Turkulaisen Matti Jasun kolmen vuoden
takainen kakkoslevy Pin On the Map oli syyslevy, kun taas juuri
ilmestynyt Gone to the Dogs on enemmänkin kesälevy. Ainakin levyn
aloittavat What Goes On ja Light The Lights ovat valoisampaa ja
toiveikkaampaa Jasua. Elämä ei kuitenkaan ole edelleenkään
vaikeuksista vapaata biisien tarinoissa, joten alakuloisempiakin hetkiä levyltä löytyy. Tunnelmien vaihdoksista huolimatta levy on sympaattinen ja toimiva kokonaisuus, jota kantaa nautittava musisointi, jota kuullaan etenkin Sideshow Heartbreakissä.
Ei aivan kaimansa veroinen kuningas, mutta eipä ainakaan tukehtunut voileipään.
Julkaisuvuosi: 1977
Ensikosketus: Pari viikkoa sitten
Helmeilevimmät biisit: Welcome To The Working Week, Blame It On Cain, Alison, Less Than Zero
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
7.9
Teemavuosi 1977 loppuu täydellisesti, kun viimeinenkin levy on Briteistä. Loistavaa!
Sain jälleen Juhon valinnan arvioitavaksi ja kiitos ylemmille tahoille siitä, että kyseessä ei ole teemavuotemme oma Limp Bizkit, vaikka Costellon nykyinen Pori Jazz-lässyily ei kovin positiivisia viboja nosta. Onneksi Rock Band sivisti minua pari vuotta sitten Pump It Upin verran ja opetti, että kuninkaan kaima on joskus ollut muutakin kuin picnic-muusikko.
My Aim Is True ei kumminkaan ollut aivan sitä kulmikasta new wave/post-rockia, mitä Pump It Upin myötä odotin. Levy tuo jostain ihmeen syystä todella paljon Springsteenin ja alkuaikojen E-Street Bandin mieleen. Biisit ovat rakenteiltaan ja melodioiltaan todella simppeleitä, joten pub rock-genretyksen ymmärtää hyvin. Groovea ja rytmiä löytyy myös roppakaupalla ja jalka vipattaa lähes poikkeuksetta jokaisen kappaleen kohdalla.
Vaikka biisit ovat simppeleitä, niin My Aim Is Truelta ei ole yksipuolinen levy. Levy rockaa välillä hyvinkin suoraviivaisesti, välillä biisit suorastaan pakottavat tanssimaan kulmikkuudellaan ja Alisonissa herkistytään oikein kunnolla. Reilu puolituntinen levy ei pääse tylsistyttämään kertaakaan, mikä on rock-levylle aina suuri etu.
Vaikka suuresti nautinkin Elvis Costellon debyyttilevystä ja voin allekirjoittaa sen kanonisoidun klassikkostatuksen, niin omiin korviini levy kaipaisi särmää ja persoonallisuutta. Nyt kappaleet eivät jätä kovin pysyviä muistikuvia, eikä se inspiroi samalla tavalla kuin saman vuoden punk-debytantit. Tästä huolimatta iloisen yllättävä uusi tuttavuus, johon jatkan tutustumista teemaviikonkin jälkeen. Kiitos Juho!
Tekstit
