koki 2000-luvun alussa menestystä ihan Suomessakin asti Dancing In The Moonlightilla, mutta mitään kestomenestyjää bändistä ei tullut. Uusimmalla levyllään bändi ei ole mitenkään trendeissä kiinni, mutta varsin toimivaa hiottua poppausta soul/funk -sävyillä bändi tarjoaa. Tosin lyrics video -biisi Roll With The Punches ei ole esimerkki tästä.
                                 
Erasure: World Be Gone (2017)
Suomessakin kesällä esiintyvä synapoplegenda Erasure poppaa uusimmalla levyllään ylväästi ja itsevarmasti. Maailmanmenon ihmettely on yksi teema, ja rakkauden voima toinen. Puhtaasti rakkauteen keskittyvät biisit, kuten Love You To The Sky ja Sweet Summer Loving, ovat mieleenjävimpiä, mutta säkeistön ajaksi synkistelyllekin tilaa antava Oh What A Worldkin toimii.

Sylvan Esso: What Now (2017) 
Yhdysvaltalainen duo Sylvan Esso toimii indien elektropopin saralla ja taitaa niin innostavan, lähes hypnoottisen tanssipopituksen (Radio, Just Dancing, Signal) kuin akustis-elektronisen tunnelmoinnin (Slack Jaw, Rewind). Videobiisi Die Young on jossain tanssipopituksen ja tunnelmoinnin puolivälissä, ja on nimestään huolimatta ainakin kevyesti elämän- ja rakkaudenmyönteinen biisi.

LeToya Luckett: Back 2 Life (2017)
LeToya Luckett oli mukana Destiny's Childsissa ryhmän kahdella ekalla levyllä. Soolouraan on kuulunut 2 levyä, ja nyt 8 vuoden jälkeen vuorossa on kolmas levy. Kyseessä on monipuolinen r'n'b/pop -levy, jolta löytyy niin herkistelyä, rangstailua kuin rennompaa menoa. Mikään Beyonce Luckett ei edes pyri olemaan, mutta vakuuttava r'n'b-artisti hän silti on. Nimibiisistä käyvällä B2L:lla lainataan sitä Soul II Soulin klassikkoa.
 
Ronika: Loose My Cool (2017)
Katy Perryn uutukainen ei ole aivan niin tarttuva ja tanssittava kuin se voisi olla, mutta onneksi brittiläinen Ronika julkaisi jo tammikuussa samoista vaikutteista (90-luvun pop/dance) ammentavan levyn, jonka voi ottaa kuunteluun, kun Witnessia on kuunnellut tarpeeksi. Ronikan meno on tarttuvan ja tanssittavan lisäksi nostalgista ja lempeää Never My Loven ja Mariah Carey feat. räppäri -pastissi Late Night Radion tapaan.

Posted in , , , , , , , , , | 1 Comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 3

By | Published torstai 27. huhtikuuta 2017

                     Diskoilua ja poppausta

Viimeaikoina muutamat jo -90-luvulla vaikuttaneet ja ehkäpä silloin myös suurimman menestyksen hetkensä kokeneet tekijät ovat julkaiseet uusimmat levynsä, ja tällä kertaa päätin keskittyä lähinnä niihin. Ainoastaan Joe Goddard ja New Pornographers ovat levyttäneet vasta 2000-luvun puolella, eivätkä hekään ole mitään uusia tekijöitä. Mutta kaikki nämä levyt osoittavat, että lähes tai päälle 20 vuotta musisoineetkin voivat yhä tehdä varsin toimivaa vaikkei välttämättä kaikkein trendikkäintä musiikkia.

Joe Goddard: Electric Lines (2017)
Hot Chipin toinen keulahahmo, Joe Goddard, on julkaissut juuri 2. soololevynsä ja on odotetusti saanut aikaiseksi laadukasta tanssitusta ja poppausta. Ainoastaan vokaaliton Lasers menee liian viileäksi, muuten biiseistä huokuu lämpöä. Vokaaleissa kuullaan Goddardin (esim. rauhoittava ja nätti Nothing Moves) itsensä lisäksi mm. Alexis Tayloria, SLOta ja Homella laulavaa Daniel Wilsonia.

Jamiroquai: Automaton (2017)
Automaton on yllättävän hyvä ja varsin tanssituttava levy Jamiroquailta. Se ei ole yhtä sävykäs kuin äskettäin meneh-tyneen Toby Smithin (kosketinsoittaja, sävellyskumppani) aikaiset levyt, eikä sen biisit ole, nimibiisiä lukuunottamatta, itsessään kovinkaan mieleenjääviä, mutta ainakin tanssitus on jatkuvaa, mukaansatempaavaa ja innostavaa.


Texas: Jump on Board (2017)
Jamiroquain tavoin myös Texas on tehnyt yllättävän hyvän levyn. Levy alkaa lempeästi diskoillen (Let's Work It Out) ja päättyy kohottavasti popaten (Round The World), ja niiden välissä on suuria tunteita, joita Sharleen Spiteri tulkitsee varsin vakuuttavasti, ja kaikinpuolin toimivaa new waveen kallellaan olevaa poprokkausta, kuten Tell That Girl ja Blondiemainen Great Romances.

Sheryl Crow: Be Myself (2017)
Viime levyllään (Feels Like Home, 2013) Sheryl Crow oli lähes puhdasoppinen kantriartisti, mutta nyt yhdeksännellä kokopitkällään, jos joululevyjä ei lasketa, hän on taas oma itsensä, eli asenteella ja juurevasti poprokkaava artisti. Be Myself on monipuolinen levy, jolta löytyy niin -60-lukuhenkistä poppausta kuin rentoa rokkausta – kuten vaikkapa kantaaottavaksikin tulkittava Halfway There – ja meno on lähes yhtä hyvää kuin Crown -90-luvun levyillä.
 
Jennifer Paige: Starflower (2017)
En ollut kuullut Jennifer Paigelta aiemmin muuta kuin hänen vuoden -98 hittinsä Crushin, mutta etsiessäni artistia, joka sopisi muiden jo pitemmän aikaa levyttäneiden seuraan, löysin Paigen maaliskuun lopussa julkaistun 4. levyn, joka onnistui yllättämään iloisesti. Starflower on tasokas, vahvatunnelmainen poplevy, jonka nimibiisissä on ihanan lempeä kertosäe. Aloitusbiisi The Devil in the Detailskin on ihan ok.  

Nelly Furtado: The Ride (2017)
Nelly Furtado oli vahvasti pinnalla vielä kymmenen vuotta sitten, mutta menestyslevy Loosen jälkeen hänellä on tainnut olla musiikkiuran suhteen hankalampaa. Nyt hän on kuitenkin palannut, ja tekee sen herkästi ja tyylillä. Hittejä levyllä ei ole, mutta niin lempeämpi (Pipe Dreams, Tap Dancing) kuin kulmikkaampikin (Cold Hard Truth, Right Road) poppaus sujuu Furtadolta yhä varsin ookoosti ja omaleimaisesti.

The New Pornographers: Whiteout Conditions (2017) 
Kanadalainen indiebändi New Pornographers ei ole uudella levyllään yhtä yllätyksekäs ja lumoava kuin edellisellä levyllään (Brill Bruisers, 2014), mutta toisaalta Whiteout Conditions on edeltäjäänsä suoraviimaisempi ja siksi helpommin nautittava. Ja kyllä bändi on perinteisemmin voimapopatessaankin tarpeeksi omaleimainen, kiitos kolmen eri vokalistin, kuten High Ticket Attractions osoittaa.

Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

#503 I'm Yours

By | Published tiistai 29. marraskuuta 2016

                   Rakkautta, surua, lumoa


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: I'm Yours, Wild Things Grow
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    8.3

Monien muusikoiden lapsistakin tulee muusikoita. Esimerkkejä riittää, mutta yksi ajankohtaisimmista esimerkeistä on Boomtown Ratsista ja hyväntekeväisyysprojekteistaan tutun Bob Geldofin tytär Pixie Geldof, jonka debyytti ilmestyi nyt marraskuun alussa. I'm Yoursin perusteella voisi olettaa, että Geldof on tutkaillut isän levyhyllyä ja löytänyt monenmoista kiinnostavaa -70-luvun lopun ja -80-luvun alun levyä, vaikka tietenkin Geldofin eteerisen tunnelmoivalle popille löytyy uudempiakin vertailukohtia, kuten vaikkapa Bat for Lashes ja Lana Del Rey.

I'm Yours on vahva kokonaisuus, jonka jokaisessa biisissä on oma lumonsa: vaikkapa Woman Go Wild on ihanan rakkaudentäyteinen, Rain Comes Down rikkoo eteerisyyttä sopivasti hitusella rosoa, jopa Lana Del Reyn tunnelmissa Kaliforniassa liikkuvan Close to Youn kuuntelee ilman suurempaa ärtymystä, koska Geldofin tulkinnassa on tarpeeksi omaa. Muutkin biisit ovat omin tavoin kauniita, herkkiä ja kiehtovia, ja kaiken kaikkiaan I'm Yours tarjoaa rauhoittavan kuuntelukokemuksen.

Posted in , , , | Leave a comment

#502 Royal Blues

By | Published tiistai 22. marraskuuta 2016

                                           Poppia ja EDM:ää

Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Royal Blues, Detonate, Love Can't Touch Me Now
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.0

Kun kirjoittelin pari viikkoa sitten Alpinesista, niin kuvasin heitä elektropopiksi. Sitten aloin miettimään, että ei brittiduo oikeastaan ole mitenkään kovinkaan pop, vaikka elektroninen onkin, eli ehkä elektropop ei olekaan heille sopiva lokero. Mutta oli miten oli, niin nyt käsiteltävänä olevan kanadalaisen Dragonetten neloslevy ainakin on niin elektroninen kuin pop eli siis elektropoppia, vaikka EDM:ääkin on mukana tekemässä kolmikon saundista ajankohtaista. Dragonettehan, tai ainakin laulaja Martina Sorbara, joka lauloi jo kymmenen vuotta sitten Basement Jaxxin Take Me Back To Your Housella, on vieraillut viimeaikoina EDM-tuottajien biiseillä, kuten vaikkapa Lennon aina ja ikuisesti parhaalla biisillä, The Bestillä, joten ei ole ihme, että niitä sävyjä löytyy nyt myös heidän omasta musiikistaan. 

Lopputulemana tästä popin (vaikkapa Lonely Heart) ja EDM:n (vaikkapa Sweet Poison) yhdistelmästä on lämminsävyinen ja väliin sydänsuruinen mutta kauttaaltaan hyvin tanssittava ja tarttuva levy. Levyn keskivaiheilla siitä tulee ehkä vain hyvien biisien kokoelma, etenkin kokonaisuuteen huonommin sopivien, ihan liian menevien Save My Neckin ja High Fiven takia, eli joitain biisejä karsimalla ja biisijärjestystä vielä tarkemmin miettimällä levy olisi ollut toimivampi ja yhtenäisempi kokonaisuus, mutta alkupuoli levystä on oikein onnistunut ja loppupuoleltakin löytyy hyvää poppista.

Posted in , , , , | Leave a comment

#501 Another River

By | Published torstai 10. marraskuuta 2016

                    Lumoavaa brittisaundia


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Another River, Completely, Heaven, How It Hurts, Under the Sun
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.



Levyn huumaavuus
                                    8.7

Alpines (Catherine Pockson ja Bob Matthews) on brittiläinen sielukas elektropopduo, josta tulee mieleen niin Jessie Ware kuin AlunaGeorgekin, eli heidän toiselta levyltään löytyy etenkin tyylikästä tunteilua mutta myös rytmikkäämpää modernia dancepoppausta. Levy alkaa vahvasti nimibiisin ja Completelyn muodossa, eikä loppulevykään petä. Kyllä levyllä pari kolme vähemmän mieleenjäävääkin biisiä on, mutta kun vastapainona on viisi kuusi vaikuttavaa ja lumoavaa biisiä – jo mainittujen biisien lisäksi ainakin vaivattoman kohottava Heaven ja tyylikkäästi ja hillitysti toteutettu, Pocksonin tulkinnalle tilaa antava voimaballadi How It Hurts – niin Another River voi hyvinkin olla vuoden parhaimpia elektropoplevyjä. Levyllä ei välttämättä ole helposti avautuvia, radiokelpoisia hittejä, mistä johtuu että duo ei välttämättä ihan kaikkialla kuulu ja näy, mutta jos tykkää brittisaundista ja voimaa ja herkkyyyttä yhdistävästä tulkinnasta niin Another River voi hyvinkin toimia. 

Posted in , , , , | Leave a comment

#498 The Wave

By | Published tiistai 1. marraskuuta 2016

                         Herkkää ja ylevää 

Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: The River, Bring The Rain,
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

6.7

Keanen laulaja Tom Chaplin on debyyttisoololevyllään avoin ja tunteikas ja saa aikaiseksi herkkää, ylevää ja kaunista stadionille kelpaavaa poppausta. Kovinkaan omaperäinen hän ei ole – vaikkapa Killersin Brandon Flowers tulee hetkittäin vahvasti mieleen – mutta etenkin pontevasti ja kohottavasti poprokkaavat The River ja Bring The Rain ja ylevä Hardened Heart vakuuttavat. Levyn loppupuoli tarjoaa herkempiä biisejä, jotka eivät onnistu pitämään mielenkiintoa yllä yhtä vahvasti kuin sen alkupuolen menevämmät biisit, mutta kaiken kaikkiaan Tom Chaplin osoittaa debyytillään olevansa varsin pätevä sooloartistinakin. 

Posted in , , , , | Leave a comment

#497 Stay Together

By | Published tiistai 11. lokakuuta 2016

                      Virtaviivaisesti popaten


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: We Stay Together, Press Rewind, Sunday Morning,
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

  Levyn huumaavuus
5.6

Brittipoprokkibändi Kaiser Chiefs ei ole merkinnyt minulle kummempia, vaikka sinkkubiisit (ja niiden videot) ovatkin tulleet tutuiksi. Siksi bändin uusi, pääosin elektropoppaava tyyli on minun näkövinkkelistä ihan tervetullut muutos. Valitettavasti biisit ovat keskinkertaisia ja niiden elektroninen toteutus saa bändin kuulostamaan virtaviivaisuuden lisäksi myös persoonattomalta, tylsältä ja liiallisen kaupalliselta. Lukuunottamatta levyn itsevarmasti avaavaa, soulpopvivahteilla leikkivää We Stay Togetheria, onnistuneen virtaviiivaista Press Rewindia ja tekosyyn Blurin Sunday Sundayn kuunteluun tarjoavaa, brittipopajasta muistuttavaa Sunday Morningia biisit ovat korkeintaan kohtuullisen toimivaa poppausta, kuten radiosoittoon periaatteessa ihan sujuvasti sopiva, mutta minuutin liian pitkä Hole In My Soul ja sinkkulohkaisulta kuulostava Happen In A Heartbeat.

Stay Together ei siis ole Kaiser Chiefsiltä täysin onnistunut kokeilu/uuden suunnan esittely, mutta ehkäpä radiopopin ja EDM:n kuuntelijat löytävät nyt bändin. 

Posted in , , , , | Leave a comment

#496 Natural Causes

By | Published tiistai 4. lokakuuta 2016

                    Valtavirtapopin osaaja


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Jump, Straight Shooter, Picture Perfect
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                    7.2

Viime viikolla kirjoitin paluun tehneen Ameri(i)en EP:stä, ja annoin ymmärtää, että hän ei ole pysytellyt popin ja r'n'b:n trendeissä mukana. Nyt taas kirjoitan artistista, jolla on suht hyvin hallussa kaupallisen popin trendit, nimittäin Skylar Greystä, joka oman soolouransa ohessa on Sian ja Mariskan tyyliin biisinkirjoittaja myös muille. Toisella levyllään Skylar Greynä – muusikonuransa ensimmäisen kokopitkän hän julkaisi Holly Brookena vuonna 2006 – hän musisoi niin tummanpuhuvasti kuin ilmavamminkin, pääosin urbaanisti eli siis r'n'bpopisti ja elektronisesti (esim. Jump, Coming Up For Air ja Picture Perfect, jolla Grey myös puhelaulaa yhden säkeistön verran) mutta levyn loppupuolella myös kantrifolkisti (Moving Mountains, We Used To Be Bad). Kantrifolkit ja muut hitaammat biisit käyvät hitusen tylsiksi, mutta levyllä on onneksi myös muutama asennepitoisempi, enemmän tuotannollisiin kikkoihin nojaava biisi, jotka toimivat oikein hyvin. Eli levy on siis osittain tylsä ja osittain innostava, mutta kokonaisuudessaan ihan toimiva yhdysvaltalainen poplevy vuosimallia 2016.  

Posted in , , | Leave a comment

#495 Drive

By | Published tiistai 27. syyskuuta 2016

                            Pätevä paluu


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Every Time, Thru The Stars
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus   
6.6
Amerie oli vuonna 2002 lupaava uusi r'n'b/pop -tulokas Why Don't We Fall In Love -hitillään, ja vuonna 2005 hän oli poptähtitaivaalla 1 Touch -hitillään, mutta kolmannelta tai neljänneltä levyltä ei enää Yhdysvaltojen markkinoilla menestyviä biisejä löytynyt, ja vuoden 2009 jälkeen Ameriesta ei ole kuulunut (ainakaan minulle saakka) mitään. Mutta nyt Amerie on tullut takaisin Ameriiena, ja julkaissut tämän vuoden toukokuussa omakustanneartistina EP:n nimeltä Drive.

Drive on varsin pätevä paluu. Ameriie kuulostaa yhä itseltään, ja tuotantokin kuulostaa kymmenen vuotta sitten tehdyltä, eli vanha tuttu Amerie on yhä tunnistettavissa, lisäiistä huolimatta. Tuotanto on suht persoonatonta ja tukeutuu liikaakin rytmikkyyden korostamiseen, mutta... Amerie on tullut takaisin! Wikipedia tietää kertoa, että toinenkin EP olisi vielä tuloillaan ennen vuoden loppua ja että jonkilainen suurempi levykokonaisuuskin on tekeillä. Niitä odotellessa Drive toimii aivan tarpeeksi hyvin.

Posted in , , , | Leave a comment

#491 KIN

By | Published torstai 15. syyskuuta 2016


                  Kantripoppia ja hempeilyä



Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Turned A Light On, KIN, Love Is An Ocean
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
6.7
 
Skotlantilainen KT Tunstall oli minulle ennestään tuttu oikeastaan vain vuoden 2004 Suddenly I Seesta, ja minulla oli mielikuva hänestä melko valtavirtaisena ja kaupallisena poprokkarina. Hänen kuudes levynsä KIN vahvisti mutta myös haastoi tuota mielikuvaa. Mielikuvaa vahvisti muutamat osittain tuotannoltaan ontuvat kantrisävytteiset poppaukset (esim. Hard Girls, Maybe It's A Good Thing ja Evil Eye ja Two Way, oikeastaan ihan onnistunut duetto James Bayn kanssa) ja sitä haastoi muutama lempeästi ja seesteisesti poppaava tai tunnelmoiva biisi, kuten lumoavan kaunis nimibiisi ja kertosäkeessään ABBAa kanavoiva voimapopista käyvä Everything Has Its Shape. Levy olisi ollut onnistuneempi, jos Tunstall olisi karsinut helpointa ja itsestäänselvintä tarttuvuutta ja olisi vain popannut herkästi, niin kuin hän tällä levyllä pääosin on halunnutkin tehdä. Levyllä on kuitenkin hetkensä, ja niitä hetkiä löytyy etenkin sen jälkimmäiseltä puoliskolta.

Posted in , , , , , , | Leave a comment

#490 Love & Desire

By | Published keskiviikko 14. syyskuuta 2016

                 Vaivattomasti ja pehmeästi

 
Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: We Belong Together, Endless Love, Believer, I Will Never
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                    7.4
Nashvillelainen Myzica poppaa debyyttilevyllään melkoisen söpösti rakkaudesta ja halusta. Vaikka levyn saundit ja coverbiisivalinta (Carsin puhkikulunut klassikko Drive) ovat silkkaa -80-lukua, niin Isaaca Byrdin laulusta ja levyn yleistunnelmasta tulee helposti mieleen kahden -90-luvun yhden hitin ihmeen hitit, nimittäin Sixpence None The Richterin Kiss Me ja Donna Lewisin I Want You Always Forever. Toisaalta Myzicaa on helppo verrata myös yhtälailla -80-luvusta vaikuttuneeseen Ladyhawkeen. Love & Desiren biisit ovat hyvää tasoa, mutta parasta levyllä on sen vaivaton eteneminen ja pehmeät saundit ja tietenkin Isaaca Byrdin ihana laulaminen, joka voi hyvinkin olla söpöimmillään Wait Just A Minutella.

Posted in , , | Leave a comment

#488 Tilt

By | Published torstai 8. syyskuuta 2016

                      Apeasti tanssahdellen

Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Sweetest Soul Sensations, I Wish I Was In Love, Happy Satellite, All The Things
Löytyykö levyhyllystä: Ei, kirjastolaina

Levyn huumaavuus

7.0
1990-luvun (britti-)popparit ovat taas aktiivisia: Dodgylta tuli levy, Divine Comedylta myös ja Teenage Fanclubin uutukainen ilmestyy huomenna. Tähän väliin sopiikin siis bloggaus -90-lukulaisen (britti-)popparin Ian Broudien viidennestä Lightning Seeds -levystä, joka poppauksen ohessa myös tanssittaa.

-90-luvun lopulla jo päälle nelikymppiseltä, myös tuottajana osaavalta (vaikkapa Echo & The Bunnymenin 3. levy Porcupine ja Dodgyn debyytti) Ian Broudielta luontui apeiden mutta melodioiltaan tarttuvien biisien teko, esimerkkinä vaikka All I Want, josta viimeistään Banglesin Susanna Hoffs teki pikkuklassikon. Suurimman osan ajasta hän kuitenkin vältteli antamasta apeudelle periksi, olipa kolmannen LS-levyn nimikin Jollification. Mutta etenkin neloslevy Dizzy Heightsilla apeus pääsi vahvasti esille, kun Broudie kumppaneineen ei tehnytkään biiseistä yhtälailla meneviä kuin aiemmin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, kuten vaikkapa Sugar Coated Icebergs.

Viitoslevy Tiltilläkin alakulo on läsnä, mutta etenkin levyn alkupuolella se peittyy sopivassa määrin tarttuvan, tanssittavan diskosoulauksen alle. Vaikkapa Sweetest Soul Sensation on tästä hyvä esimerkki; sanoissa yksinäisyys ja pettymys rakkauteen ja elämään ovat vahvasti esillä, mutta silti biisiä voi hyvinkin helposti tanssia. Valitettavasti levyn puolivälissä tanssitus loppuu ja epätoivo pääsee paremmin esille, ja etenkin Get It Right ja Cigarettes & Lies voivat olla melko piinaavaa kuunneltavaa, vaikka sinänsä hyvinkin onnistuneesti ilmaisevat epätoivoa ja sisäistä ahdistusta. Levyn loppu on sitten melko hajanainen: itseironinen/kyyninen big beat -rokkaus Crowdpleaser (”I've been caring less and less since my overnight success/ Now they love me in the press 'cause I'm constantly depressed”), Liverpoolin työläisiä romantisoiva Tales Of The Riverbank, lyhyt instrumentaalivälike Pussyfoot :Reprise ja levyn päättävä kevyesti mahtipontinen brittipoppaus All The things ovat ookoita, mutta eivät muodosta yhtä vahvaa jatkumoa kuin levyn ensimmäiset kuusi biisiä.

Pidän Tiltin alkupuolesta todella paljon; pääosin surumielisten tekstien ja tulkinnan yhdistäminen pehmeään konesykkeeseen toimii loistavasti. Mutta sitten ensin katoaa syke ja kohta myös punainen lanka. Mutta kyllä Tilt ihan kiintoisasti yhdistelee 1990-luvun lopun trendejä ja saundeja, apeudesta huolimatta.

Posted in , , , , | 2 Comments

#487 Familia

By | Published keskiviikko 7. syyskuuta 2016

                    Arvokkaasti poprokaten

Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Death Of Love, Crystallise, Here Comes The Rapture
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.


Levyn huumaavuus

                                    7.6

Aiemmin Sophie Ellis-Bextor oli, jos ei diskokuningatar, niin ainakin diskoprinsessa, mutta viime levyllään (Wanderlust, 2014) hän muutti tyyliään laulamalla mm. pianon ja jousien säestyksellä vakavahenkisesti, teatraalisesti ja lumoavasti. Tuottajana ja sävellyskumppanina Wanderlustilla Ellis-Bextorille toimineella Ed Harcourtilla – jolta on juuri ilmestynyt omakin levy – on samat roolit myös tällä levyllä, ja Familia jatkaakin samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä. Herkän tunnelmoinnin lisäksi levyltä tosin löytyy myös pehmeästi The Feelingin tyyliin poprokkaavia biisejä (esim. levyn onnistunut aloituskolmikko) ja yksi puhdas diskoilukin, Come With Us, jonka olisi kylläkin pitänyt olla levyn päätösbiisi, eikä kauniin ja hartaan Here Comes The Rapturen ja vakavasti poprokkaavan Cassandran välissä levyn keskiössä. Kaiken kaikkiaan Familia ei ole yhtä ehjä kokonaisuus kuin Wanderlust oli, mutta toisaalta tunnelmien ja tempojen vaihtelu tekee levystä Wanderlustia sujuvammin kuunneltavan ja poprokkauksen ja herkistelyn yhdistely toimii levyllä oikein hyvin.

Posted in , , , | Leave a comment

#478 Classic Carpenters

By | Published maanantai 16. toukokuuta 2016

                        Tarpeeksi herkästi

Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Superstar, Rainy Days and Mondays, I Need to Be In Love
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   6.7

Euroviisut ovat tältä vuodelta loppuneet. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että Euroviisuissa esiintyneiden artistien ja kokoonpanojen ura olisi ohi. Jotkut esiintyjistä ovat varmastikin nähneet Euroviisut tapana laajentaa kuulijakuntaansa ja ovat myös ajoittaneet oman levynsä julkaisun Euroviisuihin sopivasti. Sandhjan lisäksi ainakin Saksan Jamie-Leelta, Alankomaiden Douwe Bobilta ja Irlannin Nicky Byrnelta (jäi semifinaaleihin) on ilmestynyt uutukaiset. Espanjan Barein viimevuotisesta levystä on taas ilmestynyt uusi versio ja Itävallan ZOËn myös viimevuotisesta levystä on julkaistu Deluxe-versio. Mutta näitä levyjä vielä kiinnostavampi tapaus – lukuunottamata tietenkin siis Sandhjan Freedom Venturea, josta tulikin jo kirjoitettua – on Australian edustajan, Dami Imin, uutukainen, Classic Carpenters, joka ei liity mitenkään Euroviisuihin, vaan koostuu pelkästään  Carpentersin(kin) levyttämistä biiseistä.

The Carpenters oli siis Karen ja Richard Carpenterista koostuva sisarusduo, joka musisoi kauniisti, koskettavasti ja helposti sulavasti ja koki menestystä etenkin 1970-luvun alkupuoliskolla. Nyt Dami Im – joka siis tuli Australiassa tunnetuksi osallistuessaan ja voittaessaan paikallisen X-Factorin viidennen tuotantokauden – on versioinut heidän levyttämiään biisejä levyllisen verran. Vaikka Imin viisubiisi olikin varsin modernia ja suureelliista poppausta, niin hän ei ole tehnyt EDM- ja tropical house-versioita Carpentersien ikivihreistä, vaan biisit on toteutettu perinteitä kunnioittaen, vaikkakin ehkä hetkittäin hitusen liian viihteellisesti. Mutta koska biisit ovat jo alkujaan hienoja, eikä niitä ole tuotannon tai sovitusten suhteen menty pilaamaan, ja Dami Im vieläpä tulkitsee niitä osaavasti ja sopivan herkästi ja hillitysti, niin mielelläänhän Classic Carpentersia kuuntelee. Ja kyllähän jokaisen pitää kuulla (They Long to Be) Close to You edes kertaalleen, miksei vaikka Dami Imin versiona.

Posted in , , , , | Leave a comment

#477 Louder - EP

By | Published tiistai 3. toukokuuta 2016

              Tyylikkäästi auringonpaisteessa



Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: That Ain't Love, Bury You
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   6.6

Sandhja ei ole ainoa sielukkaasti ja pääosin modernisti poppaava suomalainen artisti, jolla voisi hyvinkin olla potentiaalia kansainväliseen uraan. Toinen tällainen nyt ajankohtainen laulaja on KATÉA, jolta on juuri ilmestynyt Louder, viisi biisiä sisältävä EP. Biisit ovat periaatteessa onnistuneita, vaikkapa That Ain't Love, vaikkakin etenkin California Babyssa Lana Del Rey -vaikutteet korostuvat liiallisesti. Kaipa sitä muutkin voi laulaa rakkaudesta Kaliforniassa ja laineja tyyliin ”I don' care if I die tonight”, mutta... Myös tuotannossa kannattaa muistaa pitää KATÉA pääosassa, toisin kuin Ghostissa käy drum'n'bassin ottaessa vallan. KATÉA eroaa hetkittäin (etenkin Bury You) välittyvällä määrätietoisuudellaan ja energiallaan esikuvastaan ja on jo siis enemmän kuin lupaava,  biisimateriaalia ja tulkintaa voisi kuitenkin vielä hioa hitusen omaperäisemmäksi tai ainakin karsia kliseisimpiä Lana Del Rey -maneereja, niin lopputulos on vielä parempi kuin nyt.

Posted in , , , | Leave a comment

#476 Freedom Venture

By | Published maanantai 2. toukokuuta 2016

   Sielukkaasti Eurooppaa valloittamaan    
Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Don't Come Back for More, Misery, Seven Billion Hearts
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
      
Levyn huumaavuus
                                  
                                   7.2

Kevät on täällä, myös sään puolesta, mutta säästä riippumaton kevään merkki on tietenkin Euroviisut, ja ne alkavat ensi viikolla. Suomea edustaa tällä kertaa Sandhja, jolta on sopivasti ilmestynyt kokonainen levy, hänen toisensa, Freedom Venture. Kävi viisuissa sitten miten tahansa, niin Sandhja on saanut aikaiseksi vakuuttavan nipun biisejä, jotka voivat hyvinkin kestää kuuntelua viisuhuuman laannuttuakin.

Levy alkaa menevästi bilehenkisillä My Bassilla ja viisubiisi Sing It Awaylla, mutta pääosin levyltä löytyy sielukkaasti tunnelmoivia popbiisejä, joita Sandhja tulkitsee aina päättäväisesti ja tarpeen tullen herkästi. Osa biiseistä on toteutettu perinteisemmin (Heaven's Gates, The Chase), osa modernimmalla, Katy B:stä muistuttavalla otteella (Don't Come Back for More, Calling of the Night, Haunted, Love Me High) ja levyn parhaimmilla biiseillä perinteisempää toteutusta on hienosti sävytetty moderneilla saundeilla (Misery, Seven Billion Hearts). Levy on tyylillisesti hieman hajanainen, mutta kuitenkin tarpeeksi napakka ja laadukas paketti, ja tärkeä osatekijä tässä on tietenkin Sandhja itse. Vaikka jokainen biisi ei olekaan kovinkaan omaperäinen – etenkin Haunted on melko geneerinen voimaballadi – niin Sandhja tulkitsee niitä hienosti. Toivottavasti siis myös levyn muutkin biisit, ei vain Sing It Away, saavat huomiota. Sen ne ja Sandhja ansaitsevat.

Posted in , , , , , | Leave a comment

#475 Everybody's Heart Is Broken Now

By | Published tiistai 26. huhtikuuta 2016

                Sydänsuruista diskopoppausta


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: You Stole My Heart Away, Coconut Kiss, Everybody Wants to Be You
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                  
                                   7.3

Harva tunnin kestävä levy on koko kestonsa ajan priimaa, ja sitä ei ole myöskään ruotsalaisen Niki and The Doven kakkoslevykään. Levyn kolmestatoista biisistä vain ehkä yhdeksan kymmenen on onnistuneita, ja etenkin lopussa kappalejärjestys ei ole aivan kohdallaan. No, suurin osa levystä on kuitenkin siis erittäin onnistunutta 1980-luvusta vahvasti vaikuttunutta sydänsuruista diskopoppausta. Etenkin levyn aloittava lumoava So Much It Hurts, sitä seuraava sydänsurutanssitus You Stole My Heart Away, apeasti sykkivä Coconut Kiss, herkkä Miami Beach ja aivan mahtavasti lopussa kasvava Everybody Wants to Be You ovat hienoa kuultavaa. Levykokonaisuus ei valitettavasti täysin toimi, mutta pääosin Niki and the Dove jatkaa kunniakkaasti ruotsalaisten perinnettä yhdistää pop, tanssitus ja sydänsuru saumattomasti toisiinsa.

Posted in , , , , | Leave a comment

#474 Honey

By | Published maanantai 25. huhtikuuta 2016

                     Tanssitusta, ei balladeja


Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Honey, Who Am I, I Wanna Be, Dreamers
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                  
                                   7.3

Katy B on palannut! Kolmannella levyllään hän on unohtanut poptähtipyrkimykset ja siis myos voimaballadit ja viettää aikaansa pääosin tanssilattioilla tai niiden kieppeillä huumaamassa ja huumaantumassa. Honey on monipuolinen – tuottaja vaihtuu biisistä toiseen ja erityyppisiä vierailijoitakin levyllä on runsaasti – ja hyvin tasalaatuinen brittiläinen tanssituslevy. Tosin vaikka voimaballedeja ei onneksi löydykään, niin loppupäässä on kyllä hieman liikaa suvantohetkiä ja todella taianomaisia tanssitushetkiä olisi voinut olla enemmänkin. No, Katy B laulaa silti hunajaisesti kautta levyn, ja lopussa palkintona odottaa taianomainen Dreamers. I Wanna Be siis soimaan ja kohti tanssilattiaa!

Posted in , , , | Leave a comment

#472 Mode

By | Published maanantai 21. maaliskuuta 2016

                  Musiikkia tulevaan kesään


Levyn huumaavuus
                                  
                                   7.5
 
Julkaisuvuosi: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Berlin, O-Ren, For Pris
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Tässä on pari viikkoa ollut taas etsintä päällä kirjoittamaan innostavien levyjen suhteen, ja etukäteen ajattelin, että viime perjantain julkaisut toisivat pelastusta tilanteeseen: Primal Screamin ja Underworldin uutukaiset ja helsinkiläisen Cats of Transnistrian debyyttikokopitkä tarjoaisivat varmasti kirjoitettavaa. Ja mikä ettei, kyllähän kaikki kolme vaikuttaisivat olevan enemmän tai vähemmän olennaisia julkaisuja: Underworldin Barbara Barbara, we face a shining future on transsiin vaivuttavaa koneilua, jos sen antaa olla, ja sen huipentaa kokemusta, viisautta ja kauneutta kanavoiva huumaava Nylon Strung, joka tosin tekee koko muusta levystä melko turhan; Primal Screamin Chaosmosis on taas ihan ok, mutta ei siitä jää juuri muuta mieleen kuin että se kuulostaa hetkittäin ihan New Orderilta kuten vaikkapa Autumn in Paradisella, jota voi ehkä kuunnella uudestaan sitten syksyllä; Cats of Transnistrian Desire taas on jo saanutkin ansaittuja kehuja, mutta itse jäin kaipaamaan ehkä enemmän koukkua tai jännitettä, joita vielä kaksikon Awy-ep:n biiseillä oli. Siinäpä se niistä kolmesta minun osaltani, mutta kyllä perjantaina julkaistiin ainakin yksi levy, johon voin syventyä jopa kokonaisen kappaleen verran, nimittäin kuulaasti elektropoppaavan Brettin kakkoslevy Mode.

Satuin viikonloppuna poikkeamaan levy-yhtiö Cascinen sivuilla ja ilokseni huomasin, että Brettiltä on ilmestynyt uusi levy, nimeltänsä Mode. Muutaman kuuntelukerran jälkeen vaikuttaisi siltä, että  parin vuoden takaisesta debyytistä ei ole muuttunut paljoakaan; äänimaailma, tunnelmat, laulaja Mick Cooganin sokerinen tulkinta ja yleinen ihanuustaso (korkea) ovat pysyneet debyytiltä samana. Debyytti tosin oli hitikkäämpi, mutta vastaavasti Mode on tasaisempi ja siten toimivampi kokonaisuus. Claire Drained edustaa levyn linjaa hyvin, lempeästi poppaava Berlin, tanssittavuuteen kallistuva O-Ren ja Sarah Chernoffin laulama lempeä päätösbiisi For Pris taas ovat linjasta edukseen erottuvia biisejä. Yksittäisiä biisejä enemmän Modessa on kuitenkin kyse kokonaisuudesta, vaikka onkin hyvä että kovinkin tasaisen alun jälkeen levyltä löytyy myös omillaan toimivia biisejä.

Posted in , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.