Falsetilla ei vaan voi mennä vikaan

The Darknessin nousu, uho ja tuho oli yksi rock-historian vauhdikkaimmista. Yhtye onnistui nousemaan kahden levyn aikana festivaalien headliner-bändiksi, jonka keikkaliksa oli huhupuheiden mukaan miljoonan punnan luokkaa, vain tuhotakseen itse itsensä toisella levyllään. Yhtye sai liian paljon liian äkkiä.

Yhtyeen nousukiitoa ei tosin voi ihmetellä, kun yhtyeen debyyttilevyä kuuntelee pitkän tauon jälkeen. AC/DC:n kompakti hard-rock ilmaisu naitettuna Queenin kimallukseen ja pompöösiyteen voisi huonommissa käsissä olla hyvin kammottava Frankenstein-hirviö, mutta The Darkness onnistuu liki mahdottomassa. Näistä biiseistä olisi moni pop-nerokin kateellinen.

The Darkness ei missään nimessä keksinyt pyörää uudelleen, vaan jalosti vaikutteistaan timmin paketin, jossa tymäkät riffit elävät sopusoinnussa tarttuvien melodioiden kanssa. Jopa raskaammat kappaleet, kuten Black Shuck ja Stuck In A Rut toimisivat hard rock-viitekehyksestä irroitettunakin. Kevyemmät kappaleet eivät yllättäen jää sen huonommiksi.

Nelikon vahvuus debyyttilevyllä, hyvän biisimateriaalin lisäksi, on yhtyeen huumorintaju. Ei kai kieltä voi olla laittamatta poskelle, kun yhtyeen keulakuvana on catsuiteja häpykarvoihin asti auki pitävä ja falsettiaan häikäilemättä väärinkäyttävä Justin Hawkins. Otsa ei siis todellakaan ole rypyssä, eikä sanoituksissakaan vältellä hölmöilyä. Jo avausbiisi Black Shuckissa päästetään valtaan tappajakoira, joka vapaasti suomennettuna "ei välitä vittujakaan". Neroutta!

Permission To Land on 2000-luvun paras hard rock-levy kevyesti. Ryppyotsainen genreuskollisuus ollaan heitetty huishelevettiin ja sen sijaan soitetaan vapautuneesti huumoria unohtamatta. Toki levy poukkoilee tunnelmasta toiseen, eikä punaista lankaa ole, mutta kun yksittäiset kappaleet ovat toinen toistaan kovempia, niin tämän hittipaketin kanssa ei voi kyynistyä.

Vaikka aikoinani olinkin The Darknessin suuri fani, niin yhtyeen kakkoslevy "One Way Ticket To Hell... And Back" oli jopa fanisilmien läpi katsottuna ja kuunneltuna paska. Bändi lähti tekemään 70-luvun megalomaanista stadionrockia ja sortui turhaan kikkailuun. Kappaleet olivat huonompia, eikä niitä todellakaan pelastanut pan-huilut, massiiviset jousisovitukset ja ties sun mitkä lisät. Onkin ilo kuulla, että bändi on palannut perusasiohin comeback-singlellään. Nykyisen livekunnonkin voi Suomessa todistaa elokuussa, kun bändi saapuu lämmittelemään Lady Gagaa. Aika kova kombo!