Raikasta punk-eskapismia - myös heille, jotka vierastavat suoraa huutoa.
Julkaisuvuosi: 1977
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Lowdown, Pink Flag, Mr Suit, Champs
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Lowdown, Pink Flag, Mr Suit, Champs
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Huonosta arpaonnestani kielii se, että sain jälleen kerran setistä sen ainoan levyn, josta minulla ei ollut mitään hajua etukäteen. Enkä ihmettele, sillä pienistä aiheeseen liittyvistä elementeistä huolimatta en ole koskaan ollut oikein punk-ihmisiä. Pink Flag on kuitenkin aikojen saatossa muodostunut klassikoksi, jonka kuunteleminen edes kerran elämässä kuulunee yleiseen popkulttuurisivistykseen.
Brittibändi Wiren debyytillä punkia huutavat raa'at riffit, useat alle minuutin pituiset kappaleet sekä Colin Newmanin tarkoituksella konstailematon, uhoava ja pikemminkin puhetta kuin säveliä muistuttava laulutapa (jonka sanoista ei juuri saa selvää, toim.huom.). Levy kuitenkin alkaa yllättävän rauhallisesti Reutersilla. Mihinkään Sex Pistols -nujakointiin ei muutenkaan päädytä missään vaiheessa, vaikka virtuaalisia energiajuomia onkin ajoittain nautittu. Se onkin etu - yhtye ei yritä kiihottaa kansaa, vaan keskittyy musiikin tarjoilemiseen. Pop-ainekset pitävät kokonaisuuden tarpeeksi kevyenä niin, että tavallinenkin pulliainen saa siitä jotain irti.
Pink Flag on enemmän kuin osiensa summa. Reilun puolen tunnin keston aikana käydään läpi tunteita laidasta laitaan, hankkiudutaan vaikeuksiin ja luovitaan niistä ulos. Esimerkiksi nimibiisi muistuttaa flegmaattisuudellaan ja surinallaan enemmän 90-luvun vaihteen kitaravetoista räminää kuin raivokasta punkia. Tämä käy varsin hyvin minulle. Vaikka albumi ei missään nimessä ollut isku vasten kasvoja tai vastenmielinen, on se kuitenkin sellainen, johon tuskin tulee palattua ihan heti.
Tekstit
Myös Chairs Missing (1978) ja 154 (1979) kuuluu näihin Post-Punk "klassikoihin" yhdessä Gang Of Fourin Entertainmentin kanssa. :)
VastaaPoistaTällä levyllä on ehkä paras alle 30-sekuntinen biisi, jonka tiedän (Field Day for the Sundays). Muutenkin tykkään, jos en nyt ihan kympillä niin melkein ysillä ainakin. Kakkoslevy Chairs Missing miellyttää popsensibiliteetillään ehkä vielä hitusen enemmän, ja kolmaskin on kova, vähän enemmän sellainen taidepläjäys. Gang of Fourin Entertainmentilla on useita ässäbiisejä myös, osittain hyvinkin rytmikästä meininkiä. Postpunkista tuleekin itselleni yleensä mieleen sellainen kulmikkaampi meno, esim. Pink Flag on vielä suurilta osin aika suoraviivaista paahtoa. Jos näitä nimiä nyt pudotellaan, niin esim. Magazinen debyytti Real Life on myös aika ehdoton pakkaus.
VastaaPoistaSille en voi mitään, että tykkään edelleen Elastican Connectionista enemmän kuin Wiren Three Girl Rhumbasta, josta se on plagioitu. Ja sama juttu tapauksessa Line Up vs. I Am the Fly. :)
Hmm, multa vaan on menneet kaikki tällaiset ihan ohi - olis kai pitänyt kuunnella joskus nuorempana, eikä haihatella pomppumetallin kanssa. :P Mutta nyt otetaan menneitä takaisin! Kiitos suosituksista. :)
VastaaPoistaKyllähän sitä ehtii myöhemminkin! :) Mulla oli pieni punk-kausi joskus 90-luvun alkupuolella, mutta sen jälkeen ajauduin popimpaan suuntaan ja tällaiset jutut löysin vasta 2000-luvulla. Nykyään sellaista taiteellista postpunkmeininkiä tulee kuunneltua aika harvoin, enemmän diggailen sitä popahtavampaa ja kevytgootahtavampaa osastoa, josta esim. Interpol on ammentanut vaikutteita: varhainen Echo & The Bunnymen, The Chameleons, The Sound... Näistä bändeistä pitäisi muuten varmaan tehdä omakin blogijuttu joskus.
VastaaPoista