Aina ei tarvitse soittaa lujaa
Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: Angela Surf City, Torch Song, Lisbon
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
8.0
New Yorkista kotoisin oleva The Walkmen kuuluu omiin 2000-luvun kestosuosikkeihin. Vuonna 2000 taipaleensa aloittanut yhtye on kerennyt vuoteen 2012 mennessä tekemään jo kuusi studiolevyä, seitsemäs pitkäsoitto on jo kynnyksellä. Onpahan yhtye käynyt myös vierailemassa O.C.-televisiosarjassakin. Kun tarkastelee miesten aikajanaa, on bändi ottanut paljon hyviä askeleita eteenpäin. Ainoana todellisena hutina voidaan pitää vuoden 2006 cover-albumia, josta ei ole paljon lapsille puhuttavaa. Tänään tutkassa on yhtyeen tähän mennessä viimeisin albumi vuodelta 2010, Lisbon.
Lisbon oli aikoinaan omalla kohdalla vuonna 2010 heti Interpolin ja Foalsin levyjen jälkeen ehdottomasti odotetuin tuleva pitkäsoitto. Niin kuin kaikki varmasti tietävät, niitä kunnon "fanitusbändien" uusia levyjä ootetaan kieli pitkällä monta kuukautta - ja homma saa vain lisää jännitystä, mitä lähemmäksi päästään julkaisupäivää.
Pelkistetty olemus, pauhaavat symbaalit, säästelty basso ja leviävät kitarasoundit ovat The Walkmenin tavaramerkki. Kuuntelija, joka tutustuu ensimmäistä kertaa bändiin, saattaa vierastaa omaperäistä soundia. Niin oikeastaan vierastin minäkin aikoinaan. Lisbonillakaan The Walkmen ei kuullosta keltään muulta kuin omalta itseltään, vaikka levyä voidaankin pitää kaikinpuolin rauhallisimpana pitkäsoittona tähän mennessä.
Kerrottakoon, että Lisbonista ei saa ensimmäisillä kuuntelukerroilla minkäänlaista otetta. Soundit leviävät ja poukkoilevat suoraan kuuntelijan toisesta korvasta ulos. Välillä tullaan lujaa ja välillä hiljaa. Levyltä puuttuvat myös ne todelliset anthem-kappaleet. En löydä Lisbonilta yhtään In the New Yearia, The Ratia, Little House of Savagesia tai French Vacationia. Ainoa biisi, mistä sai ekojen kuuntelukertojen jälkeen pientä tarttumapintaa oli mukavan surf-rokkaava Angela Surf City.
Lisbon on niitä levyjä, jotka vaativat kuuntelijalta kärsivällisyyttä. Se avautuu vasta useiden kuuntelukertojen jälkeen. Todellisten hittikappaleiden puuttuminen levyltä oli aluksi minulle todellinen pettymys mutta ei enää - olen oppinut arvostamaan Lisbonia. Se on bändin rauhallisin tuotos tähän mennessä ja perkeleen hieno lisä The Walkmenin discografiaan. Esimerkiksi levyn päättävä nimikkokappale todistaa, että aina ei tarvitse soittaa lujaa.
Tekstit
